Ystävyyden synnystä

Onneksi en tiennyt aloittaessani romaanin Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, 2016; Hakase no Aishita Sûshiki, 2003; suomentanut Antti Valkama; 286 sivua) lukemista, että se käsittelee — ainakin pinnalta — matematiikkaa ja baseballia. Olis voinut jäädä japanilaisen Yoko Ogawan hieno teos lukematta. En nimittäin ymmärrä matemaattisia kaavoja enkä baseballin viehätystä.

Romaanin minäkertoja on kotipalveluyrityksen työntekijä, joka palkataan muistinsa osittain menettäneen matematiikan professorin hyvin vaatimattomaan kotiin hoitamaan miehen taloutta eli lähinnä siivoamaan ja valmistamaan ruokaa. Professorin lähimuisti on vain 80 minuutin mittainen, joten jokainen päivä alkaa esittäytymisellä.

Vaikka professorin mielessä ei synny uusia pitkäkestoisia muistoja, muistaa hän yhä matematiikan kaavat ja ihailemansa baseball-tähden. Hän on myös tavattoman lapsirakas eikä voi sietää ajatusta, että lapsi menisi koulusta tyhjään kotiin. Niinpä taloudenhoitajan, joka on yksinhuoltaja, poika alkaa tulla koulun jälkeen professorin luo äitinsä työpaikalle, vaikka se onkin yrityksen säännöissä kielletty. Poika saa professorilta nimen Juuri, koska hänen päänsä muoto muistuttaa neliöjuurta.

Näiden kolmen — iäkkään professorin, keski-ikäisen kotipalvelutyöntekijän ja alakouluikäisen lapsen — välille syntyy ainutlaatuinen ystävyys. Yhdessä ratkotaan matemaattisia ongelmia ja kuunnellaan baseball-selostuksia sekä syödään yhdessä. Professori jopa uskaltautuu kotinsa ulkopuolelle kuluneessa puvussaan, jossa roikkuu pyykkipojilla kiinnitettyjä muistilappuja.

Romaani on kirjoitettu kauniisti. Sen aihe on omaperäinen, juonenkäänteet yllätyksellisiä, rakenne tehokas ja jättämä tunnejälki voimakas. Kannattaa lukea, piti sitten matematiikasta ja/tai baseballista tai ei. Ja ehkä nimenomaan, jos ei.

Mainokset

”En minä tätä kohtaloa valinnut”

Viktor Kärppä -sarjan kirjoittajana ja Ylen uutistoimittajana tutuksi tullut Matti Rönkä on kirjoittanut sukupolviromaanin, jonka nimihenkilö on Eino — Joonaksen Ukki. Eino (Gummerus, 2015; 234 s.) on miesten kirja. Ukkia ennen oli Pappa ja hänen jälkeensä Joonaksen Isä. Naiset jäävät sivurooleihin.

Romaanissa näkökulma on vuoroin Einon, vuoroin Joonaksen, mutta pää- ja keskushenkilö on ristiriitainen yhdeksänkymppinen Eino, jonka tarinaa ja kohtaloa vähitellen keritään auki, kun Eino joutuu sairaalaan aivoverenkiertohäiriöiden vuoksi. 

Siellä Joonas sattumalta näkee Ukin vanhat ampuma-arvet ja saa kuulla, etteivät ne ole sodassa tulleet. Hän kiinnostuu menneisyyden tapahtumista ja siitä, millainen mies Ukki oikein on (ollut). Innostusta lisäävät vanhojen valokuvien avulla naapurilta saadut tiedot.

Eino on romaani vanhuudesta ja nuoruudesta, totuudesta ja salaisuuksista, mahdottomista valinnoista ja niiden ikuisista seurauksista. Pitkästä elämästä vaiettujen asioiden vartijana.

Rönkä kirjoittaa hyvin; sujuvuudessa ei ole moittimista. Tarina on kiinnostava, mutta jotenkin etäisiksi teoksen ihmiset jäävät — ehkä tarkoituksella. Syvää tunnejälkeä romaani ei minuun jättänyt, vaikka siitä pidinkin.