Kenen joukoissa seisot?

C. J. Sansomin Talvi Madridissa (Otava, 2010; Winter in Madrid 2006, Seppo Raudaskoski) kertoo joukosta brittejä sisällissodan kurjistamassa Francon Espanjassa talvella 1940-41.

Kirjassa on useita päähenkilöitä: Harry Brett on keskiluokkainen sotaveteraani, joka päätyy vakoilijaksi Madridiin. Kohteena on hänen yksityiskouluaikainen ystävänsä Sandy Forsyth, yläluokkainen seikkailija, joka pyrkii rikastumaan hinnalla millä hyvänsä. Harryn toinen koulutoveri, työväenluokkainen stipendioppilas Bernie Piper puolestaan osallistui Espanjan sisällissotaan vapaaehtoisena tasavaltalaisten puolella kunnes katosi. Barbara Clare on Bernien rakastettu, jonka Harry Madridiin saavuttuaan yllättäen havaitsee asuvan Sandyn kanssa.

Jokainen heistä suhtautuu niin sotaan kuin vallitsevaan politiikkaankin eri tavoin: Harry haluaisi olla puolueeton, Sandy vähät välittää muista, Bernie on vakaumuksellinen vasemmistolainen, Barbara haluaa auttaa ja toimia henkilökohtaisella tasolla.

Teoksen tapahtumilla on synkkä ja vankka historiallinen kehys. Myös muutama todellinen henkilö kuuluu kirjan roolihahmoihin. Talvi Madridissa käsittelee yhtä Espanjan historian synkintä ajanjaksoa ja kuvaa päähenkilöidensä havaintojen ja tunteiden kautta myös sitä, miten tavallinen kansa joutuu kärsimään niin poliittisen  fanaattisuuden kuin katolisen kirkonkin tähden.

Romaanissa on vakoilutrillerin piirteitä, mutta luokittelu on vaikeaa ja turhaa, sillä siinä on niin paljon muutakin: historiaa, politiikkaa, romantiikkaa, sankaruutta. Laajassa romaanissa kaoottinen ja korruptoitunut Madrid, julman epäoikeudenmukainen työleiri, kulissientakainen juonittelu ja ihmissuhteiden monimutkaisuus saavat kaikki osansa elävässä, sujuvassa ja tosiasioihin pohjautuvassa kerronnassa. Teos houkuttaa paitsi lukemaan lisää Espanjan historiasta myös pohtimaan, miten nykyespanjalaiset suhtautuvat menneisyyteensä; toimi(i)ko Francon kuoleman jälkeen solmittu sopimus yhteisestä unohtamisesta?

Mainokset

Rakkautta kuoleman kenttien varjossa

Kim Echlinin romaani Kadonneet (Tammi, 2009; suom. Sirkka Aulanko) on romaani rakkaudesta ja kuolemasta.

Kanadalainen Anne on kuudentoista, kun hän rakastuu palavasti kambodžalaiseen Sereyhin, joka on paennut Pol Potin hirmuhallintoa ja punaisten khmerien julmuuksia. Serey ei ole kuullut omaisistaan mitään vuosiin, koska maan rajat ovat täysin suljetut. Nuoret elävät rakastuneina ja onnellisina Annen isän vastusteluista huolimatta, kunnes Serey päättää palata Kambodžaan etsimään vanhempiaan ja pikkuveljeään.

Kymmenen vuoden kuluttua Anne, joka on opiskellut khmerin kieltä ja kaivannut rakastettuaan koko ajan, uskoo näkevänsä Sereyn televisiossa ja lähtee siltä istumalta Phnom Penhiin etsimään miestä, vaikkei ole kuullut tästä väliaikana mitään. Sinnikkäiden etsintöjen jälkeen Anne löytää Sereyn, mutta huomaa tämän muuttuneen kokonaan. Nähdessään omin silmin kuoleman kentät ja kuullessaan paikallisten valtavista kärsimyksistä, hän alkaa hiljalleen tajuta, millaisten painajaisten kanssa rakastettu elää. Silti hän haluaa jakaa tämän kanssa koko elämänsä.

Punaiset khmerit oli kommunistinen vallankumouksellinen liike, joka hallitsi Kambodžaa 1975-1979. Pol Potin johtamien punaisten khmerien tavoitteena oli luoda maahan utooppinen maatalousyhteiskunta: kaupungit tyhjennettiin ja väestö pakkosiirrettiin pakkotöihin kuoleman kentille. Markkinatalous, raha ja yksityisomaisuus lakkautettiin. Lääkkeitä ja sairaaloita ei ollut. Kirjat, musiikki ja uskonnot kiellettiin. Hirmuhallinnon aikana arvioidaan ainakin kahden miljoonan kambodžalaisen menehtyneen aliravitsemukseen, sairauksiin ja teloituksiin. Lisäksi miljoonat rampautuivat tai menettivät muuten terveytensä. Oikeudenkäyntejä hirmuhallintoa vastaan on vasta aloiteltu.

Echlin kuvaa kirjassaan sekä rakkauden että pahuuden voimia. Hän asettaa vastakkain yhtäältä yksilön rohkeudesta ja peräänantamattomuudesta kumpuavan henkisen vahvuuden, joka johtaa lopulta ehdottomuuteen, ja toisaalta Pol Potin sotilaiden joukkopsykoosista ja vallan sokaisevuudesta nousevan fyysisen ylivoiman maailmassa, jossa ihmishenki ei ole minkään arvoinen.

Kadonneet kertoo, mihin kaikkeen ihminen pystyy niin hyvässä kuin pahassa. Aiheestaan huolimatta romaani on kaunis ja runollinen. Aiheensa vuoksi se on sekä syvästi koskettava että vihaksi pistävä.

”Koko neuvostoelämä oli sepitettyä.”

Sofi Oksanen ja Imbi Paju ovat toimittaneet laajan artikkelikokoelman Kaiken takana oli pelko : kuinka Viro menetti historiansa ja kuinka se saadaan takaisin (WSOY, 2009), joka nimestään huolimatta käsittelee myös muiden Baltian maiden lähihistoriaa – ensimmäistä itsenäisyyttä, miehitystä, elämää neuvostotasavalloissa ja uuden itsenäisyyden aikaa.

Kokoelmassa on nelisenkymmentä artikkelia, joiden taso vaihtelee tieteellisestä tutkimuksesta muistelmapalasiin. Osa teksteistä on hyvinkin syvällisiä ja tarkkoja, osa huitaistun oloisia. 563 sivussa on kenties neljännes sellaista, jonka pois jättäminen olisi parantanut kokonaisuutta.

Kirjan keskeisimpi kysymyksiä ovat: Miksi stalinistisen Neuvostoliiton tekemät ihmisoikeusrikokset on lähes vaiettu ja jokseenkin sivuutettu, ainakin verrattuna natsi-Saksan tekemiin rikoksiin? Miten käsitellä, purkaa ja ymmärtää neuvostosorron uhrien kärsimyksiä leireillä, vankiloissa ja mielisairaaloissa? Kansanmurhan kaltaisiin suuriin aiheisiin kytkeyvät myös symboli- ja muistomerkkikysymykset: Iivi Anna Masson artikkelissa ”Hauras ja haavoittuva totuus” (s. 212-218) pohditaan ”pronssipatsasjupakkaan” liittyen näin: ”Venäjän näkemys tässä kiistassa sai yllättävän paljon ymmärrystä moniarvoisuuttaa ylistävässä Euroopassa. Samaa ymmärrystä tuskin osoitettaisiin uusnatseille, jotka puolustaisivat SS-sotilaan patsasta —”.

Artikkelin aiheiden kirjo on laaja käsitemäärittelyistä (”Sovjetisoinnin käsitteestä”) ja oikeustieteellisistä tutkielmista (”Baltian valloituksen oikeudenvastaisuus”) Gulag-muistoihin ja -muistelmiin, sorron kansanterveydellisistä vaikutuksista ja miehityksen taloudellisista seurauksista kollektiiviseen muistiin ja poliittisiin vitseihin.

Artikkeikokoelmalla on monista ansioistaan – laaja kattavuus, erilaisten aiheiden nostaminen julkisuuteen, keskustelun herättäminen ym. – huolimatta myös ongelmansa, joista osan olisi kaiketi voinut jo toiseen painokseen (jota luin) korjata. Ivo Jurveen artikkeli ”KGB, Stasi ja Viron tiedusteluhistoria” (s.131-166)  jäi kiinnostavuudestaan huolimatta lukematta, koska sen ymmärtäminen ilman kuvioita, joihin tekstissä viitataan, mutta joita ei missään näy, on liian hankalaa. Samoin lukuisat kielivirheet ja käännösten ilmeinen hätäisyys vähensivät lukuiloa; välillä jopa haittasivat ymmärtämistä: esim. silloin kun ”haluttomuutta olla tietämättä” pitäisi olla ”haluttomuutta tietää” tai ”halua olla tietämättä” (s. 404). Myös asiavirheet tämäntyyppisessä teoksessa, jonka ajatuksena on nimenomaan tuoda tosiasioita julki ja kirjoittaa uudelleen ja todeksi aiemmin väärennettyä historiaa, harmittavat: Vaikka Laura Assmuth onkin tutkinut nimenomaan Viron ja Latvian itäisiä rajaseutuja Venäjälle, on silti virheellistä unohtaa Kaliningrad ja väittää, ettei Liettualla ole yhteistä rajaa Venäjän kanssa (s. 499).  Toimittajien tehtäviin olisi myös kuulunut lähdeviitekäytännön yhtenäistäminen; nyt sen sekalaisuus syö uskottavuutta.

Puutteistaan ja (ehkä tarkoituksellisesta) epätasaisuudestaan huolimatta teos on mitä suositeltavinta luettavaa kenelle tahansa Viron, muiden Baltian maiden, Venäjän, Puolan, Suomen, koko Euroopan lähimenneisyydestä kiinnostuneelle.

Jatka lukemista ””Koko neuvostoelämä oli sepitettyä.””