Salaiset sankarit

Celeste Ng’n dystopiaromaani Kadonneet sydämemme (Gummerus, 2022; Our Missing Hearts, 2022; suomentanut Taina Helkamo; 347 sivua) sijoittuu vinksahtaneen nykyajan tai lähitulevaisuuden Yhdysvaltoihin. Maa on selvinnyt kammottavasta talouskriisistä ja nyt ihmisiä hallitaan uudella PACT-lainsäädännöllä.

PACT, amerikkalaisen kulttuuriperinnön suojeluasetus, oli juhlava lupaus kitkeä pois kaikki kansakuntaa kalvavat, epäamerikkalaiset elementit. Se oli rahoitusta naapurivartioille, jotka hajottivat mielenosoituksia ja vartioivat kauppoja ja muita yrityksiä, projekteille, jotka tehtailivat lippuja, rintamerkkejä ja julisteita, joissa kehotettiin olemaan valppaana ja panostamaan amerikkalaiseen yhteiskuntaan, … Ja lopulta, olennaisimpana kaikesta, jotta epäamerikkalaisia näkemyksiä ei levitettäisi eteenpäin, se tarkoitti, että lapset haettiin kaikessa hiljaisuudessa pois ympäristöistä, joita pidettiin epäamerikkalaisina.

Päähenkilö on 12-vuotias Bird, jonka kiinalaistaustainen runoilijaäiti Margaret Miu jätti miehensä ja poikansa kolme vuotta sitten. Bird ei tiedä, mitä äidille tapahtui tai miksi hän lähti. Isä, entinen kielitieteilijä, hyllyttää nyt kirjoja Harvardin yliopiston kirjastossa. Äidistä ei puhuta. Häntä ei ole olemassa. Siten puoliaasialainen Bird pysyy turvassa. Ehkä.

Emme me polta kirjoja, nainen toistaa. Niistä tehdään kuitumassaa. Paljon sivistyneempää, eikö totta? Ne jauhetaan ja niistä tehdään vessapaperia. Niillä kirjoilla pyyhittiin jonkun takapuoli jo ajat sitten.
Ai, Bird sanoo. Se oli siis äidin kirjojen kohtalo.

Äiti kertoi ja luki Birdille satuja. Niiden hengessä ja rakenteissa – vaarat, auttajat, etsintä, löytäminen – ja parin salaperäisen viestin innoittamana poika lähtee etsimään äitiään New Yorkista.

Ei tarvitse katsoa kauas tosimaailmassa, kun näkee pelon hallitseman yhteiskunnan, poliisin mielivaltaa ja väkivaltaisia epävirallisia ”naapurivahteja”, lasten pakkosiirtoja, kiellettyjen kirjojen listoja ja muuta sananvapauden rajoittamista, etnisin perustein valittujen ihmisryhmien syrjintää ja vainoamista, valtiollista aivopesua. Ng’n romaanissa on toivoa ja vastarintaa. Onko todellisuudessa?

Kirjastoihmisen sydäntä lämmittää, että tarinan sankareita ovat kirjastonhoitajat. Heillä on verkosto, jonka kautta kulkevat salaiset viestit, joilla lapset ja heidän vanhempansa ehkä voivat löytää toisensa.

Järjestelmä ei ollut aukoton, mutta kirjastonhoitajan aivot vetävät huomattavat määrän tietoa. Jokaisella heistä oli syynsä ottaa riski, ja vaikka suurin osa heistä ei koskaan tapaisi heitä kasvotusten, kaikki he toimivat epätoivon vimmalla, että yhteys löytyisi, että he voisivat lähettää viestin takaisin, tallentaa sivujen väliin lapsen uuden sijainnin. Viestin, joka vakuuttaisi perheelle, että heidän lapsensa on yhä olemassa, vaikkakin kaukana, että heidän menetyksensä syvässä kuilussa on pohja. Kirjastonhoitaja, jos kuka, ymmärtää tiedon arvon, vaikkei voisikaan sitä välittömästi käyttää.

Pidin romaanista, mutten yhtä paljon kuin Ng’n aiemmista suomennetuista teoksista Tulenarkoja asioita (2019) ja Olisi jotain kerrottavaa (2020).

Iskästä ja lapsuudesta

Missä isä on? (Huippu, 2022; Vati, 2021; suomentanut Anne Kilpi; 203 sivua) on itsenäinen mutta tavallaan jatkoa Monika Helferin Roskaväkeä-teokselle. Teos on edeltäjänsä tavoin romaani, muistelma, muistelmaromaani, romaanimuistelma.

”Haluaisin kirjoittaa hänestä romaanin.”
”Toden vain keksityn?”
Sanoin: ”Molempia, mutta enemmän keksityn. Olisiko sinulla jotain?”

Isä tai iskä (Vati) oli hiljainen mies, jolla oli sotamuistona jalkaproteesi. Hän toimi Itävallan vuoristossa sotainvalidien toipilaskodin johtajana.

”Jos tietää, mitä joku ajattelee, voi sen nähdä hänen kasvoiltaan”, äitipuoleni sanoi.
”Ei hänen”, minä sanoin. ”Hänen kasvoiltaan ei voinut koskaan nähdä mitään.”

Isä myös kokosi itselleen kirjaston. Ensin toipilaskotiin, sitten omaansa, aina itselleen.

Tiesin kyllä sen, että isämme saattoi olla kirjariippuvuudessaan häikäilemätön. Muista piittaamaton. …kun äitimme oli jo kuollut ja isä oli mennyt uudelleen naimisiin ja me kökötimme Bregenzissä ahtaassa asunnossa ja kun isä oi töissä verotoimistossa ja kaunisteli vapaa-ajallaan pimeästi veroilmoituksia, hän käytti nuo rahat yksinomaan kirjoihin. …sillä, mistä rahat tulivat, oli vähemmän merkitystä kuin sillä, mihin ne käytettiin.

Äidin kuoleman jälkeen lasten elämä muuttuu täysin. He saavat kodin tädin ennestään ahtaasta kaupunkiasunnosta. Puolisonsa kuoleman jälkeen isä katoaa pitkäksi aikaa lastensa elämästä.

Helfer kirjoittaa koruttoman koskettavasti lapsuudesta, isästä ja surusta. Teos on pieni suuri tarina onnellisen lapsuuden lopusta ja vanhempien menetyksestä sekä vaiteliaasta miehestä, joka rakasti kirjoja enemmän kuin mitään muuta.

Kun nyt muistelen sitä, minusta tuntuu, että aina ollessani hänen kanssaan kirjastossa ulkona satoi, sisällä me emme enää olleet tässä maailmassa, hän sytytti valot ja kirjojen selkämyksille laskeutui taianomainen hohde.

Skottikylän kirjakauppias

Shaun Bythellin Elämäni kirjakauppiaana (Kirjapaja, 2019; The Diary of A Bookseller, 2017; suomentanut Jaana Kapari-Jatta; 340 sivua) on ihanaa luettavaa: sujuva, hauska, kiinnostava ja sopivasti epäkorrekti.

Tein vanhasta tarjottimesta taustan, johon kiinnitin ammutun Kindlen, ja ripustin koko komeuden kaupan seinälle.

The Book Shop sijaitsee alle tuhannen asukkaan Wigtownissa etelälounaisen Skotlannin syrjäisessä ja vähän tunnetussa Dumfries and Gallowayssa. Se on Skotlannin virallisen kirjakaupungin* suurin kirjakauppa, johon mahtuu noin 100 000 kirjaa.

Guardian listasi ”Maailman omituiset ja ihanat kirjakaupat”; me olemme taas numero 3. En tiedä, kulkevatko tällaiset asiat aalloittain vai ovatko kirjakaupat tulossa takaisin muotiin. Ehkä tähän vaikuttavat hipsterit ja heidän trendinsä tulla nähdyksi pikemmin vinyylien ja oikeiden kirjojen kuin iPodien ja Kindlejen kera.

Kirjakauppias Bythell kertoo vuoden ajan käytettyjen kirjojen kaupan jokapäiväisestä arjesta, persoonallisista asiakkaista ja vielä persoonallisemmasta henkilökunnasta, kamppailusta Amazon.comin puristuksessa ja reissuistaan penkomaan myytäviä kirjakokoelmia, yleensä jäämistöjä, sekä kirjakaupungin kirjallisesta elämästä kuten kirjafestivaaleista. Joka päivältä kirjakauppias listaa myös online-tilaukset, kassan summan ja asiakkaiden määrän.

Epäilen, ettei tilanne voi enää kauan jatkua tällaisena. Asiakkaat käyttävät kauppaa lisääntyvässä määrin pelkästään katselemiseen ennen kuin ostavat netistä. Tämä pitää erityisesti paikkansa uusien kirjojen kohdalla, joita Amazon mitä todennäköisimmin myy alle ohjehinnan, mutta ei niinkään käytettyjen kirjojen, jotka puolestaan voivat hyvinkin olla kalliimpia verkkokaupassa.

Kirjakauppias pyörittää myös Random Book Clubia, joka on — harmi kyllä — täynnä. Muutkin kirjan lukeneet lienevät viehättyneet sen ideasta lähettää jäsenille säännönmukaisesti satunnainen kirja.

Kirjakauppatalo on suuri, vanha (alunperin kangaskauppa vuodelta 1899), sokkeloinen ja vetoinen. Kauppias asuu sen yläkerrassa ja muuntaa olohuoneensa usein kulttuuri-ihmisten kokoontumispaikaksi ja festivaalin aikaan kirjailijoiden viralliseksi ruokailutilaksi pitopalveluineen.

…kaikki se tehdään, mikä on tehtävä, jottei laiva uppoa. Elämä näin on äärettömästi parempaa kuin jonkun toisen palveluksessa.

Kirjakauppiaan elämään kuuluu myös naisystävä, muita ystäviä, patikointia, kalastusta, puutarhanhoitoa, videoiden kuvaamista ja editointia sekä tietysti kirjojen lukemista. Elämäni kirjakauppiaana on todellinen kirjanystävän kirja — jopa minun, joka lainaan lähes kaiken lukemani kirjastosta, en pidä vanhojen kirjojen hajusta ja tunnustan paitsi käyväni kirjakaupoissa usein vain katselemassa myös olevani Bythellin kammoamaa ammattikuntaa:

Nainen vietti kymmenisen minuuttia katsellen ympärilleen kaupassa ja kertoi sitten olevansa eläkkeelle jäänyt kirjastonhoitaja. Hän kai ajatteli, että se olisi jonkinlainen side välillämme. Ei ole. Kirjakauppiaat eivät yleensä pidä kirjastonhoitajista. Jotta kirjasta saa hyvän hinnan, sen on oltava säällisessä kunnossa, ja kirjastonhoitajien mielestä mukavinta maailmassa on ottaa täydellisen hyväkuntoinen kirja ja päällystää se leimoilla ja tarroilla ja päälle päätteeksi — täysin vailla ironiaa — liimata kansipaperin päälle muovikuori suojaamaan sitä kansalta. Viimeisen nöyryytyksen kirja, joka on ollut yleisen kirjaston kyseenalaisessa huomassa, saa kun sen tyhjä etulehti repäistään irti ja nimiösivulle pamautetaan ”POISTO”-leima…

Ei ole mukavinta maailmassa minusta tuollainen homma. Bythell varmaan tykkäisi Kuopion kaupunginkirjaston muovittamattomuuskokeilusta. Kirjastoammattilaisia onneksi ryöpytetään vain kerran, verkkokauppajätti Amazonia toistuvasti.

Toisinaan kaupassani käy yhä toinen kauppias, joka etsii satunnaista löytöä… Alan sisäisen kaupan kuolema on pannut viralta myös ”kerääjän”: henkilön, joka tuntee alan ja suuren määrän kauppiaita ja penkoo maan kirjakuppoja, lastaa pakettiautonsa täyteen eri kaupoista ostettuja kirjoja, jotka tietää pystyvänsä myymään pienellä voitolla toisille kauppialle. … Nykyisinä Amazonin aikoina ei ole mitään merkitystä, missä päin maailmaa mikäkin kirja sijaitsee. Mitä alan inhimillisyyteen tulee — inhimillinen se todellakin oli, mutta Amazon on muuttanut sen armottomaksi ja barbaariseksi.

Kirjakauppiaan täytyy myös hallita erilaisia tietojärjestelmiä sekä tietysti hyllyttää, pakata, postittaa ja somettaa. Tältä osin kuulostaa ihan samalta kuin osa kirjastotyötä — sori vain, Shaun.

Kirja on viihdyttävyyden lisäksi myös varsin informatiivinen. Opin muun muassa, että kirjojen alv on Britanniassa 0 % — siis nolla! Ja että (ainakin) kansanäänestyksessä voi äänestää valtakirjalla — siis toisen puolesta!

 

*Kirjakaupunki on Richard Boothin ajatus 1970-luvulta, jolloin Walesin pikkuruiseen Hay-on-Wyehin alettiin perustaa kymmeniä kirjakauppoja. Wigtownista alettiin tehdä kirjakaupunkia vuonna 1998. Samoihin aikoihin yksi tuttu kirjakauppias yritti toteuttaa ideaa myös yhdessä suomalaisessa pikkukaupungissa — paljon näitä minipikkukaupunkeja suuremmassa tosin, kenties liian isossa.