Avainsana-arkisto: papit

Synkän sarjan avaus — dekkariviikko 2017: 3

Marko Kilpi avaa teoksella Kuolemantuomio (CrimeTime, 2017; 335 sivua) Undertaker-nimisen rikosromaanisarjan, jonka lajityyppi on mustaakin synkempi noir. Päähenkilö Jarmo Kivi on kovan luokan ja korkean tason ammattirikollinen, jonka kätevänä peitetyöpaikkana toimii hautaustoimisto; eikä siitäkään liene peiteroolille haittaa, että vaimo pappi.

Rinnan Kiven tekojen kanssa seurataan Mariaa ja Tuomasta, jotka ovat vajoamassa masennuksen ja työttömyyden synnyttämään syrjäytymiskuiluun. Miten käy, kun työnhaussa nöyryytetyn Tuomaan ja Kiven tiet kohtaavat?

Näiden rinnakkaisjuonten lisäksi romaanissa kuvataan myös poliisien arkea eikä poliisikirjailija sitäkään kaunistele.

Teoksen maailmassa ihmisten eriarvoisuus nostetaan armotta näkyville. Ikävä kyllä tuloerojen kasvua kannattavat eivät taida tätä kirjaa lukea — tai viestiä ymmärtää.

Teos ei ole perinteinen dekkari, mysteeri tai trilleri, vaan alku jatkumolle, jonka toivon päättyvän rikosten ratkeamiseen ja syyllisten joutumiseen vastuuseen. Mitään lupausta sellaisesta ei kuitenkaan anneta. Ehkä paha voittaa.

Eivät Kilven aiemmatkaan romaanit ole hilpeitä olleet, mutta nyt ollaan kyllä epätoivon, murheen ja surkean ytimessä. Undertaker-sarjan luvataan kasvavan jopa kahdeksanosaiseksi.

Teoksen tyyli on hyvin käsikirjoitusmainen: tiivis, toteava, jopa välähdyksenomaisia kohtauksia sisältävä. Vakuuttavaa, vaikken olekaan ihan varma siitä, voinko pitää tästä.

Yöpöydän kirjat emännöi tämänvuotista dekkariviikkoa.

dekkariviikko17

Mainokset
kansikuva

Arianna Torinossa

Tuomitut (Gummerus, 2015; 457 sivua) on Vera Valan Arianna de Bellis tutkii -sarjan neljäs ja toistaiseksi paras osa. Juoni kulkee eikä samanlaisia tuntemuksia siitä, että päähenkilö on lähes superolento — kaunis, rikas, fiksu, peloton ja salaperäinen — kuin edellistä osaa lukiessa juuri synny. Arianna on inhimillinen ja vaikuttaa jopa haavoittuvaiselta — ja on raskaana.

Toki Ariannan hahmo on edelleen melkein ärsyttävä, mutta onneksi tällä kertaa mukana on myös miellyttäväksi kuvattu Ares-veli, uskonmies, joka Vatikaanin lähettämänä saapuu poliisien avuksi tutkimaan Torinon seudulla tapahtunutta pappien murhasarjaaa samaan aikaan kun Arianna Angelo-apulaisineen on tullut sinne etsimään kummallisen uskonnon, damanhurin, pariin kadonnutta sukulaistyttöä.

Romaani on kevyttä kesälukemista, vaikka siinä kuvatut teot ovatkin raakoja. Taustatytöt on tehty huolella eikä kielivirheitäkään osunut silmiin niin usein kuin edellistä osaa lukiessa. Häpeämättömän viihdyttävää.

Piispansormus

Olavi Maununpoika seikkailee – osa 3

Milja Kauniston Olavi Maununpoika -trilogia päättyy romaaniin Piispansormus (Gummerus, 2015; 469 sivua), joka on ensimmäistä ja toistakin osaa vähemmän hilpeä — hitaampi ja vakavampi. Raskaampikin. Silti toki kevyt, sillä tyyli on edelleen ilakoiva.

Pääosassa koko trilogiassa on Olavi Maununpoika (1405-1460), Olaus Magni, Suomen piispa vuosina 1450-1460. Se, mitä Kaunisto hänen historiallisen hahmonsa ympärille on vilkkaalla mielikuvituksellaan ja taitavilla kertojanlahjoillaan kutonut, on silkkaa, pelkkää, viihdyttävää fiktiota.

Kaikki alkaa leppoisissa tunnelmissa Servièresin linnassa eteläisessä Ranskassa. On koti, on rahaa, on aikaa, on ruokaa ja etenkin juomaa. Sitten tapahtuu jotakin kohtalokasta ja lopullista. Samoihin aikoihin satavuotinen sota päättyy ja valtasuhteet Ranskan maalla muuttuvat. Niiden pyörteissä Olavi joutuu ryöpytyksestä toiseen ennen kuin älyää palata kylmään Pohjolaansa.

Ajallisesti trilogian kolmas osa kattaa suurimman osan päähenkilönsä elämästä puuttumatta silti enempää kuin muutamalla lauseella Olavin toimiin Turun piispana. Hyvä niin, sillä tämän tarinan ytimessä ei ole piispuus, vaan rakkaus. Ehkä päähenkilökään ei lopulta ole Olavi, vaan ihmeellinen Miracle? Tahtoisin tietää, mikä Olavissa häneen vetoaa.

Olavi Maununpoika seikkailee – osa 2

Kalmantanssi (Gummerus, 2014; 399 sivua) jatkaa Olavi Maununpojan tarinaa siitä, mihin Milja Kaunisto sen Synnintekijässä jätti.

Sotkettuaan asiansa Suomessa, jossa on toiminut ensimmäisessä kirkkoherran pestissään Kirkkonummella (joksi Kyrkioslaethin – Kyrkslätt – tulkitsen) Olavi lähtee jatkamaan opiskelu-uraansa Pariisissa, joka ei kuitenkaan ole entisellään. Englannin vallan alla ja paiseruton pelossa Ranskan pääkaupunki ei ole enää vilkas eikä eloisa. Sorbonnen käytävät ja luentosalit kaikuvat puolityhjinä, mutta ennen kaikkea Olavi kaipaa ystäväänsä Miracle de Servièresiä.

Ennen Olavin seikkailuijen jatkumista romaani kertoo kuitenkin lisää Beatrix de la Tour d’Auvergnesta. Pidän hänen tarinastaan, vaikka Beatrix onkin varsinaista päähenkilöä kliseisempi historiallisen romaanin hahmo; naisten mahdollisuudet ovat tuohon aikaan niin rajalliset, että Beatrixin teot ja valinnat venyttävät tällaisenaankin uskottavuuden rajoja.

Piispa Cauchon antaa Olaville tehtäväksi kuulustella juuri vangittua Orleansin neitsyttä – Jeanne d’Arcia, Jehanne Darcia – jotta tämä saataisiin roviolle noituudesta. Näin hänen ainakin annetaan ymmärtää. Vastineeksi Miracle voisi säästyä oikeudenkäynniltä, josta on juonipaljastusten pelossa parempi olla kertomatta enempää.

Tyrmässä Olavi kohtaa kuitenkin jotain aivan muuta kuin oppimattoman, seonneen maalaistytön – vanki on keskustelutaitoinen ja älykäs. Olavin on vaikea ymmärtää saamaansa tehtävää tai omaa asemaansa, mutta vähitellen hän pääsee perille valtataisteiluiden todellisesta luonteesta.

Kalmantanssi ei ole niin hurmaavan vauhdikas kuin edeltäjänsä, vaan viipyilee enemmän keskusteluissa ja poliittisissa juonitteluissa kuin juonenkäänteissä tai ihmisten ja tapahtumapaikkojen herkullisissa yksityiskohdissa. Sujuva jatko Olavin tarinalle se kuitekin on, joten lisää jään odottamaan. Synnintekijää vähemmälle tässä teoksessa jää myös niin irstailun kuin väkivallankin kuvaaminen, joten, jos ne häiritsivät sarjan ensimmäisessä osassa, ei kannata sen vuoksi tätä toista jättää lukematta.

Hienosti Kaunisto jälleen käsittelee historian kautta sukupuolen käsitettä ja ilmentymiä. Keskiajalla yksi ankarimmin rangaistuista teoista oli naisen pukeutuminen miehen vaatteisiin. Nyky-Suomessa on ihmisiä, jotka haluaisivat – ainakin kuvaannolliseti – lähettää roviolle kaksi naista tai kaksi miestä, jotka haluavat muodostaa perheen. Molemmat vetoavat samoihin kirjoituksiin.

Olavi Maununpoika seikkailee – osa 1

Nuorena luin paljon historiallisia romaaneja: Kaari Utriota, Ursula Pohjolan-Pirhosta, Mika Waltaria, Alexandre Dumas’ta, Robert Gravesia… Sittemmin lajityyppi on hyvin harvoin osunut lukemisteni joukkoon, mutta nyt tartuin suomalaisen, Ranskassa asuvan Milja Kauniston esikoiseen Synnintekijä (Gummerus, 2013; 308 sivua) ja aloin suorastaan katua sitä, että olen melkein vieroksunut historiallista proosaa vuosien ajan.

Romaanin pääosassa on todellinen henkilö Olavi Maununpoika, latinaksi Olaus Magnus, Turun piispa. Synnintekijän tapahtuma-aikaan 1420-luvulla hän oli tosin vain pahainen pappi, joka läksi Pariisiin Sorbonnen yliopistoon jatkamaan opintojaan. (Suomeenhan perustettiin ensimmäinen yliopisto, Turun Akatemia, vasta vuonna 1640.) Olauksen opintielle ilmaantuu ihme, Miracle-niminen opiskelutoveri, josta tulee sydänystävä ja sielunkumppani.

Teoksen toinen päähenkilö on Beatrix-niminen ranskalainen ylimysnainen, josta kertova osuus romaanin alussa tapahtuu parisenkymmentä vuotta ennen kuin Olavi ensi kerran haistaa Pariisin löyhkän sieraimissaan. Lukemalla teoksen loppuun saa tietää, mitä yhteistä heillä on; alussa se vaikuttaa lähes mahdottomalta.

Romaanissa on historian hilpeyttä ja hurjuutta, keskiajan kauneutta ja kurjuutta. Kaunisto kuvaa taitavasti ja yksityiskohtaisesti hajuja ja makuja, näkymiä ja kuulumia. 1400-luvun ihmisten maailma elää ja hengittää Synnintekijän sivuilla. Pariisin kuvaus on taitavaa, mutta parhaimmillaan Kaunisto on kirjoittaessaan Olavin ja Miraclen patikkamatkasta kesälomalle Miraclen kotiseudulle Etelä-Ranskaan. Itsekin noissa maisemissa matkailleena (joskaan en jalan) näin maisemat silmieni edessä ja haistoin laventelipellot sieraimissani.

Kirjailija on myös varsin taitava juonen kuljettaja, mikä tekee romaanista helppolukuisen ja kevyen oloisen. Oikeasti se ei ole ihan kevyttä evästä, vaan tuo eri keinoin esille kuvaamansa ajan kaksinaismoraalin sekä luokka- ja varallisuuserot. Erityisesti naisten asema kirkonmiesten hallitsemassa yhteiskunnassa oli surkea. Miehille – etenkin ja erityisesti papeille – opetettu naisten halveksunta alhaisina, syntisinä ja tyhminä kuvastuu hyvin nuoren päähenkilön ajatusmaailmassa, joka onneksi alkaa kuitenkin vähitellen avartua.

Henkilökuvauksessa Kaunisto ei ole yhtä taitava kuin miljöön luomisessa ja juonen kehittelyssä. Olavi Maununpoikaa lukuunottamatta henkilöillä on lähinnä vain yksi ominaisuus: ahneus, irstaus, julmuus, juonikkuus, irstaus, kauneus, tyhmyys, väkivaltaisuus, älykkyys. Olavin henkilöhahmo sen sijaan on monipuolinen ja ristiriitainen sekä kasvaa ja muuttuu romaanin aikana.

Synnintekijän luettuani iloitsin siitä, että jatko-osa oli jo saatavilla. Halusin lukea lisää sekä Olavi Maununpojasta että Beatrix de la Tour d’Auvergnesta siitäkin huolimatta, että aavistin ja arvasin ennalta monta juonenkäännettä ja salaisuutta; lienen lukenut liikaakin dekkareita.