Avainsana-arkisto: koirat

Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.

 

Mainokset
kansikuva

Yksi hetki voi muuttaa kaiken

Monipuolisen brittikirjailijan Kate Atkinsonin viimeksi suomennettu romaani Joka lapsia ja koiria rakastaa (Schildts & Söderströms, 2015; Started Early, Took My Dog, 2010; suomentanut Kaisa Kattelus; 388 sivua) jatkaa Jackson Brodie -rikosromaanien sarjaa. Lähellekään tavanomaisesta dekkarista ei ole kyse, sillä Atkinsonilla on aina aivan oma tyylinsä, joka saa ainakin minut pauloihinsa aina heti ensimmäiseltä sivulta.

Vuosi 1975: Tuore konstaapeli Tracy Waterhouse hälytetään parinsa kanssa murtautumaan kerrostalon kuudennentoista kerroksen asuntoon sieltä tulevan hajun vuoksi. He eivät koskaan unohda näkemäänsä eivätkä koskaan saa puhua siitä.

Nykyaika: Leedsläisen ostoskeskuksen turvallisuuspäällikkö Tracy Waterhouse muuttaa hetken mielijohteesta koko loppuelämänsä suunnan vaihtaessaan tukun käteistä pikkutyttöön, jota näkee riepoteltavan väkivaltaisesti. Ex-poliisi Jackson Brodie on palannut kotiseudulleen ja ottanut tehtävän, jota voisi sanoa yksityisetsivän työksi, jollei Jackson olisi siinäkin ex. Iäkäs Tilly-niminen näyttelijä on menettämässä muistiaan.

Menneisyys kohtaa nykyisyyden monimutkaisia reittejä etsien, kirjallisten viittausten keskellä, omalaatuisten yhteensattuminen kautta. Atkisonin teksti polveilee henkilöstä ja tapahtumasta toiseen ja loikkii ajassa 70-luvun ja nykyajan välillä melkein kesken kohtausten, muttei silti ole vaikeatajuista, vaan soljuvan upeaa tekstiä, jota on ilo lukea.

Kertojana Atkinson onnistuu olemaan sekä viihdyttävä että synkkä, sekä humaani että ironinen. Joka lapsia ja koiria rakastaa on synkänhauska ja viisas romaani ihmisluonteen kaikista puolista. Näissä tarinoissa paha saattaa jäädä ilman palkkaansa, mutta ehkä jokin maailman virheistä saadaan korjattuakin.

Kaisa Kattelus on taitava suomentaja, joka tulkitsee Atkinsonin älykästä tekstiä sen ansaitsemalla tavalla.

Dekkariviikon logo

Exmoor-trilogian hurja päätös

Belinda Bauerin Kadonneet lapset (Karisto, 2013; Finders keepers, 2012, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom) on huima jännäri.

Hautanummesta ja Tappajan katseesta tuttu Shipcottin kylä Exmoorin nummilla kokee taas kovia, kun lapsia siepataan pysäköidyistä autoista ja paikalle jätetään lappu, jossa lukee ”Te ette rakasta häntä”. Johtolankoja on niukasti eikä lunnasvaatimuksia kuulu, muttei löydy ruumiitakaan.

Trilogian aiemmista osista tuttu, nyt jo 17-vuotias Steven Lamb (joka rakastuu) ja kyläpoliisi Jonas Holly (joka palaa sairauslomalta töihin vaikkei pitäisi) ovat taas tapahtumien keskipisteessä. Katoamisia tutkivat komisario Reynolds ja konstaapeli Rice jäävät sivuosiin.

Bauer kirjoittaa taitavasti. Huiman jännittävä juoni, kiehtova kylä- ja nummimiljöö sekä moniulotteiset, ristiriitaiset henkilöt on luotu huolella.

Loistavaa jännitystä. Kirjan voi hyvin lukea tuntematta sarjan aiempia osia, mutta suosittelen koko trilogiaa.

(Sitä en ymmärrä, miksi kirjan kannessa lukee tekijän ja kirjan nimen lisäksi Tiedätkö aina missä lapsesi on?)

Tuli kulje kanssani

Marianne Peltomaa kuuluu suomalaisten dekkaristien kärkijoukkoon. Neljäs romaani rikoskonstaapeli Vera Gröhnin ja komisario Heimo Partasen tutkimuksista pureutuu paitsi tuhopolttoihin myös ihmisten välisiin valtapeleihin terävästi havannoiden ja tämän maailman arjessa eläen.

Ja minä irrotan sinusta kaiken kuonan (Schildts, 2011; , Och jag skall avlägsna din slagg, suom. Salla Simukka) teoksen nimenä viittaa raamatunlausesitaatteihin, joita Vera Gröhn alkaa saada postitse työpaikalleen. Liittyvätkö ne eri puolilla pääkaupunkiseutua tapahtuneisiin lukuisiin erilaisiin tuhopolttoihin ja jos, niin vakaviinko, jotka vaativat ihmishenkiä, vaiko roskiksenpolttokolttosiin?

Kun Kruununhaassa menehtyy hurjasti edenneessä palossa pariskunta koirineen, Vera siirtyy väliaikaisesti poliisin tuhopolttoryhmään. Ovatko sitaattiviestit henkilökohtaisia? Mitä Veralta jää huomaamatta?

Säntillinen palomies Aarno Metso on huolissaan autoporukkansa jäsenestä Niklaksesta, joka ei näytä toipuvan palopaikkakokemuksistaan. Ongelmia on myös 14-vuotiaalle Jennalla, joka ulkoilutti palon uhrien koiraa näiden tehdessä pitkää päivää kustantaakseen taidekokoelmansa kartuttamisen. Pariskunnan kummankaan osapuolen sukulaiset eivät suuremmin näytä surevan. Mitä paljastuu uhrien moitteettomalta vaikuttaneen elämän kulissien takaa? Ja mitä tarkoittavat palossa menehtyneen miehen viimeiset sanat palamaan syttyneestä salaatista?

Romaani on tiivistunnelmainen ja sen henkilöissä on särmää. Juoni etenee loogisesti ja tapahtumien kuvaus on luontevaa. Ennalta-arvattavuuksilta ja kliseiltä vältytään. Oivallinen rikosromaani.

Kuolemaa Kiirunassa

Åsa Larsson kirjoittaa rikosromaaneja, jotka sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin, paikkoihin, joissa puhutaan paitsi ruotsia myös meänkieltä, ja joissa monilla ihmisillä on suomenkielinen nimi.

Kunnes vihasi asettuu (Otava 2008 ) on neljäs romaani, jonka pääosassa on kiirunalaislähtöinen, Tukholmassa uransa luonut, juristi Rebecka Martinson, joka sarjan aikana on kokenut todella kovia ja työskentelee nyt syyttäjänä Kiirunassa ja yrittää pitää yllä etäsuhdetta ex-pomoonsa. 

Romaanin joissakin luvuissa kertojaminänä on rikoksen uhri, sukeltamassa ollut nuori nainen, jonka paluun jään alta murhaaja on julmasti estänyt. Larsson kirjoittaa kuolleita henkilöiksi kirjoihinsa tuomatta niihin kuitenkaan välttämättä mitään yliluonnollista; ainakaan vastoin lukijan tahtoa. Mutta kukaan ei ehkä tutkisi tätä hukkumisonnettomuudeksi luultua tapausta tarkemmin, ellei vainaja tunkisi itseään ihmisten uniin.

Larsson kuljettaa tarinaa oikein sujuvasti; antaa mukavasti erilaisia vinkkejä matkan varrella; paljastaa pikkuhiljaa paloja menneisyydestä, joka voi selittää nykyisyyttä. Alusta asti on selvää, että kaikki juontuu sota-aikaan asti, ja että Krekulan perheellä ja kuljetusliikkeellä on jotakin tekemistä tapahtumien kanssa. Mutta miten, millaisten tapahtumaketjujen kautta ja miksi? 

Myös henkilökuvauksessa Larsson on hyvä. Tyylissä sekoittuvat hurmaavalla tavalla realismi ja surrealismi. Hän kirjoittaa runollisesti – erityisesti kuvatessaan pohjoista luontoa ja maisemaa – ja samalla karusti, kaunistelematta – erityisesti kuvatessaan ihmisten julmuutta, ahneutta ja muita alhaisia tunteita. Silti hänen teoksissaan myös pahoilla on pehmeä puolensa, arat kohtansa. Eikä kukaan hyvistä ole lumivalkoinen. 

Sanna Mannisen suomennos on pääosin hyvää työtä, mutta sitä jäin miettimään, miksi hän päätyi verbiin kylpeä kertoessaan eksentrikko-naturisti-erakon ympärivuotisesta jokapäiväisestä joessa tai järvessä pulikoinnista; olkoonkin, että ruotsiksi sana on bada, sanoisin itse ukon uineen tai käyneen uimassa. Lillukanvarsia, tiedän sen.