Avainsana-arkisto: selviytyminen

Kevyesti traagista

Olin ollut yksin kovin kauan. Tarvitsin rinnalleni jonkun, joka auttaisi minua pärjäämään äidin kanssa. Miksei minulla ollut ketään, joka olisi auttanut minua pärjäämään äidin kanssa? Kuka hyvänsä olisi kelvannut.

Olin jostain syystä — enkä vähiten kirjaston kyseenalaisen lajityyppimäärittelyn ”rakkaus” ansiosta — saanut sen ennakkokäsityksen, että Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018; Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017; suomentanut Sari Karhulahti; 431 sivua) olisi romanttinen romaani eli nykytermein niin sanottua chick-litiä. Luen sitä aika harvoin, mutta olin myös siinä uskossa, että romaani kannattaa lukea.

Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.

Kyllä lukeminen ehdottomasti kannattikin, mutta lajityyppimäärittelyjä tämä romaani pakenee. Kirja on kirjoitettu kepeällä tyylillä, mutta kertoo traagisesta ihmiskohtalosta. Surullinen ja järkyttävä tarina pystyy olemaan uskottavasti myös humoristinen samalla, kun siihen piiloutuu jännityskertomuksen aineksia.

Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen.

Kolmekymppinen Eleanor Oliphant on yksinäinen konttoristi, joka on järjestänyt elämänsä kulkemaan tarkasti tiettyä kaavaa noudattaen. Työviikko kuluu työtä tehden ja viikonloppuisin pizza ja vodka vaivuttavat naisen lähes koomaan. Paras ystävä on viherkasvi, sillä Eleanor ei oikein osaa olla ihmisten kanssa. Miksi hän ei elä, vaan on vain olemassa? Mitä Eleanorille oikein on tapahtunut?

Siitä kannattaa ottaa selvää lukemalla tämä hirvittävän hurmaava kirja.

 

Mainokset

Kuinka selviytyä maailmanlopusta

Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi.

Maarit Verrosen uusimmassa romaanissa Hiljaiset joet (Aviador, 2018; 177 sivua) on paljon tapahtumia, mutta kaiken tarpeellisen ennättää kertoa tässä mitassa. Suppeahkossa sivumäärässä Verronen onnistuu luomaan vakuuttavan kuvan lopunajan maailmasta. Tyyli on toteava ja silti soljuva.

Meidän ei tarvinnut pelätä ainakaan ihmisiä, ainakaan vielä. Kukaan ei olettanut, että meillä olisi mitään. Asuimme ruovikossa, söimme sammakoita, heinäsirkkoja, pikkukaloja ja villiyrttejä. Emme olleet mahdollisuus tai edes uhka, joukossamme ei ollut miehiä eikä 12-49-vuotiaita naisia. Meistä ei tarvinnut välittää.

Päähenkilö Lia on keski-ikäinen naiseläjä, sivustakatselija. Hän ansaitsee vaatimattoman elantonsa keräämällä romua nimeämättömässä jokivarressa. Moni asia Lian ja kylän muiden asukkaiden maailmassa vaikuttaa jo post-apokalyptiselta, mutta lopullisen katastrofin seurauksena tulivuorten purkautuminen ja mannerlaattojen liikehdintä uhkaa koko tunnettua maailmaa.

– Puolassa on nyt paljon italialaisia pakolaisia, hän sanoi. – Heitä on otettu, jotta ei tarvitsisi ottaa niin runsaasti muita. Sopeutuvat ehkä paremmin, katolilaisia kun ovat.

– Onko se tärkeää? kysyin neutraalisti, ja kapteeni ymmärsi minut väärin.

– Olen varma, että te sopeudutte mihin tahansa, hän vakuutti.

En ajatellut meitä, Puolaa tai uskontoa, vaan sitä, että koko tuo pohdinta sopeutumisesta oli nyt epäolennaista, kun kaikki pakenivat hengenhädässä kaikkialla. Kapteeni ajatteli vielä, että pakenijoilla oli runsaasti vaihtoehtoja. Hän oletti, että heitä tulisi aina olemaan vähemmän kuin turvallisilla alueilla asuvia.

Lia lähtee pakoon mukanaan viisi pakolaislasta. Hän löytää heille aina uuden paikan, jossa olla, ja tavan, jolla elää, kunnes on taas lähdettävä. Kuuliainen lapsilauma oppii häneltä paljon; heistäkin tulee selviytyjiä.

Heidän kanssaan oli mukava olla, he olivat tyytyväisiä, hoksaavia ja kiinnostuneita.

Katastrofiromaanin lajityypissä Hiljaiset joet on miellyttävä erikoisuus, sillä mitään ei paisutella, syyllisiä ei osoiteta sormella, tilannetta ei tuskailla eikä päivitellä. Tuhoa kohti mennään eikä romaani silti ole ahdistava tai pelottava. Tärkeintä on selviytyminen.

Me voisimme nyt muistaa tästä vain sen, että kannattaa aina yrittää elää niin, että ainakin joku jää edes vähän kaipaamaan.

Toisenlaiset

Tommi Kinnusen hieno esikoisromaani on saanut lähes vertaisensa jatko-osan nimeltä Lopotti (WSOY, 2015; 364 sivua). Pääosassa on Neljäntienristeys-romaanista lapsena tuttu Helena, joka viisikymmentäluvulla lähetetään selkosilta Helsinkiin sokeainkouluun vain yhdeksänvuotiaana.

Toinen keskeinen henkilö on Tuomas, Helenan veljenpoika, joka 80-luvulla muuttaa toiseen etelän kaupunkiin — Turkuun, oletan — nuorena miehenä, joka etsii parikseen toista miestä, mutta haluaisi myös perheen.

Sokeus viisikymmenluvun Suomessa tuomitsee Helenan tiettyyn muottiin ja muokkaa hänestä selviytyjän. Pianonvirittäjäksi päätyvän naisen kokemukset sokeana elämisestä on kuvattu upeasti. Helena löytää puolison, mutta lapsettomuus johtaa parisuhdehelvettiin, jota seuraa eristäytyminen.

Tuomaankin erilaisuus vaikuttaa tuomisevan hänet tiettyyn muottiin vai tekeekö hän sen itse? Joka tapauksessa Tuomas ja Helena ovat sukulaissieluja; samalla aaltopituudella sepittäen keskenään hassuja juttuja loppuun saakka.

Toiseus, vieraus, toisenlaisuus, erilaisuuden tuska, mutta myös oppiminen, selviytyminen ja pärjääminen — niistä tässä tarinassa on kyse. Sekä Helenaa että Tuomasta pidetään outoina, kummajaisina, eikä oma perhe ja suku jaksa heitä oikein edes yrittää ymmärtää, vaikka välittääkin.

Varsinaista juonta ei ole. On kohtauksia, niin kuin esikoisromaanissakin. Sillä tyylillä Kinnunen kertoo henkilöidensä raastavat tarinat, vaikeat elämät, mukaan lukien harvinaiset onnen hetket.

kansikuva

Nuorten dystopian pauloissa — hetken

Suzanne Collinsin Nälkäpeli-trilogia (WSOY; The Hunger Games; suomentanut Helene Bützow) on yksi viime vuosien menestyneimmistä nuorille suunnatuista kirjoista/sarjoista. Ensimmäisen osan eli Nälkäpelin luettuani en pidä sitä ihmeenä, vaikka kyseessä on dystopia. Ja olisiko utopistinen kuvitelma tulevaisuudesta edes uskottava? Ehkä ei. Nälkäpelin kuvaaman maailman voin kuvitella toteutuvan, vaikken sitä toivo.

Eletään tulevaisuudessa, jossa kaikkien mahdollisten katastrofien tuhoaman USA:n raunioille on syntynyt Panem, valtio, jonka pääkaupunki Capitol pitää vyöhykkeisiin jakamaansa muuta maata kurissa, nälässä ja nuhteessa mm. vuotuisen Nälkäpelin avulla. Julmassa tosi-tv-ohjelmassa, jota kaikkien on pakko katsoa, kunkin vyöhykkeen arvalla valitut nuoret osallistujat — poika ja tyttö — taistelevat kuolemaan saakka karuissa luonnonolosuhteissa. Päähenkilö on itsenäinen ja voimakastahtoinen 16-vuotias Katniss Everdeen, joka ilmoittautuu peliin vapaaehtoiseksi pelastaakseen pikkusiskonsa.

Teos on helppolukuinen, sujuva ja jännittävä, mutta myös väkivaltainen, ontto ja pinnallinen. Henkilöt jäävät pelinappuloiksi niin kuin Capitol halusikin. Syvyyttä kirjasta ei oikein löydy, vaikka se jossain määrin pyrkiikin herättämään ajattelemaan sellaisia suuria asioita kuin arvot joille yhteiskuntamme rakentuu sekä ihmisyyden ja ihmisarvon määrittely; samoin kuin kysymään, mihin maailman peliytyminen, teknologistuminen ja viihteellistyminen meitä mahdollisesti on viemässä.

Lyhyestä alkuinnostuksesta toivuttuani tuskin tartun trilogian muihin osiin, vaikka tämä omalla omituisella tavallaan kestokseen koukuttikin.

(Poikkeus: Kirjan tarjosi Elisa Kirja, josta latasin sen luettavaksi tabletilla. Luen hyvin harvoin e-kirjoja, mutta ongelmia ei ollut.)

Selviytyjän tarina

Maarit Verronen on aivan omanlaisensa kirjailija. Varjonainen (Tammi, 2009) on reaalimaailman verrosta, kauempana niin sanotusta suomikummasta kuin moni aiempi teos. Silti siinä on samaa hyytävää outoutta kuin monissa aiemman tuotannon teoksissa kuten Karsintavaihe (2008), Luolavuodet (1998) tai Pimestä maasta (1995).

Minäkertoja Varjonainen Aino/Anni, tai mikä hänen nimensä nyt sitten onkin, on maanpakolainen vailla henkilöllisyyttä. Sattuma (Estonian uppoaminen) johdattaa hänet tavoitellun Ruotsin sijasta Suomeen, jossa hän alkaa luoda itselleen uutta henkilöllisyyttä. Hänellä on tarve elää eikä vain olla olemassa, ja saadakseen haluamansa hän on valmis mihin tahansa.

Teksti on tyylillisesti helppoa lukea, mutta tunteiden tasolla ei. On kummallista ihailla, miten neuvokkaasti Aino/Anni selviää tilanteesta kuin tilanteesta: löytää asuinpaikan, selvittää lakiasioita, vaihtaa henkilöpapereita, hankkii miesystävän ja melkein perheen, oppii mitä tahansa nopeasti jne., ja samalla järkyttyä hänen keinoistaan.

Aino/Anni on sopeutumisen mestari ja erittäin monitaitoinen nainen, joka ei epäröi tarttua tilaisuuteen eikä kaihda mitään keinoja saavuttakseen tavoitteensa. Hän ei kuitenkaan ole tunteeton, vaan on oppinut/opetellut/opetettu piilottamaan tunteensa. Hän tekee jokaisen ratkaisunsa vain järjellä, konemaisesti.

Varjonainen on ajatuksia herättävä teos.

  • Näinkö helposti identiteettivarkaus onnistuisi myös oikeasti?
  • Yhtä yksinkertaistako olisi huijata itselleen uusi elämä toisten kustannuksella?
  • Tällaisiako ihmisiä tähän maailmaan tarvitaan?

Tunteitahan usein pidetään toisarvoisina, vähemmän tärkeinä kuin järkeä. Sanotaan, että päätökset on tehtävä järjellä eikä tunteella.

  • Toimiiko tunteet ja järki -kahtiajako?
  • Kannattaako tunteet työntää syrjään, torjua ja piilottaa?
  • Miten meidän kävisi ilman tunteita?

Varjonaisella on tunteet, mutta hän ei anna niiden vaikuttaa päätöksiinsä. Hän onkin robottimainen, epäinhimillisen ylirationaalinen, pelottavan määrätietoinen.