Pieni chick lit -testi

Tivasin taannoin bloggaajakollegoilta vinkkejä uudesta lukukelpoisesta kotimaisesta naistenviihteestä, joka nykyisin tunnetaan nimellä chick lit. Suositusten perusteella päädyin lukemaan Piia Leinon tosi-tv-maailmaan sijoittuvan romaanin Ruma kassa (Johnny Kniga, 2016; 223 sivua) ja Veera Vaahtera introvertistä lukutoukasta kertovan tarinan Kevyesti kipsissä (Tammi, 2917; 243 sivua).

Lajityypin ideana on käsitellä (nuorten ja naimattomien) nykynaisten elämää hauskasti ja kepeästi. Liikutaan siis jossain määrin samoissa asetelmissa kuin elokuvan puolella monissa romanttisissa komedioissa. Genre on suosittu, mutta minä olen etenkinkin kotimaisen chick litin eli mimmikirjallisuuden suhteen lähes ummikko ja käännettynäkin lukukokemukseni rajoittuu lähinnä lajin kantaäitiin eli Helen Fieldingn kirjoittamiin Bridget Jonesin päiväkirjoihin.

Leinon romaanin päähenkilö on tiedotusopin opinnot kesken jättänyt ilmeisen tavallisen näköinen kaupan kassa nimeltä Sarianna. Puolivahingossa hän päätyy Kaunottaret ja hirviöt -tosi-tv-sarjan kilpailijaksi Thaimaahan. En oikein löytänyt tarttumapintaa tarinasta, joka rönsyilee tv-formaattiparodian, median naiskuvan kritisoinnin, romanttisen hömpän, erilaisten stereotypioiden luomisen ja ruotimisen, tuotantoyhtiön taloussotkujen ja päähenkilön itsetuntonsa löytämisen väleissä asettumatta oikein minnekään. Loppuratkaisu oli aika pliisu, joskin romanttisessa mielessä mukavan moderni. Luin sujuvasti kirjoitetun kirjan nopeasti ja ihan mielelläni, mutta ei minua naurattanut kertaakaan. (Se tosin kertonee enemmän oman huumorintajuni oudosta laadusta kuin kirjasta. Tai sitten ihan vain siitä, että Viidakon tähtöset ovat jääneet katsomatta ja Seiskat lukematta?)

Vaahteran (oik. Pauliina Vanhatalon) päähenkilö Lotta elää monen kirjafriikin unelmaelämää eikä juuri muuta tee kuin lukee — myös työpaikallaan kirjaston vahtimestarina aina, kun onnistuu lusmuilemaan(!?). Lotan ihmissuhteet rajoittuvat työpaikan pakollisiin sekä läheiseen siskoon ja tämän puolisoon, joista jälkimmäinen haluaa kovasti Lotallekin parisuhteen. Nopealukuinen ja sujuva tarina alkaa tapahtumasarjasta, jonka seurauksena Lotalla on jalka kipsissä ja asunto remontissa. Se jatkuu kohtaamisilla, joiden seurauksena Lotta kokeilee parisuhdetta kahdenkin eri miehen kanssa — eri aikaan toki. Jiri on lukuhullu hänkin, joten pari voi viettää aikaansa toistensa seurassa vain lukien, ehkä välillä lukukokemuksia vaihtaen. Olle sen sijaan on yltiösosiaalinen poikaystäväkandidaatti, joka vie Lotan jatkuvasti pois kirjojen maailman mukavuusalueelta. Kumman Lotta valitsee vai jääkö sinkuksi, on jutun juoni. Tässä tarinassa oli minulle Rumaa kassaa enemmän tarttumapintaa: On mahtavaa lukea kirjoja vaikka aamusta iltaan! Ja Lotan edesottamuksista lukiessani nauroin ainakin kerran ääneen.

Nämä kaksi kirjaa ovat niin erilaisia, ettei niitä oikein kannata vertailla. Ihan mukavia lukukokemuksia, joista ei jääne pysyviä muistijälkiä. Odotin enemmän huumoria. Enkä taida olla aivan kohderyhmää.

Testin tulos: Voin minä joskus muulloinkin mimmikirjallisuutta lukea, mutta mieluummin valitsen todellisuuspakooni dekkarin silloin (usein), kun en niin sanottua korkeakirjallisuutta jaksa.

Mainokset

Ruumis kirjastossa

Kai Ekholmin esikoisdekkari Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava (Atena, 2013) herätti odotuksia kirjallisesta, ehkä vähän vanhanaikaisesta, jotenkin sivistyneestä dekkarista. Osittain se nämä odotukset täyttääkin, mutta mukana on myös julman väkivallan ja sadismin kuvauksia sekä pyrkimyksiä humoristisuuteen. Tyylilaji on hieman sekava enkä aina tiennyt, oliko jokin silmiinpistävyys tahallista vai tahatonta.

Huomiota kiinnittävät lyhyet, verbittömät virkkeet sekä esimerkiksi runsas kuin-rinnastusten käyttö peräkkäisissä, lyhyissä virkkeissä: ”Joku porasi talon ulkonurkkaa kuin risaa hammasta. Huone parkui kuin lapsi.” päättyy luku. Ja seuraava alkaa: ”Palttoonharmaa sadepäivä. Kalju raahusti töihin kuin ryöväri Golgatalle.

Tarina alkaa ihan napakasti, kun keskeltä Helsinkiä, Kansalliskirjaston salista löytyy kirjaspiraalin ympäröimä tytön ruumis. Poliisilla ei riitä asiantuntemusta kirja-arvoituksen ratkomiseen, joten asiantuntija-apuun rientää etsivätoimisto Kalju & Kihara.

Pian kirjastosta ja kirjallisesta maailmasta päädytään kuitenkin muun muassa antiikkikauppoihin, sotarintamille ja kulttuuriperintöjen ryöstöihin. Aiheet ovat isoja ja vakavia, mutta niihin suhtaudutaan leikkimielisesti, välillä jopa pakonomaisesti jonkinlaisia kevennyksiä viritellen. Tulee tunne, ettei kirjoittaja oikein arvosta valitsemaansa lajia.

Jos jaksaa kestää Ekholmin tyyliä – ja voihan siitä joku toinen pitääkin; tämä on vain minun lukukokemukseni – huomaa, että teos käsittele isoja ja tärkeitä asioita kuten menneisyyden taakkaa, moraalisia valintoja, rahan ja vallan suhdetta, vahvemman oikeutta, sotaa tekosyynä julmuuksille, koston oikeutusta.

P.S. Kansalliskirjaston ylikirjastonhoitajalta voinee odottaa myös muuta kuin kirjallista yleissivistystä, mutta silmiin pistää vaikkapa sivun 285 virke ”Kalvas kuin gluteiiniton pulla.” Gluteiinia ei ole olemassa. Sana on gluteeni eikä se rimmaa kofeiinin kanssa.