Salaiset sankarit

Celeste Ng’n dystopiaromaani Kadonneet sydämemme (Gummerus, 2022; Our Missing Hearts, 2022; suomentanut Taina Helkamo; 347 sivua) sijoittuu vinksahtaneen nykyajan tai lähitulevaisuuden Yhdysvaltoihin. Maa on selvinnyt kammottavasta talouskriisistä ja nyt ihmisiä hallitaan uudella PACT-lainsäädännöllä.

PACT, amerikkalaisen kulttuuriperinnön suojeluasetus, oli juhlava lupaus kitkeä pois kaikki kansakuntaa kalvavat, epäamerikkalaiset elementit. Se oli rahoitusta naapurivartioille, jotka hajottivat mielenosoituksia ja vartioivat kauppoja ja muita yrityksiä, projekteille, jotka tehtailivat lippuja, rintamerkkejä ja julisteita, joissa kehotettiin olemaan valppaana ja panostamaan amerikkalaiseen yhteiskuntaan, … Ja lopulta, olennaisimpana kaikesta, jotta epäamerikkalaisia näkemyksiä ei levitettäisi eteenpäin, se tarkoitti, että lapset haettiin kaikessa hiljaisuudessa pois ympäristöistä, joita pidettiin epäamerikkalaisina.

Päähenkilö on 12-vuotias Bird, jonka kiinalaistaustainen runoilijaäiti Margaret Miu jätti miehensä ja poikansa kolme vuotta sitten. Bird ei tiedä, mitä äidille tapahtui tai miksi hän lähti. Isä, entinen kielitieteilijä, hyllyttää nyt kirjoja Harvardin yliopiston kirjastossa. Äidistä ei puhuta. Häntä ei ole olemassa. Siten puoliaasialainen Bird pysyy turvassa. Ehkä.

Emme me polta kirjoja, nainen toistaa. Niistä tehdään kuitumassaa. Paljon sivistyneempää, eikö totta? Ne jauhetaan ja niistä tehdään vessapaperia. Niillä kirjoilla pyyhittiin jonkun takapuoli jo ajat sitten.
Ai, Bird sanoo. Se oli siis äidin kirjojen kohtalo.

Äiti kertoi ja luki Birdille satuja. Niiden hengessä ja rakenteissa – vaarat, auttajat, etsintä, löytäminen – ja parin salaperäisen viestin innoittamana poika lähtee etsimään äitiään New Yorkista.

Ei tarvitse katsoa kauas tosimaailmassa, kun näkee pelon hallitseman yhteiskunnan, poliisin mielivaltaa ja väkivaltaisia epävirallisia ”naapurivahteja”, lasten pakkosiirtoja, kiellettyjen kirjojen listoja ja muuta sananvapauden rajoittamista, etnisin perustein valittujen ihmisryhmien syrjintää ja vainoamista, valtiollista aivopesua. Ng’n romaanissa on toivoa ja vastarintaa. Onko todellisuudessa?

Kirjastoihmisen sydäntä lämmittää, että tarinan sankareita ovat kirjastonhoitajat. Heillä on verkosto, jonka kautta kulkevat salaiset viestit, joilla lapset ja heidän vanhempansa ehkä voivat löytää toisensa.

Järjestelmä ei ollut aukoton, mutta kirjastonhoitajan aivot vetävät huomattavat määrän tietoa. Jokaisella heistä oli syynsä ottaa riski, ja vaikka suurin osa heistä ei koskaan tapaisi heitä kasvotusten, kaikki he toimivat epätoivon vimmalla, että yhteys löytyisi, että he voisivat lähettää viestin takaisin, tallentaa sivujen väliin lapsen uuden sijainnin. Viestin, joka vakuuttaisi perheelle, että heidän lapsensa on yhä olemassa, vaikkakin kaukana, että heidän menetyksensä syvässä kuilussa on pohja. Kirjastonhoitaja, jos kuka, ymmärtää tiedon arvon, vaikkei voisikaan sitä välittömästi käyttää.

Pidin romaanista, mutten yhtä paljon kuin Ng’n aiemmista suomennetuista teoksista Tulenarkoja asioita (2019) ja Olisi jotain kerrottavaa (2020).

Papin poika Lapin pauloissa

Vaikka maailma muuttui ahkun elinvuosina kaikkialla, en voi olla arvuuttelematta, milloinkohan Euroopassa minkään heimon ihmiset lukuun ottamatta saamelaisia ovat viimeksi asuneet turvekammissa, nii kuin ahku elämänsä ensimmäisen puoliskon kesät asui. Kammiin syntyi myös hänen poikavainaansa, Valkko-Nigá, Ellen isä.

Halla Helle (Gummerus, 2021; 455 sivua) on aiemmin runoilija ansioituneen Niillas Holmbergin esikoisromaani. Päähenkilö on eteläsuomalainen Samu Kaivas, joka muuttaa Saamenmaalle ja saa, epäpätevänä, työpaikan kirjastosta.

”Sanotaanko niin, että mulla on tavallista parempi muisti. Mulla ei siis oo työkokemusta tiedonhausta ja -käsittelystä, mutta oon luonteeltani utelias, luen paljon, siis todella paljon, ja muistan lukemani paremmin ku hyvin. Uskon että osaisin auttaa tiedonjanoisia ihmisiä.”

Romaanin nimi on myös kuvataiteilija Elle Hallalan taiteilijanimi ja Ellen perässähän Samu pohjoiseen muuttaa, vaikka taustalla vaikuttaakin myös pappi-isältä peritty viehtymys pohjoisen pappien tuottamaan kirjallisuuteen.

Samu saa asunnon Ellen äidin luota, Ellen huoneen, sillä taiteilija on vetäytynyt tunturin elämäänsä esi-isiensä ja -äitiensä tavoin ja tekemään taiteen sijaan perinnekäsitöitä ja kalastamaan. Hänen ratkaisunsa on henkilökohtainen panos saamelaisaktivistien ajamaan dekolonisaatioon, jossa on kysymys saamelaisten oikeuksista perinteisiin elinkeinoihinsa, maihinsa ja vesistöihinsä sekä omaan kulttuuriinsa. Samun ulkopuolisuuden kautta päästään kysymään niitä kysymyksiä, joihin romaani haluaa antaa vastauksia.

”Olishan se huumorihommaa”, Erke sanoo ja sytyttää piipun maireasti hymyillen, ”kysellä nyt ventovierailta norjalaisilta luppaa elämiseen.”
”Mistä sitä lupaa sitten kysytään?” kysyn.
”Saarta käyttäneiltä suvuilta”, Rune vastaa.
”Ja vähän muualtakin”, Erke vastaa, muttei selvästikään aio täsmentää, mistä.

Laaja romaani on paikoin hyvinkin vetävä, mutta osittain myös lähes puisevan luennoiva. Yksilöllisten ja yhteiskunnallisten ristiriitojen yhteen punominen onnistuu pääosin hyvin, mutta paikoitellen henkilöt kyllä esitelmöivät ja teoretisoivat aivan liikaa, vaikka sanailu myös suurista teemoista on toisin paikoin vallan luontevaa.

”Muistakko koloniaalisen mielenhäiriön?” Erke kysyy minulta ja minä nyökkään. Hän jatkaa: ”Mitä arvelet, ymmärtäskö suomalainen psykologi mistä on kysymys? Kuinka kertoa kahteen suuntaan kiskottuna olemisen tunteesta, jos kuulija käsittää vain sen toisen kiskojan?”
Rune intoutuu kertomaan, kuinka saamelaisasiaa ajavat lakimiehet kohtaavat saman ongelman.”

Teos on myös rakkaustarina, johon kietoutuu unien tulkinta. Samu saa Elleltä runomuotoisia unikuvauksia, joita tulkitsee freudilaisittain ja jungilaisittain. Pitkät syvyyspsykologiset jaaritukset olivat minulle Halla Hellen puisevinta aineistoa. Vähemmän olisi ollut enemmän vaikka aihe kirjailijaa kuinka kiehtoisi.

Holmbergin romaani on tärkeä ja opin siitä paljon, mutta mielestäni olisi ollut eduksi, jos teoksen lajiksi valitusta kaunokirjallisuudesta olisi pidetty tiukemmin kiinni, vähennetty esitelmöintiä. Lämmin lukusuositus siitä huolimatta.

Julma maailma, kaikille

Anne-Maija Aalto sai lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon nuorten aikuisten dystopiastaan Mistä valo pääsee sisään (Otava, 2021; 320 sivua). Se on jatkoa Topelius-ehdokkaana olleelle romaanille Korento (Otava, 2020; 387 sivua), mutta kirjat voi lukea myös erikseen tai eri järjestyksessä. Kirjojen lähitulevaisuuden maailma on sama, mutta kumpikin teos on ehyt kokonaisuus.

On hetkiä, jolloin maailma on niin kaunis, että melkein saatan unohtaa kaiken sen, mikä siinä on vialla.

Korennon keskiössä on kaksi nuorta naista. Satomi ja Mai ovat syntyneet ulkokansalaisen internointikylään saarella, jota ennen sanottiin Japaniksi. Suurta osaa maailmasta – tyttöjen koko elämää – hallitsee Itäisten Kauppaliittojen Unioni.

Ulkokansalaisten elämä on täynnä työtä kokokansalaisten eteen. Välillä he keräävät rannalta muoviroskaa, jotta kokokansalaiset pääsevät viettämään sinne vapaa-aikaa. Toisinaan he tekevät pitkää päivää kemiantehtaissa, joiden tuotteista he eivät tiedä muuta kuin sen, ettei niiden valmistaminen ole terveellistä. Välillä heidät määrätään vaatetehtaaseen. Sotilaat vartioivat kylää, teitä, kuljetuksia, kiintiöannoksia jakelevaa toria, kaivoa josta saa tunkkaista vettä.

Heidän vanhempansa ovat olleet leireillä tai työkomennuksilla eikä pienessä kylässä ole kuin yksi nuori mies, Main jalkavammainen veli. Satomin isä on sokeutettu, äiti tapettu. Mailla on äiti ja nuorempi hänen pikkusiskoistaan on kylän nuorin lapsi. Enempää ei synny, sillä kaikki ulkokansalaisnaiset steriloidaan.

Tunnen pelon kaiken aikaa kurkussani terävänä ja muodottomana. Se kuristaa. Kun me kuljemme vieretysten rantaa pitkin, kuulen kuinka ukkonen jyrähtelee kaukana merellä. Myrsky on nousemassa: näen kuinka pilvet jo riippuvat taivaanrannassa kuin raskas esirippu. Jokin on alkamassa, tunnen sen.

Elämä on köyhää eikä tulevaisuudessa näy toivoa, mutta onhan heillä sentään toisensa. Sitten Mai joutuu komentaja Ratikofin Nymfiksi ja Satomi jää yksin. Kaikki näyttää muuttuvan muutenkin vain entistä pahemmaksi.

On enää jäljellä vain yksi puoli: omamme. Sääli, että ymmärrämme sen vasta nyt.

Mistä valo pääsee sisään esittelee aluksi kokokansalainen Aleksein, joka on juuri palannut veden saartamaan Tokioon opiskelemasta Moskovasta. Hänen etäinen isänsä johtaa ihmistutkimuslaitosta ja vielä etäisempi äitinsä katoaa yhä syvemmälle virtuaalitodellisuuteen.

Aleksein on määrä seurata isäänsä lääkärin ja tutkijan ammatissa eikä häneltä kysytä, mitä hän siitä ajattelee. Ennen opintoja Pekingissä hän harjoittelee ihmistutkimuslaitoksessa, jossa hänelle osoitetaan oma koeyksilö, jonka muisti on tarkoitus tyhjentää. Koeyksilö on tuttu Korennosta.

Ne eivät saa asua meidän kaupungeissamme. Ne eivät saa omistaa maata. Ne eivät saa käyttää rahaa. Ne eivät saa matkustaa. Ne eivät saa käydä kouluja. Ne eivät saa lukea tai kirjoittaa. Ne eivät saa mennä naimisiin. Ne eivät saa hankkia lapsia. Ne eivät saa matkustaa yleisissä kulkuneuvoissa.

Ei Itäisten Kauppaliittojen Unioni useimmille sen kokokansalaisillekaan mikään onnela ole.

Järjestelmä perustuu siihen, että kaikki vahtivat kaiken aikaa toisiaan. Yksityisyyttä ei ole.

Sitten Aleksei tutustuu Marijaan ja kaikki muuttuu.

Ja ensimmäistä kertaa koskaan näen tulevaisuudessani muutakin kuin pelkkää pimeää. Näen siellä mahdollisuuden, ja se pelottaa minua enemmän kuin mikään muu.

Pidin Korennosta – joka on ulkoasultaankin todella kaunis – enemmän kuin sen Finlandia-palkitusta jatkosta, mutta molemmat ovat valtavan hienoja romaaneja, jotka sopivat erittäin hyvin myös vanhemmille aikuisille.

Aallon luoma tulevaisuuden maailma on kaikessa julmuudessaan ehyt, jopa kaunis. Hän kirjoittaa hienoa suomen kieltä, luo kiinnostavia henkilöhahmoja ja punoo huikeita juonia.

Muistin ja muistamisen, ihmisyyden ja inhimillisyyden, toivon ja tulevaisuuden teemat ovat suuria. Aiheisiin kuuluvat myös sekä rasismi ja epätasa-arvo, alistuminen ja totteleminen, petturuus ja viha, välinpitämättömyys ja julmuus että kapina ja vastarinta, ystävyys ja rakkaus, toivo ja luottamus. Aalto kirjoittaa kaikesta taiten, varmalla otteella, luomaansa maailman uskoen, lukijaan luottaen.

Miten innostavaa, että Suomessa kirjoitetaan näin upeaa nuorten (aikuisten) kirjallisuutta!