Avainsana-arkisto: papit

Meteoriitti-isku

Antti Tuomainen kuuluu eturivin suomalaisiin rikoskirjailijoihin. Uutuusteos Pikku Siperia (Like, 2018; 296 sivua) sijoittuu Pohjois-Karjalaan ja talven pakkasiin.

Olen Itä-Suomessa, syrjäisen Hurmevaaran kylän keskustassa. Matkaa Venäjän rajalle on parikymmentä kilometriä. Ulkolämpötila on miinus kaksikymmentäkolme astetta, on aamuyö, kello lähestyy puolta kolmea. Huomaan ajattelevani, että mikäli Jumalalla on selkä, olen useammalla tavalla sen takana.

Juopon entisen rallikuskin itsemurha-ajo keskeytyy, kun hänen autoonsa putoaa meteoriitti. Se osoittautuu arvokkaaksi ja päätyy vartioitavaksi kotiseutumuseoon.

Puolet kylästä sanoo, että meteoriitti kuuluu heille. Tarvainen ajaa Jokisen autolla Koskirannan mailla Eskolan bensiinillä ja soittaa Liesmaan talosta paikalle Ojanperän, joka saapuu yhdessä Vihisen kanssa, jonka Kuljetuspalvelu Vihinen & Laitakari on Laitakarin ohjastamaa, mutta Paavolan puoliksi omistama. Ja niin edelleen.

Moni kyläläinen toivoisi meteoriittipottia itselleen sen sijaan, että mahdollisesti arvokas taivaanlahja viedään tutkittavaksi Lontooseen. Ei kuitenkaan pastori Joel Huhta. Hänellä on meteoriitin yövartiossa hyvää aikaa käydä läpi akuuttia avioliittokriisiä.

Silti me jatkamme.

Kävelen pikkutietä, en tiedä miksi ajattelen nyt tällaisia. Ehkä osasyy on siinä, että ajattelin — alitajuisesti, asiaa nimeämättä — parin päivän ajan, että mitään tällaista ei ole voinut tapahtua missään muualla. Mutta se ei ole totta. Me viemme itsemme mukanamme kaikkialle, ja päädymmepä mihin tahansa, meillä on tekomme ja teoilla seurauksensa.

Pikku Siperia on mustan huumorin sävyttämä, pakkasen purema rikosromaani. Tuomainen kirjoittaa erinomaisesti. Hän luo inhimillisiä henkilöhahmoja ja hallitsee vetävän juonen punonnan. Talvinen syrjäkylä on mahtava miljöö.

Harvoin kommentoin kirjojen kansia, mutta nyt harmittaa, että tyylikkään kansikuvan päälle on lätkäisty tuo punainen ympyrä, josta tulee mieleen ruokakauppojen Huomaa päiväys! -aletarra.

Dekkariviikko 2018: 3 — Undertaker-sarjan toinen osa

Marko Kilpi aloitti viime vuonna synkkätunnelmaisen Undertaker -sarjan teoksella Kuolemantuomio. Kuolemanenkeli (CrimeTime, 2018; 393 sivua) jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Entinen luottomies Jouni on pettänyt hautausurakoitsija-ammattirikollinen-papinpuoliso Kiven, joka on valinnut tilalle pahaa-aavistamattoman, naiivin, rahavaikeuksiin ajautuneen Tuomaan.

Kilpi tykittää tekstiä enimmäkseen päälauseilla ja paikoin hyvinkin käsikirjoitustyyppisesti. Tarinan lukeminen etenee siis vauhdikkaasti niin kuin trillerin pitääkin. Tyylilaji on musta eikä tämän teoksen maailmaan hyvyyttä mahdu. Välillä kaikenkattava surkeus ja synkkyys uhkaa mennä (tahattoman) komiikan puolelle. Pidän edelleen Kilven Undertaker-sarjaa aiempaa tuotantoa huomattavasti suuremassa arvossa. Kielellisestä taidokkuudestaan huolimatta teos jättää kylmän, jopa laskelmoidun, loppumaun.

Nillitys: Miksi tällä sarjalla pitää olla englanninkielinen nimi?

Dekkariviikko lukublogeissa

dekkariviikko2018

Synkän sarjan avaus — dekkariviikko 2017: 3

Marko Kilpi avaa teoksella Kuolemantuomio (CrimeTime, 2017; 335 sivua) Undertaker-nimisen rikosromaanisarjan, jonka lajityyppi on mustaakin synkempi noir. Päähenkilö Jarmo Kivi on kovan luokan ja korkean tason ammattirikollinen, jonka kätevänä peitetyöpaikkana toimii hautaustoimisto; eikä siitäkään liene peiteroolille haittaa, että vaimo pappi.

Rinnan Kiven tekojen kanssa seurataan Mariaa ja Tuomasta, jotka ovat vajoamassa masennuksen ja työttömyyden synnyttämään syrjäytymiskuiluun. Miten käy, kun työnhaussa nöyryytetyn Tuomaan ja Kiven tiet kohtaavat?

Näiden rinnakkaisjuonten lisäksi romaanissa kuvataan myös poliisien arkea eikä poliisikirjailija sitäkään kaunistele.

Teoksen maailmassa ihmisten eriarvoisuus nostetaan armotta näkyville. Ikävä kyllä tuloerojen kasvua kannattavat eivät taida tätä kirjaa lukea — tai viestiä ymmärtää.

Teos ei ole perinteinen dekkari, mysteeri tai trilleri, vaan alku jatkumolle, jonka toivon päättyvän rikosten ratkeamiseen ja syyllisten joutumiseen vastuuseen. Mitään lupausta sellaisesta ei kuitenkaan anneta. Ehkä paha voittaa.

Eivät Kilven aiemmatkaan romaanit ole hilpeitä olleet, mutta nyt ollaan kyllä epätoivon, murheen ja surkean ytimessä. Undertaker-sarjan luvataan kasvavan jopa kahdeksanosaiseksi.

Teoksen tyyli on hyvin käsikirjoitusmainen: tiivis, toteava, jopa välähdyksenomaisia kohtauksia sisältävä. Vakuuttavaa, vaikken olekaan ihan varma siitä, voinko pitää tästä.

Yöpöydän kirjat emännöi tämänvuotista dekkariviikkoa.

dekkariviikko17