Lannistumaton

Hilja Pärssisestä (o.s. Lindgren, myöhemmin Liinamaa) tuli 23.5.1907 yksi maailman 19 ensimmäisestä naiskansanedustajasta. Vaikka Australiassa ja Uudessa-Seelannissa olisi lain mukaan voinut olla naisia parlamentissa Suomea aiemmin, ei heitä sinne äänestetty. Toisin oli Suomessa.

Raili Mikkasen elämäkertaromaani Hilja, yksi maailman ensimmäisistä – välähdyksiä Hilja Pärssisen, opettajan, runoilijan, kansanedustajan, pakolaisen, vangin sekä työväen, naisten ja lasten puolestapuhujan elämästä (Robustos, 2017; 320 sivua) kertoo Hiljan elämäntarinan hänen muistellessaan sitä sairaalassa hieman ennen kuolemaansa.

Maassa ja maailmassa, johon Hilja oli vuonna 1876 syntynyt, ei naisilla ollut valtaa edes omaan palkkaansa tai omaisuutensa, sillä avioliitossa naisen omaisuuden hallinta oli miehen käsissä. Eipä tasa-arvoa ollut yhteiskunnassa muutenkaan, kun noin 8 %:lla oli äänioikeus säätyvaltiopäivillä.

Ahkera ja tarmokas Hilja opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa, jossa hän myös tutustui tulevaan aviopuolisoonsa Jaakkoon, joka oli lukija- ja tutkijaluonne vastakohtana tulisieluisesti maailmanparantamiselle omistautuvalle vaimolleen. Opettajan työssään Hilja ei voinut olla huomaamatta lasten ja perheiden köyhyyttä ja sen kautta yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jonka poistamiselle hän lopulta omisti lähes kaiken aikansa.

Lisäksi Hilja opiskeli kieliä, käänsi ja laati lehtijuttuja ja pamfletteja sekä kirjoitti runoja, joita myös esitti eri tilaisuuksissa. Niitä kertyikin melkoiset määrät aluksi kulttuuri- ja yhdistystoiminnassa ja sitten puoluepolitiikassa. Sisällisodan jälkeisessä poliittisessa kaaoksessa Pärssiset harhailivat kaksi vuotta Neuvosto-Venäjällä nähden nälkää ja käsittämätöntä kurjuutta. Suomeen paluu tarkoitti vankeustuomiota, jonka kärsittyään Hilja palasi jatkamaan eduskuntatyötä.

Mikkasen tyyli on varsin yksinkertaista ja todella helppolukuista, vaikka harvalukuiset dialogit, erityisesti Hiljan ja Jaakon väliset, ovatkin kovin jäykän kuuloisia. Hilja Liinamaa-Pärssinen oli lannistumaton tahtonainen, joka joutui kokemaan monta pettymystä ja vastoinkäymistä, mutta sai kokea myös suuria onnistumisia ja menestyksen hetkiä. Yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajsta on taatusti oman kirjansa ansainnut. Mikkanen muistuttaa samalla, ettei suomalainen hyvinvointiyhteiskunta syntynyt itsestään.

Mainokset

Farssikirjailijan tilitys

Kun mies elättää itseään kirjailijana, ei välty kiusaukselta yrittää sanoa jotakin rehellistä. Krapulapäivinä miettii itseään, vetää esiin kysymyksiä joihin ei ole muuta vastausta kuin se mikä sinussa itsessäsi, ja sitten panee paperille tilanteen, kohtauksen, ja ennen kuin huomaakaan on kirjoittamassa näytelmää jota työväenluokka ei ole tilannut.

Jussi Kylätaskun Revari (WSOY, 1975; 135 sivua) kertoo kirjailijan alter egosta Jalmari eli Jallu Pussitalosta, joka tuomitaan toveripiirissä revariksi. Revari tarkoittaa revisionistia, ja revisionismi on sosialistinen ideologia, joka pyrkii välttämään luokkataistelua, eli marxilaisuutta loivempi yhteiskuntafilosofinen aate, jota voidaan sanoa myös taipumukseksi kompromisseihin. Revari on siis sopuratkaisuihin taipuvainen luokkataistelun välttelijä. Teoksen maailmassa vuonna 1975 se tarkoittaa, että Jallu on luopunut taistolaisuudesta.

Minulle osoitettiin oikeaa tietä. Minä panin visusti merkille missä se kulkee ja mihin johtaa, välttääkseni sen ainaisesti. Minä halusin turtua, jäykistyä, kääriä poroporvarillisuuteni punalippuun. Mutta en onnistunut. … Mutta ei minusta revari tullut sinun ansiostasi.

Päähenkilö ja minäkertoja Pussitalo on farssikirjailija, joka varsin sekavasti selvittää viinanhuuruista ja kriisintäyteistä kirjallista, poliittista ja seksuaalista elämäänsä. Hän myös kirjoittaa kirjaa, tätä kirjaa. Mukana on on myös unijaksoja, muun muassa armeijapainajainen, ja lapsuusmuistoja, lukukokemukseni kannalta teoksen miellyttävimpiä osuuksia; luokkataistelun näkökulmasta epäilemättä porvallisen joutavanpäiväistä nostalgiaa.

Siinä ne nyt ovat jälleen, nurin jyrätyt Jalmarin kulmat, joihin uneksin poikain seikkailukirjat. Puolimatkankadulta Osmonmäelle, ratapihalta torille. Työläisten mentyä katu lekotteli vielä hetken tyhjänä. Lidmanin leipomn pulla-auto haki ensimmäisen lastin. Avattiin Jokisen maitokauppa, parturi, urheiluliike, Ruskon kenkäkauppa, ja tori heräsi eloon. Patarummun kokoinen kello lyhtypylväässä teki tunnin täyteen, haukotteli ja jatkoi sekuntien seulomista, ikävää kuin marjojen perkaaminen myytäväksi. Sarkatakkiset pulut katsastivat mitä maalaisilla oli kaupan.

Teos on satiirinen itsetilitys siitä, miten käy, kun taide yritetään alistaa aatteelle ja kulttuuri ylipolitisoituu. Avainromaanikin se on (ollut), mutta nyt 42 vuotta myöhemmin sillä, keitä todellisia henkilöitä — muita kuin itseään — Kylätasku aikoinaan reposteli ja irvi, ei taida enää merkitystä olla.

Minun farsseissani on aina ketsuppia. Minä olen pieni pyylevä kaveri, mutta minussa asuu demoni, tiedän ettei elämä lopu tähän päiväjärjestykseen, kello kahtakymmentäneljää seuraa kaksikymmentäviisi, eikä meitä jaeta silloin susiin ja lampaisiin, susista on tehty selvä. Jos minä olisin pessimisti, minä olisin kristitty tai mielisairas. Minä olen elukka, tahdon elää kuin elukka, ja kuolla.

Kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan, joka on myös luettavissa verkossa. Suomalaiset kirjabloggaajat osallistuvat Kirjojen Suomi -haasteeseen ja lukevat kaikki 101 kirjaa. Minulle osui arvonnassa tämä teos vuodelta, jonka tammikuussa vietin yhdettätoista syntymäpäivääni.

a
Joululahjakirjan ( ja -suklaan) lumoissa 70-luvun puolivälin tienoilla. Kuva: Riitta Ovaska
Luin silloin(kin) paljon ja koko ajan. Sisareni väittää, että kyvyttömyyni muistaa tarkasti tapahtumia tai tilanteita lapsuudestani tai nuoruudestani johtuu siitä, että elin suurimman osan tuosta ajasta kirjojen maailmoissa. Se voi hyvinkin olla totta. Joka tapauksessa henkilökohtaiset muistikuvani 70-luvusta ovat hajanaisia ja huteria.

Revari ei ollut erityisen miellyttävää luettavaa, vaikka se alun tahmomisen jälkeen etenikin kohtalaisen kiinnostavasti. En pysty arviomaan, miten hyvin teos kuvaa vuoden 1975 Suomea ja suomalaisia, mutta koen, että melko pienen piirin sekoiluista on kyse.

Kyllä minä todellisuuden hyväksyn. Mutta pitkäveteistä tämä on. En minä ymmärrä aikani sairautta, kuolevien osaston varmin tapaus, jonka terapiakseen on kannettava koko kerroksen ulostukset pihalle. Minä vain istun ja kirjoitan itsestäni kaiken mikä ei ole kirjoittamisen arvoista. Kun tämä saisi olla viimeinen kirja jonka kukaan tekee!

Onneksi ei saanut.

 

Jussi (oik. Juhani) Kylätasku (Tampere 1943 – Porvoo 2005) oli runoilija — esikoisteos Kosketuskohdat (1966) — ja käsikirjoittaja — tunnetuin ehkäpä Risto Jarvan ja Kullervo Kukkasjärven kanssa käsikirjoitettu menestyselokuva Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) — sekä näytelmä-, kuunnelma- ja proosakirjailija. Revari on toinen hänen harvakseltaan ilmestyneistä kahdeksasta romaanistaan. Näytelmistä tunnetuimpia lienevät Kyllikki ja Runar (1974) sekä Lea-palkitut Haapoja (1988), Keisari ja poika (1992) ja Hetki lähtöni lyö (1992).

Voit lukea Revarin verkossa maksutta, samoin muut 101 kirjaa -listan teokset. Voit myös katsoa Yle Areenasta kirjailija Keijo Siekkisen ja toimittaja Seppo Puttosen keskustelun Revarista.

kirjablogit_pysty

Kovaa peliä Viipurissa

En olisi tullut lukeneeksi sotahistorioitsijana tunnetun Mikko Porvalin Karelia noir -sarjan kakkososaa Veri ei vaikene (Atena, 2016; 339 sivua), ellei Suomen dekkariseura olisi palkinnut sitä Vuoden johtolangalla. Onneksi palkitsi, sillä olisin muuten jäänyt paitsi asiantuntevaa ajankuvaa 1930-luvun Viipurista, kiehtovaa toden ja keksityn sekoitusta sekä pelottavia rinnastuksia romaanin kuvaaman sotaa ennakoivan vastakkaisasettelun ajan ja nykymaailman tapahtumien välillä. Viimeisimmältä haluaisinkin välttyä, mutta eihän siltä voi silmiään ummistaa.

Romaanin tapahtumat alkavat tositapahtumista eli 1930-luvun tunnetuimpiin kuuluvasta muilutuksesta, jonka uhri oli heinjokelainen suutari Erik Mättö. Romaanin tapahtumat  päättyvät talvisodan pommituksiin Viipurissa. Siihen väliin mahtuu valtavasti sisältöä: lapualaisten uho ja kyyditykset, kommunistien tihutyöt, viinatrokarien väkivalta, poliisimurhat, poliittinen epävarmuus ja vastakkainasettelu, kieltolain kumoamisen seuraukset, poliisin resurssipula, päähenkilöiden yksityiselämän mullistukset, koko kuohuva ja räjähdysaltis kolmikymmenluku.

Kertojana on Jussi Kähönen, etsiväkomisario, joka kertoo omasta sekä esimiehensä ja työparinsa Salomon Eckertin työstä ja elämästä. Oli yllättävän kiinnostavaa lukea rikospoliisin toiminnasta ja rikostutkimusmenetelmien kehittymisestä 1930-luvulla. Niistä kirjoittaessaan Porvali on parhaimmillaan, samoin Viipurin historiaa rikkain yksityiskohdin kuvatessaan. Ihmissuhteiden kuvaaminen sen sijaan on paikoin hieman raakilemaista.

Myös romaanin sisäinen tasapaino tuntuu jääneen vähän vinksalleen. Alkuosan lähes päiväntarkasti etenevä, faktapohjainen juonenkuljetus toimii hienosti. Erilaisilla keinoilla ansiokas keskiosa, jossa Kähönen joutuu tutkimaan Eckertin ampumista, vaikuttaa siihen verrattuna harppovan eteenpäin. Talvisodan pommituksia Viipurissa kuvaava loppuosa on enemmän sota- kuin rikosromaani, mutta tavattoman konkreettinen ja koskettava. Kokonaisvaikutelmaksi jäi melkein kuin olisi lukenut kaksi tai kolmekin romaania yksissä kansissa. Onneksi hyvää romaania.