Kun kaikki katoaa

Mutta vaikka kuinka tuijotin piikkejä, lehtiä ja varsien muotoja, vaikka lueskelin lajikkeet kertovia kylttejä, huomasin, etten kyennyt enää palauttamaan mieleeni ruusun kukan muotoa.

Yoko Ogawan Muistipoliisi (Tammi, 2021. Hisoyaka na Kessho / 密やかな結晶, 1994; suomentanut Markus Juslin; 362 sivua) on dystopia katoamisiin alistuvasta ja salaisen poliisin tekemien muistinmetsästysten pelossa elävästä saarelaisyhteisöstä.

Saarelaiset eivät muista, mitä saaren ulkopuolella on, tai onko mitään. Kartat ovat kadonneet. Lähes joka viikko jotakin muutakin katoaa – maailmastako vai vain ihmisten mielistä ja muistoista? Naapurin hatuntekijä alkoi mukisematta tehdä sateenvarjoja, kun hatut katosivat. Lentävätkö linnut yhä vai katosivatko vain niiden nimet ja muistot niistä? Kertojan isä tutki lintuja työkseen.

Olen todella iloinen siitä, että lintujen kadotessa isä oli jo kuollut.

Nimetön kertojaminä on kirjailija, joka asuu lapsuudenkodissaan. Kuvanveistäjä-äiti kuului ihmisiin, joilta mikään ei kadonnut. Hänet salainen poliisi vei.

Vähitellen kävi ilmi, että on olemassa äitini kaltaisia erityisiä ihmisiä, jotka eivät menetä muistojaan, ja salainen poliisi yrittää viedä heistä jokaisen. Mutta kukaan ei tiedä, millaiseen paikkaan heitä oikein kerätään.

Nyt naisella on perheenään enää edesmenneen kodinhoitajansa mies, jota hän kutsuu papaksi ja joka kutsuu häntä nuoreksi neidiksi. Pappa asuu ”kadonneella” lautalla, jonka mekaanikkona ennen teki töitä.

Kun kalenterit katoavat, eivät vuodenajat enää vaihdu. Paksu lumi jää maahan. Erilaisia ruokia on ennestäänkin niukasti, koska muun muassa hedelmät ovat kadonneet. Kun kirjat katoavat, ei nainen voi enää olla kirjailija. Hän pestautuu töihin maustekauppaan tilannetta sen kummemmin murehtimatta. Kirjat poltetaan, saaren kirjasto roihuaa pitkään.

Suuri huoli hänellä kuitenkin on, sillä papan avustamana hän on piilottanut kotiinsa kustannustoimittajansa R:n, jolta asiat ja tavarat ja muistot eivät katoa. Mies yrittää epätoivoisesti saada myös hyväntekijänsä pitämään kiinni muistoistaan, mutta se on heille mahdotonta.

Hän painoi ohimoitaan ja huokaisi. Katoamisista puhuminen on aina tällaista. Vaikka kuinka yritämme nähdä vaivaa ymmärtääksemme toisiamme, sydämemme eivät kohtaa pienimmässäkään määrin. Mitä enemmän puhumme, sitä yksinäisemmältä se tuntuu.

Kun muistaa ei saa, mitä jälkiä mistään jää? Katoaako kaiken myötä lopulta myös koko ihminen?

Kun antautui päälle hyökyvien katoamisten aaltojen vietäväksi, ne kantoivat luonnostaan jonnekin, minne oli tarkoituskin asettua.

Romaanin sisällä etenee päähenkilön kirjoittama tarina, joka sekin kertoo kadottamisesta ja katoamisesta. Sen fonttina on kertomukseen sopien vanhanaikainen kirjoituskoneen kirjaimisto, mutta luvattoman suttuisena, vaikealukuisena.

Romaani on surumielisen kiehtova ja oudosti kaunis, mutta myös pelottava. Lähes kaksi vuosikymmentä sitten ilmestyneenä se on ihmeen ajankohtainen näinä valeuutisten ja salaliittoteorioiden aikoina.

Ystävyyden synnystä

Onneksi en tiennyt aloittaessani romaanin Professori ja taloudenhoitaja (Tammi, 2016; Hakase no Aishita Sûshiki, 2003; suomentanut Antti Valkama; 286 sivua) lukemista, että se käsittelee — ainakin pinnalta — matematiikkaa ja baseballia. Olis voinut jäädä japanilaisen Yoko Ogawan hieno teos lukematta. En nimittäin ymmärrä matemaattisia kaavoja enkä baseballin viehätystä.

Romaanin minäkertoja on kotipalveluyrityksen työntekijä, joka palkataan muistinsa osittain menettäneen matematiikan professorin hyvin vaatimattomaan kotiin hoitamaan miehen taloutta eli lähinnä siivoamaan ja valmistamaan ruokaa. Professorin lähimuisti on vain 80 minuutin mittainen, joten jokainen päivä alkaa esittäytymisellä.

Vaikka professorin mielessä ei synny uusia pitkäkestoisia muistoja, muistaa hän yhä matematiikan kaavat ja ihailemansa baseball-tähden. Hän on myös tavattoman lapsirakas eikä voi sietää ajatusta, että lapsi menisi koulusta tyhjään kotiin. Niinpä taloudenhoitajan, joka on yksinhuoltaja, poika alkaa tulla koulun jälkeen professorin luo äitinsä työpaikalle, vaikka se onkin yrityksen säännöissä kielletty. Poika saa professorilta nimen Juuri, koska hänen päänsä muoto muistuttaa neliöjuurta.

Näiden kolmen — iäkkään professorin, keski-ikäisen kotipalvelutyöntekijän ja alakouluikäisen lapsen — välille syntyy ainutlaatuinen ystävyys. Yhdessä ratkotaan matemaattisia ongelmia ja kuunnellaan baseball-selostuksia sekä syödään yhdessä. Professori jopa uskaltautuu kotinsa ulkopuolelle kuluneessa puvussaan, jossa roikkuu pyykkipojilla kiinnitettyjä muistilappuja.

Romaani on kirjoitettu kauniisti. Sen aihe on omaperäinen, juonenkäänteet yllätyksellisiä, rakenne tehokas ja jättämä tunnejälki voimakas. Kannattaa lukea, piti sitten matematiikasta ja/tai baseballista tai ei. Ja ehkä nimenomaan, jos ei.

”En minä tätä kohtaloa valinnut”

Viktor Kärppä -sarjan kirjoittajana ja Ylen uutistoimittajana tutuksi tullut Matti Rönkä on kirjoittanut sukupolviromaanin, jonka nimihenkilö on Eino — Joonaksen Ukki. Eino (Gummerus, 2015; 234 s.) on miesten kirja. Ukkia ennen oli Pappa ja hänen jälkeensä Joonaksen Isä. Naiset jäävät sivurooleihin.

Romaanissa näkökulma on vuoroin Einon, vuoroin Joonaksen, mutta pää- ja keskushenkilö on ristiriitainen yhdeksänkymppinen Eino, jonka tarinaa ja kohtaloa vähitellen keritään auki, kun Eino joutuu sairaalaan aivoverenkiertohäiriöiden vuoksi. 

Siellä Joonas sattumalta näkee Ukin vanhat ampuma-arvet ja saa kuulla, etteivät ne ole sodassa tulleet. Hän kiinnostuu menneisyyden tapahtumista ja siitä, millainen mies Ukki oikein on (ollut). Innostusta lisäävät vanhojen valokuvien avulla naapurilta saadut tiedot.

Eino on romaani vanhuudesta ja nuoruudesta, totuudesta ja salaisuuksista, mahdottomista valinnoista ja niiden ikuisista seurauksista. Pitkästä elämästä vaiettujen asioiden vartijana.

Rönkä kirjoittaa hyvin; sujuvuudessa ei ole moittimista. Tarina on kiinnostava, mutta jotenkin etäisiksi teoksen ihmiset jäävät — ehkä tarkoituksella. Syvää tunnejälkeä romaani ei minuun jättänyt, vaikka siitä pidinkin.