Isoja asioita

Merete Mazzarellan uusimman teoksen nimi ei ole sen vaatimattomampi kuin Elämän tarkoitus (Tammi, 2017; Om livets mening, 2017; suomentanut Raija Rintamäki; 255 sivua) — alunperin sentään ”Elämän tarkoituksesta”.

Mazzarella ei pelkää tarttua suuriin aiheisiin, isoihin asioihin. Hän kirjoittaa maailmankuvasta, sattumasta, kohtalosta, valinnasta, pahuudesta, anteeksiannosta, surusta, myötätunnosta, hyvästä elämästä ja siitä, mihin uskoo.

Kirjassaan hän ikään kuin keskustelee lukuisien muiden ajattelijoiden kanssa, lainaa heidän ajatuksiaan, pohtii asioita niiden kautta, mutta aina omaäänisesti ja omilla ehdoillaan.

Apina käveli joen rannalla. Katsoessaan veteen se näki ensimmäistä kertaa elämässään kalan ja huolestui kovasti. ”Tuo raukkahan hukkuu”, se ajatteli, kiskoi kalan päättäväisesti kuiville, laski sen maahan jalkojensa juureen ja seurasi sitä silmä kovana. Kala sätki vimmatusti, mikä sai apinan toiveikkaaksi. ”Nyt se alkaa piristyä”, apina sanoi itsekseen. Hetken kuluttua kala heitti henkensä ja apinaa suretti. ”Olisi pitänyt pelastaa se aikaisemmin”, se tuumi.

Tämä on Mazzarella mukaan ongelma Raamatun kultaisessa säännössä tehdä muille, mitä toivoo itselle tehtävän. Hopeinen sääntö kuuluukin:

Ota selvää, mitä kukin lähimmäisesi toivoo ja tarvitsee, ja yritä tehdä se.

Kultainen sääntö näyttää äkkiä hyvin itsekeskeiseltä.

Siitä en aivan saa kiinni, mitä Mazzarella tarkoittaa kirjoittaessaan näin:

…ei ainoastaan kantaväestön ja maahanmuuttajien täydy suhtautua kunnioittavasti toisiinsa, vaan myös kantaväestön kesken tarvitaan kunnioitusta niitä kohtaan, joilla on toisenlainen näkemys maahanmuutosta kuin itsellä.

Tarkoittaako tuo, että pitäisi kunnioittaa rajat-kiinni-rasisteja? Ei käy.

Mazzarella osaa kirjoittaa suurista teemoista helppotajuisesti. Hän pohtii aiheita aiheita syvällisesti, muttei vaikeatajuisesti, ja antaa paljon käytännön esimerkkejä ja sitoo aihepiirit nykyhetkeen. Teksti haastaa pohtimaan ja ajattelemaan. Tämä (toisin kuin suurin osa lukemastani) on kirja, josta voisin kuvitella keskustelevani vaikkapa lukupiirissä — joskaan en sellaiseen kuulu.

En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. … Uskon kuitenkin, että tulee elämänvaiheita, joissa niin tehdään ja täytyykin tehdä.

Ja nimenomaan tuo pohtiminen on silloin tällöin tärkeää.

Elämän tarkoitus lienee elää, sillä

Eläin elää, ihminen ihmettelee.

Eikä tuo ole Mazzarellaa vaan Ismo Alankoa.

Ja kyllä, myös luku 42 mainitaan.

 

 

 

Mainokset

Kahden maailman kohtaaminen

Heinäkuun päivä (Icasos, 2013; 255 sivua + sound-track-cd) on Tatu Kokon historiallinen kesäromaani, jossa eletään kahdella aikatasolla — vuosina 1891 ja 1966 — ja joka jakautuu kahteen osaan. Kahden aikatason limittäminen onnistuu hienosti. Ensimmäinen osa on positiivinen ja toiveikas, toinen synkempi, jopa ahdistava.

Pidin ensimmäisen osan valoisuudesta ja kirkkaudesta enemmän kuin jälkimmäisen raadollisuudesta. Innoituksensa teos on saanut Eero Järnefeltin maalauksesta.* Kertomus alkaa vuodesta 1966, jolloin nuori helsinkiläistoimittaja Jarmo tuulee Muuruvedelle tutkimaan Eero Järnefeltin maalaukseen liittyvää salaisuutta. Hän haastattelee vanhaa Hannaa, joka on ollut kymmenvuotias tavatessaan niin Järnefeltit, Ahot kuin Sibeliuksetkin kotikylässään.

Vuoden 1891 tapahtumissa Hanna ja Aku-serkku ovat parhaita ystävyksiä, jotka viettävät päättymättömän oloista, suloista lapsuuden kesää, haaveilevat tulevaisuudesta, käyvät Kuopion laulujuhlilla ja pääsevät kuokkavieraiksi suomalaisen taiteen kultakauden parhaimmiston kesänviettoon. Sittemmin kova kohtalo murskaa nuorten kaikki haaveet. Rakkaustarina on traaginen, lähes julma.

Kokonaisuus on toimiva: maisema elää, ihmiset tulevat tutuiksi, tunteet heräävät, kohtalot koskettavat. Taustan tarinalle luo kirjailijan perehtyneisyys historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, jotka eivät tässä tarinassa ole puisevia akkoja ja ukkoja kansakunnan kaapin päällä, vaan eloisa ja taiteellinen joukko nuoria intomieliä.

Mainittakoon, että sain kauniskantisen kirjan kirjailijalta itseltään valtakunnallisessa bloggaajatapaamisessa Kuopiossa heinäkuussa 2016. Siitä ovat kertoneet ainakin Amma, Arja ja Kirsi.

*Järnefeltin (1863-1937) teos Maisema Pohjois-Savosta voitti valmistuttuaan ensimmäisen palkinnon valtion maisemamaalauskilpailussa vuonna 1891. Vuonna 1930 Viipurin taidemuseon sai lahjoituksena maalauksen Heinäkuun päivä, joka muistutti voittoteosta, mutta yksityiskohdat erottivat teokset toisistaan. Maisema Pohjois-Savossa -maalauksessa on kaksi lasta synkän, tummasävyiden taivaan alla. Heinäkuun päivä kuvaa syrjäseudun kaski- ja vaaramaisemaa, jossa kiintopisteenä on poika. Ajan myötä tässä maalauksessa havaittiin värimuutoksia ja pojan vieressä istuvan tytön hahmo paljastui. Tarkemmat tutkimukset vahvistivat, että kyseessä on sama teos. Järnefelt oli muuttanut maalausta alkuperäistä valoisammaksi ja maisemaa avarammaksi. Teos tunnetaan myös nimellä Kaskimaa. (Lähde: Wikipedia)

Myös Amma piti tästä.

Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.