Kanadassa piikomassa

Eletään vuotta 1927. Jenny ja Hanna ovat ison talon piikoja, jotka päättävät lähteä paremman elämän toivossa Kanadaan. Englannin kielen taitoa heillä on vain parin sanan verran, mutta oppimisintoa ja pärjäämishalua riittämiin. Jennyn veli on lähtenyt jo aiemmin. Tiedossa on myös sellainen osoite, josta pääsisi alkuun uudessa elämässä: voisi yöpyä ja saada tietoa työpaikoista.

Marja-Leena Lempisen siirtolaisromaanissa Naisten taivas (Icasos, 2021; 231 sivua) käy ilmi, että ahkeriksi tiedetyille suomalaisille löytyy heti töitä. Jennystä tulee rikkaan perheen palvelija ja Hanna päätyy lyhyen orjatyömaisen välivaiheen kautta apulaiseksi täysihoitolaan. Työpäivät ovat pitkiä myös rapakon takana ja palkka – vaikkakin isompi kuin Suomessa – sen verran pieni, ettei säästöön jää juuri mitään ennen kuin matkalippuvelat on maksettu. Jos vakavasti sairastuu tai sattuu työtapaturma, ei turvaverkkoja ole, sen saavat suomalaisnaiset pian huomata, joskaan eivät omalla kohdallaan. Kahden kerroksen väkeä ollaan.

Se on tämä maa, Helmi puhui rauhallisesti. – Pitää vaan tottua. Jokainen ottaa tietoisen riskin tänne tullessaan. Asiat eivät aina suju niin kuin toivoisi. Sinulla oli onni päästä työhön hyvää perheeseen, mutta …

Jenny nauttii itsenäisyydestä, vapaudesta ja kaupunkilaiselämästä, mutta Hanna viihtyisi paremmin maaseudulla ja haluaisi jo perustaa perheen. Miten käy toiveille ja unelmille maassa, jossa siirtolaismiehet raatavat metsäsavotoissa ja kaivoskuilussa, mutta naiset kaupunkien palveluspaikoissa?

Kumpikin nuorista naisista kertoo tarinaa minämuodossa vuorotellen. Kirjassa viehättää erityisesti arjen kuvaus. Henkilöhahmoihin tulee toivottavasti lisää syvyyttä kirjan jatko-osissa, joita on tulossa kaksi. Niissä saadaan toivottavasti tietää, oliko lähtöpäätös oikea valinta, miten Jennyn ja Hannan valitsemillaan teillä käy, säilyykö ystävyys ja pysyvätkö yhteydet koti-Suomeen.

Suomalainen rautarouva

Tuskin kovin moni muu on onnistunut itse kutsumaan itsensä presidentin itsenäisyyspäivän juhliin.

Teemu Luukka on kirjoittanut yhteen teokseen sekä huiman suomalaiselämäkerran että New Yorkin historian. Teos New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina (Otava, 2018; 400 sivua) on alaotsikkonsa mukaisesti sekä Tyynin (o.s. Hyryläinen, 1900-1993) että ”maailman pääkaupungin” elämäkerta.

Lyhyesti sanottuna kyse on köyhistä oloista lähteneen suomalaistytön tie legendaariseksi newyorkilaisravintoloitsijaksi. Käsittämättömällä pelottomuudella nuori kielitaidoton nainen matkusti yksin Kanadaan ja laittomasti edelleen rajan yli Yhdysvaltoihin. Kovalla raatamisella ja järjettömällä säästäväisyydellä hän kohosi piiasta, kokista, siivoojasta ja hierojasta menestyneeksi monialayrittäjäksi.

Keittiön takana on pieni huone, johon Tyyni majoittuu yli 25 vuodeksi, vaikka liiketilaksi määritellyssä talossa ei saisi asua.

Tyyni eli Mrs K oli ristiriitainen nainen. Hän omisti eritasoisten kansanravintoloiden ja yökerhojen lisäksi Yhdysvalloissa maatilan, majatalon ja jopa kokonaisen kerrostalon, ja myös Suomessa lopulta useita kiinteistöjä, mutta nukkui itse suurimman osan elämästään baariensa takahuoneissa. Hänellä oli lopulta paljon varoja, mutta hän nuukaili melkein kaikessa. Hän tuli itse työväenluokasta, mutta kohteli silti palkollisiaan huonosti. Hän oli säästäväinen, jopa saita, mutta myös valtavan antelias ja suuri hyväntekijä. Hän avioitui ja sai lapsen, muttei asunut perheensä kanssa. Hän eli New Yorkissa 23-vuotiaasta kuolemaansa saakka, muttei koskaan oppinut kunnolla englantia, vaan puhui finengelskaa. Hän oli peloton ja suora, mutta myös huijasi ja petkutti — etenkin verottajaa.

Tyyni antaa ihmisten juoda itsensä kovaankin humalaan. Häntä eivät meteli ja hurjakaan meno häiritse, mutta rettelöitsijät hän taltuttaa hetkessä vaikkapa vääntämällä niskan hermoratapisteistä. Jos muu ei auta, hän hakkaa asiakkaita pesäpallomailalla. Hän osaa huutaa tavalla, joka saa tajuttomankin tottelemaan. Jos asiakas sammuu baaritiskille, Tyyni kaataa ammoniakkia rättiin ja tunkee sen asiakkaan naamaan.

Kirjasta välittyy kuva ihmisestä, jota ei voi lokeroida, ja jota kukaan ei kenties tuntenut kovin hyvin. Hän oli poikkeusyksilö, josta itsekseen pärjääminen saattoi tehdä niin kovan, ettei pintaa syvemmälle päässyt kukaan.

Tyyni halusi arvostusta ja saikin sitä, mutta monille sovinnaisesti ajatteleville Tyyni oli epäilyttävä ja vieroksuttava henkilö.

Persoonallisen (lue: ei kovin miellyttävän mutta varsin kiinnostavan) rautarouvan elämäkerran ohessa kirja kertoo New Yorkin vaiheista samana aikana. (Näissä osioissa on käytetty niin huteraa kirjasinta, että lukeminen oli hieman vaikeaa.) Ne luovat kiinnostavan ja tärkeän taustan sille maailmalle, johon Tyyni Kalervo oman pienen valtakuntansa loi. Molemmat osiot ovat paikoin liiankin yksityiskohtaisia, mikä hieman väsytti ja sai aina välillä lukemaan jotakin aivan muuta. Kenties väsymystä aiheutti myös Mrs K:n huima työtahti ja vähäinen unenmäärä.

He sopivat, että Kekkonen tulee Little Finlandiin. Vierailu on tarkoitus järjestää 25. päivä. Tyynillä tulee hirveä kiire. Aikaa on kolme päivää, joiden aikana ravintola pitää laittaa kuntoon, ruuat tilata ja käyntikortit tehdä. Tyyni nauttii. Kiire on ihan parasta mitä hän tietää.

Teemu Luukka työskenteli Tyynin baarissa muutamia vuosia. Hän on haastatellut kirjaan Tyynin poikaa sekä entisiä alaisia ja tuttavia.

Pahuuden jäljillä

Ruotsalaisen Camilla Läckbergin kolmas suomennettu dekkari Kivenhakkaaja alkaa karusti ja konstailemattomasti siitä, kun fjällbackalaiskalastaja löytää hummerimerrastaan seitsenvuotiaan tytön ruumiin. Tapausta pidetään hukkumisonnettomuutena, kunnes ilmenee, ettei Sara hukkunut mereen vaan kylpyveteen. Lisäksi tytön elimistöstä löytyy graniitinsekaista tuhkaa. 

Poliisi ja tuore isä Patrick Hedström saa jutun tutkittavakseen, eikä siinä, mitä hän kollegoineen vähitellen saa selville, tunnu olevan mitään järkeä.

Lukijalle Läckberg antaa vihjeitä menneisyydestä sijoittamalla nykyajassa etenevän murhatutkinnan lomaan välähdyksiä 1920-, 1940- ja 1950-luvuilta. Loppujen lopuksikin poliisit jäävät motiivien suhteen pimentoon, vaikka syyllinen löydetäänkin.

Pienen tytön murha ei jää ainoaksi pahuuden teoksi pienessä Fjällbackassa, sillä poliisitutkimukset nostavat esille myös muunlaista rikollisuutta. Loppuratkaisun valossa voinee juonenkulkua liikaa paljastamatta todeta, että kyllä paha toisen pahan löytää.

Läckberg osaa luoda ja ylläpitää jännitystä sekä kuljettaa taitavasti dekkarijuonta ja sen taustoja rinnakkain. Samalla hän kertoo edelleen myös henkilöidensä yksityiselämästä: Patrickin ja babybluesin uhriksi joutuneen Erican hullunmyllystä Maja-vauvan tuoreina vanhempina, Patrickin laiskanpulskean esimiehen Mellbergin arkielämän yllättävästä käänteestä, koodarivelho Morganista jolla on Aspergerin oireyhtymä, Erican pikkusiskon ahdistavasta elämäntilanteesta jne. Läckbergin romaaneissa arki on aina olemassa eikä poliisien tai epäiltyjen yksityiselämä pysähdy odottamaan rikoksen selvittämistä.

Läckberg luotaa ihmismieltä syvältä eikä useinkaan löydä mitään kaunista. Hän pohtii pahuutta ja julmuutta, selvittelee itsekeskeisyyden ja itsekkyyden olemusta, tutkii rakkaudettomuuden ja välinpitämättömyyden vaikutuksia. Tässä romaanissa ei ole mitään kevyttä. Sen aiheet ovat raskaita; sen teemat jäävät vaivaamaan mieltä.

Miksi teos on saanut nimen Kivenhakkaaja? Minusta vastaus voisi piillä siinä, että kirjan kivenhakkaaja on sen epäitsekkäin, kiltein, kärsivällisin, luotettavin ja rakastavin henkilö.