Kartanonväki ja junaonnettomuus

Sadie Jonesin romaanit eivät ainakaan ole toistensa kopioita. Tuore suomennos Kutsumattomat vieraat (Otava, 2017; The Uninvited Guests, 2012; suomentanut  Marianna Kurtto; 299 sivua) vei minut etukäteen varoittamatta mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Sternen perhe — itsekeskeinen äiti, miellyttävä muttei pidetty isäpuoli, lähes aikuiset tytär ja poika sekä vallaton pikkusisko lempinimeltään Smudge — asuu syrjäisessä kartanossa Englannin maaseudulla. Talossa on myös muutama palvelija, muttei tarpeeksi monta, sillä vararikko uhkaa, ja koko kartanon menetys.

Emerald-tyttären syntymäpäivänä pidetään pienet juhlat, mutta pieni vierasjoukko tuo huonoja uutisia. Läheisellä sivuraiteella tapahtuneen junaonnettomuuden uhreja on määrä majoittaa kartanoon. Herrasväki ruokailee salissa suljettuaan kutsumattomat vieraat, kolmannen luokan matkustajat, pariin pieneen huoneeseen selviytymään vain kupillisella teetä.

Sitten yksi kutsumattomista liittyy juhlaväkeen ja alkaa tapahtua kummia. Samaan aikaan pikkusisko päättää kuljettaa ponin yläkertaan. Seuraa joitakin hulvattomia hetkiä, sillä Smudge on ihastuttava hahmo, ja hänen sivujuonensa parasta koko kirjassa.

Vaikka Jones kirjoittaa tässäkin teoksessa erinomaisesti, ei teos viehättänyt minua samaan tapaan kuin kaksi aiempaa suomennosta. Teoksella on toki ansionsa, mutta on siinä myös jotakin väkinäistä. Tai sitten en vain ymmärrä tämän tyyppistä satiiria tai mikä kummitusjuttu tämä nyt sitten onkaan.

Jonesin teosten suomennosten ilmestymisjärjestystä sietää muuten ihmetellä — kiitokset informaatiosta, Reader, why did I marry him. Vuonna 2015 ilmestyi suomeksi neljäs Ehkä rakkaus oli totta (Fallout, 2014), sitten viime vuonna ensimmäinen Kotiinpaluu (The Outcast, 2008) ja sen jälkeen tämä kolmas. Miksi näin, Otava? Toivottavasti Small Wars (2009) saadaan kuitenkin suomen kielellä pian.

 

Mainokset

Selibaattisesonki

Carol Shields ja Blance Howard julkaisivat vuonna 1991 kirjeromaanin A Celibate Season, joka on nyt julkaistu (Otava, 2015) suomeksi nimellä Kuiva kausi.

Keski-ikää lähestyvä aviopari Jocelyn ja Charles joutuu juristivaimon määräaikaisen, mutta sekä ammatillisesti että taloudellisesti houkuttelevan, työn vuoksi valtavan kokoisessa Kanadassa kuukausiksi erilleen, ja päättää pitää yhteyttä kirjeitse. Kun vuonna 1990 haluttiin säästää puhelinlaskuissa, ei voitu turvautua skypeen tai edes sähköpostiin.

Koti ja teinit jäävät arkkitehti-isän hoiviin. Kirjeet ovat alkuun reippaan luottavaisia, mutta käyvät pian yhä paljastavimmiksi ja rehellisemmiksi. Roolien muuttuminen, päivittäisen viestinnän katoaminen ja seksielämän puuttuminen vaikuttavat molempien ajatuksiin, tunteisiin ja tekoihin oletettua enemmän. Erosta tulee pitkän liiton koetinkivi; eroajasta vaikeampi kuin kumpikaan osaa etukäteen aavistaa.

Iloitsen tämän sujuvan, liikuttavan ja hauskan avioliittoromaanin ilmestymisestä suomeksi. Vuonna 2003 kuollut Shields kuuluu mielikirjailijoihini; Howardia en muista aiemmin lukeneeni. Suomentantaja Hanna Tarkka on tehnyt hyvää työtä. Howardin kirjoittaman Jocelynin ääni on erilainen, omansa, toinen kuin Charlesin, jonka kirjeet kirjoitti Shields.

”En minä tätä kohtaloa valinnut”

Viktor Kärppä -sarjan kirjoittajana ja Ylen uutistoimittajana tutuksi tullut Matti Rönkä on kirjoittanut sukupolviromaanin, jonka nimihenkilö on Eino — Joonaksen Ukki. Eino (Gummerus, 2015; 234 s.) on miesten kirja. Ukkia ennen oli Pappa ja hänen jälkeensä Joonaksen Isä. Naiset jäävät sivurooleihin.

Romaanissa näkökulma on vuoroin Einon, vuoroin Joonaksen, mutta pää- ja keskushenkilö on ristiriitainen yhdeksänkymppinen Eino, jonka tarinaa ja kohtaloa vähitellen keritään auki, kun Eino joutuu sairaalaan aivoverenkiertohäiriöiden vuoksi. 

Siellä Joonas sattumalta näkee Ukin vanhat ampuma-arvet ja saa kuulla, etteivät ne ole sodassa tulleet. Hän kiinnostuu menneisyyden tapahtumista ja siitä, millainen mies Ukki oikein on (ollut). Innostusta lisäävät vanhojen valokuvien avulla naapurilta saadut tiedot.

Eino on romaani vanhuudesta ja nuoruudesta, totuudesta ja salaisuuksista, mahdottomista valinnoista ja niiden ikuisista seurauksista. Pitkästä elämästä vaiettujen asioiden vartijana.

Rönkä kirjoittaa hyvin; sujuvuudessa ei ole moittimista. Tarina on kiinnostava, mutta jotenkin etäisiksi teoksen ihmiset jäävät — ehkä tarkoituksella. Syvää tunnejälkeä romaani ei minuun jättänyt, vaikka siitä pidinkin.