Ihmisistä

Juli Zehin Yli-ihmisiä (Huippu, 2023; Über Menschen, 2021; suomentanut Anne Kilpi; 429 sivua) sijoittuu korona-aikaan.

Hän tiesi vain tarvitsevansa talon. Kiireesti. Ideaksi. Henkisen selviytymisen tekniikaksi. Hypoteettiseksi oman elämän hätäpoistumistieksi.

Mainostoimistossa työskentelevä Dora muuttaa koiransa Rausku-Roopen kanssa Berliinistä Brackeniin, pieneen maalaiskylään, pakoon ilmasto- ja eristäytymisfanaattista puolisoa ja karkuun suurkaupungin pandemiapaniikkia.

Taaskaan Dora ei voi olla ajattelematta Robertia. Hän todellakin syytti tätä joskus muiden ihmisten yläpuolelle asettumisesta. Siitä, että tämä piti itseään yli-ihmisenä. Ei ehkä suoranaisesti Nietzschen tarkoittamassa mielessä. Mutta sellaisena, joka tietää enemmän, osaa enemmän ja saa tehdä enemmän kuin muut. Koska hänellä on hallussaan korkeampi totuus. Robert raivostui.

Talo on vanha ja lähes kalustamaton. Tontti rikkaruohoinen ja rutikuiva.

Dora miettii, milloin hän on viimeksi tavannut oikeasti mukavan ihmisen.

Doralla ei ole ystäviä. On mainosalan kollegoita, on entinen avomies, on neurokirurgi-isä, on etäinen veli, on Doran närheksi mieltämä äitivainaja.

Dora ei ole sen parempi kuin muutkaan, ainoastaan hieman yksinäisempi.

Uudessa kotikylässä Dora saa naapureita, joihin hän suhtautuu ennakkoluuloisesti (äärioikeistolaisia, suvaitsemattomia, rasisteja) ja joista hän haluaa pysytellä erossa. Mutta onko se mahdollista pikkuisessa kylässä? Etenkin, kun hän yllätyksekseen ja vastahakoisesti huomaa naapurien olevan sekä pelottavia että avuliaita.

Rajanaapuri esittäytyy muurin yli kylänatsiksi ja kulkee taloon omilla avaimillaan jättääkseen Doralle tekemänsä sängyn.

Parempaa sänkyä Dora ei voisi edes toivoa. Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että sänky ei kuulu tänne. Hänen lähtiessään sitä ei vuorenvarmasti vielä ollut talossa. Hän kävelee hitaasti kohti huonekalua. Se ei haihdu ilmaan. Sitä voi jopa koskettaa.

Vastapäinen naapuri ilmaantuu yllättäen ja pyytämättä pihaa raivaamaan. Onko kolmannen naapuritalon miesparilla parsatila vai kasvaako siellä jotakin salakähmäisempää? Miksi heidän postilaatikossaan on AfD:n tarra? Ja kuka seuraa Doraa ja Roopea pusikoissa kahisten?

Seuraaja on Franzi-niminen tyttö, joka vaikuttaa olevan puoliksi heitteillä.

Aivan kuin hän katsoisi kansakunnan salaiselle kääntöpuolelle. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että upporikkaalla maalla on varaa alueisiin, joilla ei ole mitään. Ei lääkäreitä, ei apteekkeja, ei urheiluseuroja, ei busseja, ei baareja, ei päiväkoteja tai kouluja. … Näillä alueilla sitten lakkautetaan tuulivoimalat, kielletään työmatkalaisilta diesel, huutokaupataan maanviljelijöiden pellot eniten tarjoaville sijoittajille, halutaan ottaa puu-uunit pois ihmisiltä, joilla ei ole varaa maakaasuun,… Dora ajattelee, että Saksa on jotenkin onnistunut tilaamaan universumilta AfD:n ja sen myös saanut.

Dora voi enää elää vanhassa kuplassaan. Hän alkaa nähdä stereotypioiden ja ennakkoluulojensa taakse, läpi ja yli. Hän alkaa nähdä yksilöitä ja ihmisiä sen sijaan, että katsoo kreutzbergiläissilmin tyyppejä ja leimoja. Ei tarvitse pitää uusnatseista tai hyväksyä rasismia voidakseen jutella naapurinsa kanssa. Ainakin muurin yli ja tupakanmittaisen tauon ajan.

Mutta entä jos, Dora miettii, uudessakin paikassa naapurissa asuu natsi? Ehkei rajanaapurina mutta pari taloa kauempana? Kuinka pitkän välimatkan vasemmistoliberaali tarvitsee lähimpään uusnatsiin voidakseen elää rauhassa?

Särkyvätkö muidenkin kuplat? Ainakin tapahtuu dramaattisia käänteitä, paljastuu miellyttäviä ja epämiellyttäviä totuuksia ja pidetään kyläjuhlat.

Dora on mainio päähenkilö, jolle ei voi olla toivomatta kaikkea hyvää. Myös muut Zehin luomat henkilöt tuntuvat todellisilta kaikessa epäloogisuudessaan ja -varmuudessaan pelkoineen, oletuksineen, heikkouksineen, vikoineen, taustoineen.

Hän ei edelleenkään tiedä, miten kaikki jatkuu, mutta ainakin hän tietää, miten kaikki ei jatku, ja enempää ihminen ei elämässään välttämättä edes voi tietää.

Myös pienen kylän ja (ex-DRR:n) autioituvan maaseudun kuvaus on osuvaa. Hyvin monessa kohdassa teos tuntuu (koronavuosiin ajoittumisesta huolimatta) myös äärimmäisen ajankohtaiselta, myös suomalaisnäkökulmasta.

Romaani on älyllinen, mutta ei monimutkainen eikä raskas. Tarina etenee aikajärjestyksessä ja sujuvaa suomennosta on ilo lukea. Teoksessa on myös huumoria, vaikka se käsittelee vastakkainasettelua, ääriajattelua, väkivaltaa ja kuolemaakin.

Varmaa on, että kaikki pelkäävät ja ovat samalla sitä mieltä, että vain oma pelko on oikeaa pelkoa. Toiset pelkäävät vieraita vaikutteita, toiset ilmastokatastrofia. Toiset pandemiaa, toiset terveysdiktatuuria. Dora pelkää, että pelkojen keskinäisessä kamppailussa demokratia murtuu. Ja ihan niin kuin kaikki muutkin, hänkin uskoo, että kaikki muut ovat tulleet hulluiksi.

Miksi otsikkoni on Ihmisistä? Koska teoksen nimi kääntyy niin. Yhteenkirjoitettuina sanoista saadaan suomennosnimi, jota Zeh itse luemma piti parempana käännökselle.

Vuonna 1974 syntynyt Juli Zeh on saksalainen kirjailija ja tuomari. Häneltä on suomennettu myös esikoisromaani Kotkia ja enkeleitä (2004). Monin kirjallisuuspalkinnoin palkittu Zeh on julkaissut romaaneja, lastenkirjoja, novelleja, esseitä ja tietokirjoja. Hän asuu perheineen Brandenburgin maaseudulla, joten hän taitaa tietää, mistä kirjoittaa.

Poliittinen trilleri

Hillary Rodham Clinton (Yhdysvaltain 67. ulkoministeri) ja Louse Penny (kanadalainen dekkaristi) ovat kirjoittaneet yhdessä poliittisen trillerin, jossa nimet on vaihdettu, mutta hahmoja ei. Romaanissa Terrorin valta (Bazar, 2022; State of Terror, 2021; suomentanut Timo Korppi; 573 sivua) Trumpin nimi on Eric Dunn, pilkallisesti Eric Dumb, ja Putinin Maxim Ivanov, mutta kaunokirjalliset tyypit käyttäytyvät ja toimivat kuin oikeat esikuvansa. Myös ulkoministeripäähenkilö Ellen Adamsin kokemukset ja ajatukset lienevät tosielämästä, joka voinee olla keksittyäkin ihmeellisempää.

Yhdysvaltojen poliittinen tilanne on kriittinen edellisen presidentin katastrofaalisen nelivuotiskauden jälkeen. Tuore presidentti on tehnyt yllätysvedon nimittämällä ulkoministerikseen poliittisen kilpakumppaninsa Ellen Adamsin, eikä ilman taka-ajatuksia tämän uran tuhoamisesta. Myös maailmanpolitiikassa eletään epävakaita aikoja, osittain USA:n tempoilun ja sekoilun vuoksi. (Nykysodasta Euroopassa ei kuitenkaan vielä tiedetä mitään.)

Kongressin aloituskokouksen aikana räjäytetään bussi kolmessa eurooppalaisessa kaupungissa: Lontoossa, Pariisissa ja Frankfurtissa. Kryptinen varoitusviesti ei löydä ajoissa perille, mutta terrori-iskut ovatkin vain alkusoitto sille, mikä oikeasti uhkaa Yhdysvaltoja ja koko maailmaa.

Mediamaailmasta politiikkaan siirtyneen ulkoministerin tehtäväksi osoittautuu maailman vaarallisimman kuolemankauppiaan löytäminen, ja sitä myötä ydintuhon estäminen. Se johtaa pikamatkailuun maailman valtakeskittymästä toiseen. Ja kolmanteen ja neljänteen. Vihollisia on ilmiselvästi kuitenkin myös lähipiirissä. Keneen voi luottaa ja kuka on petturi?

Teoksessa toimitaan kansainvälisen politiikan ytimessä: Valkoisessa talossa, Yhdysvaltain johdon omissa lentokoneissa, eri maiden päämiesten virkahuoneissa ja päivällispöydissä sekä muun mussa eräällä floridalaisella ökykartanolla, mutta myös Afganistanin ja Pakistanin rajaseuduilla, iranilaisessa luolastossa ja frankfurtilaisessa sairaalassa. Paikat ja tilanteet vaihtuvat tiuhaan tahtiin, kun juonivetoinen tarina lisää kierroksia luku luvulta.

Tämäntyyppisissä tarinoissa henkilöhahmot jäävät usein aika ohuiksi. Niin nytkin, vaikka ihmissuhteiden kuvaamiseen pyritäänkin jonkin verran panostamaan. Kaikki kuitenkin tapahtuu vain muutamassa päivässä, joten fokuksessa on toiminta, ei tunne-elämä. Siitäkin huolimatta, että Ellen Adamsin tytär ja poika ovat myös mukana kuvioissa.

Vaikka kyse on viihteestä, on kirjalla synkät pohjavireensä ja vakava viesti, joka voisi kuulua vaikkapa näin: Suurvaltojen johtajiksi ei saa päästää tyhmiä ihmisiä, joita pahat pääsevät vedättämään. Terrorin valta on epäuskottavuuksistaan huolimatta vetävä trilleri, mutta suomennos on ilmiselvästi ja erittäin valitettavasti tehty liiassa kiireessä.

Minun mielestäni Pennyn oman kirjasarjan Three Pines ja Armand Gamache olisi kannattanut pitää erossa tästä tarinasta. Viittaus runoilija Ruth Zardoon hykerrytti ja olisi hyvin riittänyt.

Naistenviikko 2021: Selma

Kokeneen norjalaisdekkaristi Anne Holtin Jäinen painajainen (Gummerus, 2021; Furet/værbitt, 2019; suomentanut Outi Menna; 525 sivua) on Selma Falck -sarjan toinen osa ja mielestäni ensimmäistä onnistuneempi.

Juoni etenee kahdella aikatasolla, keväällä ja syksyllä vuonna 2018.

Syksyn ensimmäisillä pakkasilla asianajaja Selma Falck herää palavassa tunturimökissä alastomana ja pahoinpideltynä, kuolemaan jätettynä. Alkaa selvitymiskamppailu, jossa entisen kilpaurheilijan hyvälle kunnolle ja erinomaisille voimille on todella käyttöä.

Kevään tapahtumissa kuvataan, kuinka ja keiden vuoksi Selma on päätynyt ahdinkoonsa.

Selman muisti palaa hitaasti, mutta mitä enemmän hän muistaa, sitä tärkeämpää on selviytyä. Romaani on yhteiskuntakriittinen olematta saarnaava. Holt luotaa Norjan (ikävän tutulta kuulostavaa) nykytilaa, jossa oikeistopopulismi pääsee yhä enemmän ääneen, jossa sosiaalinen media pursuaa vihaa ja ääriajattelua uhaten demokraattista päätöksentekoa ja kannustaen salaliittoteororioita.

Jäinen painajainen on vauhdikas, jännittävä ja ajatuksia herättävä rikosromaani, jonka jäätävissä tunnelmissa kelpaa viilentyä kesähelteillä.