Elämää Iranissa vuosina 1953-1981

Nazanine Hozar on Kanadassa asuva teheranilaissyntyinen kirjailija, jonka esikoisteos Aria (Otava, 2020; Aria, 2019; suomentanut Hilkka Pekkanen; 431 sivua) on huikea kertomus selviytymisestä.

”Annan sinulle nimeksi Aria, koska nimesi sisältää koko maailman tuskan ja rakkauden”, hän sanoi.

Aria on Iranissa pojan nimi ja tarkoittaa iranilaista eli arjalaista, mutta vastasyntynyt lapsi, jonka isä uhkaa tappaa ja äiti Mehri, väkivaltaiseen avioliittoon päätynyt kerjäläistyttö, hylkää, saa nimensä aarioiden mukaan.

Lopulta Mehri nousu ja kääntyi poispäin. Hän asteli matkoihinsa – niin kauas, ettei edes kuutamo voinut enää auttaa häntä näkemään tytärtään.

Hän syntyy vuonna 1953, jolloin pääministeri Mohammed Mossadeq syöstiin vallasta länsimaisten tiedustelupalveluiden avustuksella – öljyn vuoksi, minkä muunkaan. Itsevaltaisen shaahimonarkian vastustajia oli kansasta kohonnut poliittisesta äärilaidasta toiseen, mutta voittajaksi nousi vuonna 1979 islamismi ja sen myötä valtaan maanpaosta vallankumousta johtanut Khomeini, uskonnollinen johtaja eli ajatollah, vaikka uskonnon ja valtion aluksi uskoteltiinkin pysyvän erillään. Näinä vuosina Aria kasvaa aikuiseksi valtavien tulo- ja varallisuuserojen sekä moninaisten poliittisten ja uskonnollisten ristiriitojen repimässä maassa.

Arian lapsuudesta lukiessa ei voi olla miettimättä, olisiko ollut onnellisempaa, ettei nuori shaahin armeijan autokuski Behruz olisikaan löytänyt vauvaa, sillä tämän vaimo Zahra on julma äidin korvike. Sinisilmäinen, punatukkainen Aria on oppimattomien ja taikauskoisten köyhien mielestä kirottu, ja ilmeisesti häntä voi siksi kohdella kuinka huonosti vain. Ei muilla lapsilla silti välttämättä juuri väkivallattomampi kohtalo ole, ja onneksi lempeä Behruz kotilomillaan sentään tuo tytön elämään vähän iloa ja rakkautta, samoin naapurin huulihalkioinen poika Kamran salaa.

Kamran käveli kotiin hitaasti eikä pysähtynyt ennen kuin vastaan tuli banderolleja kantava väkijoukko. Kaikki huusivat: ”Kuolema šhaahille! Kauan eläköön Khomeini!” Toisen Kamran tunsi, toisesta hän ei ollut ikinä kuullutkaan. Hän jatkoi matkaa.

Aria on sokeutumassa likaisuudesta ja muusta hoidon puutteesta johtuvan silmätulehduksen vuoksi, kun hänen onnensa kääntyy. Uutena äidin vastineena varakas ja oppinut Ferešte Ferdows on suorastaan pahan Zahran – joka tosin ei muustakaan tiedä – täydellinen vastakohta. Uudesta kodistaan Aria pääsee kouluun ja saa siellä kaksi hyvää ystävää, Hamletin ja Mitran. Hän tutustuu myös köyhään Širazin perheeseen, jonka tyttärien lukemaan opettamisen uusi kasvatusäiti verhoaa yleisen lähimmäisenrakkauden osoitukseksi, vaikka taustalla on jotain paljon yksityisempää.

Arian vaihtelevan elämäntarinan kautta Hozar voi kuvata Teheranin eri yhteiskuntaluokkia ja moninaista uskontojen kirjoa. Ystävä Hamletin varakas perhe on kristitty, hyvin toimeentuleva Ferdowsin suku alkujaan zarathustralaisia, köyhät Širazit juutalaisia, ja joku kauppias kuiskaa olevansa bahai, mutta suurin osa ihmisistä on jonkin suuntauksen muslimi, ainakin nimellisesti – ja sitä enemmän, mitä pidemmälle yhteiskunnallinen muutos etenee.

Kaikki ihmissuhteet kietoutuvat toisiinsa hämmentävillä ja lumoavilla tavoilla. Hozarin kirjoitustyyli ei korosta väkivaltaa ja epäoikeudenmukaisuutta, vaan toteaa sen, ja rauhallisesti, eleettömästi tämä tarina onkin kerrottava, jotta sen edes pystyy lukemaan. Tapahtumapaikkaa, Teheranin monimuotoisuutta, Hozar kuitenkin kuvaa elävästi. Se huutaa ja kuiskaa, tuoksuu ja haisee basaareineen, kapeine kujineen, avoviemäreineen, elokuvateattereineen, kulkueineen, huumekauppiaineen, puutarhoineen ja kaoottisine liikenteineen.

Kun sekavaa poliittista ilmapiiriä, pidätyksiä ja vankeutta kuvataan lasten ja nuorten näkökulmasta, näyttäytyy kaikki kenties vieläkin sekavampana kuin todellisuus, mutta toimii, ja voidaan tavallaan vain todeta sellaisia asioita kuin joutuminen shaahin salaisen poliisin kynsiin tai uskonnollisten puheiden kätkeminen c-kaseteille länsimaisen musiikin joukkoon. Näin kudotaan tiiviisti yhteen henkilökohtainen ja poliittinen, sillä kaiken keskellä nuori ihminen, myös Arian kaltainen sitkeä selviytyjä, on ihmeissään niin yksityisistä kuin yleisistäkin syistä.

Suru

Marja-Leena Tiaisen Sydänystäväni Kirsti (Icasos, 2020; 279 sivua) kertoo keski-ikäisen pankkivirkailija Sirkan surusta ja masennuksesta.

Aiheen ei pidä anna säikäyttää. Kyseessä ei ole sairauskertomus, vaan romaani ystävyydestä, surun kanssa elämisestä ja ystävän äkkikuolemasta selviytymisestä. Läheisen sielunsiskon ja hauskan matkakumppanin menettäminen ei yksin Sirkan masennusta laukaise, vaan useamman samanaikaisen murheen ja huolen kasautuminen. Sirkalle tapahtuu liikaa samaan aikaan ja hänen voimansa ehtyvät.

Sirkka ei osaa purkaa sydäntään muille kuin Kirstille, joten tämän haudalla hän puhuu huolistaan: ikääntyvästä äidistään, väistelevästä miehestään, aikuisten lastensa elämänmuutoksista ja työongelmistaan. Lopulta painetta kasautuu kerralla liian paljon.

Kirjan loppupuolella Sirkka, ja samalla myös lukija, oppii lohenkalastustermejä: muun muassa titti ja kojamo tulevat tutuiksi. Muuten Tiainen kirjoittaa tuttuun tapaansa selkeää ja helppolukuista perusproosaa.

Kevyesti traagista

Olin ollut yksin kovin kauan. Tarvitsin rinnalleni jonkun, joka auttaisi minua pärjäämään äidin kanssa. Miksei minulla ollut ketään, joka olisi auttanut minua pärjäämään äidin kanssa? Kuka hyvänsä olisi kelvannut.

Olin jostain syystä — enkä vähiten kirjaston kyseenalaisen lajityyppimäärittelyn ”rakkaus” ansiosta — saanut sen ennakkokäsityksen, että Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018; Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017; suomentanut Sari Karhulahti; 431 sivua) olisi romanttinen romaani eli nykytermein niin sanottua chick-litiä. Luen sitä aika harvoin, mutta olin myös siinä uskossa, että romaani kannattaa lukea.

Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.

Kyllä lukeminen ehdottomasti kannattikin, mutta lajityyppimäärittelyjä tämä romaani pakenee. Kirja on kirjoitettu kepeällä tyylillä, mutta kertoo traagisesta ihmiskohtalosta. Surullinen ja järkyttävä tarina pystyy olemaan uskottavasti myös humoristinen samalla, kun siihen piiloutuu jännityskertomuksen aineksia.

Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen.

Kolmekymppinen Eleanor Oliphant on yksinäinen konttoristi, joka on järjestänyt elämänsä kulkemaan tarkasti tiettyä kaavaa noudattaen. Työviikko kuluu työtä tehden ja viikonloppuisin pizza ja vodka vaivuttavat naisen lähes koomaan. Paras ystävä on viherkasvi, sillä Eleanor ei oikein osaa olla ihmisten kanssa. Miksi hän ei elä, vaan on vain olemassa? Mitä Eleanorille oikein on tapahtunut?

Siitä kannattaa ottaa selvää lukemalla tämä hirvittävän hurmaava kirja.