Naistenviikko 2021: Ellen

Ellen Thesleff (1869–1954) oli suomalainen kuvataiteilija, joka omisti elämänsä työlleen. Hänen asuinpaikkojaan olivat Kuopio (lapsuudessa), Helsinki ja Pariisi, mutta ennen kaikkea Firenze ja Ruoveden Murole. Lapsuudenperhe oli hänelle tärkeä läpi elämän. Perhe oli varakas, kulttuurimyönteinen ja koulutusta arvostava, eikä isä Thesleff tehnyt eroa poikien ja tyttöjen välillä, vaan kannusti Ellenin taideopintojen pariin.

Taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamana Minä maalaan kuin jumala : Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos, 2017; 399 sivua ja 32 kuvasivua) on alaotsikkonsa mukaisesti sekä taiteilijan elämäkerta että hänen taiteensa kuvaus. Teos on paneutunut ja yksityiskohtainen, kiehtova ja analyyttinen. Taiteilija tulee lähelle paitsi maalaustensa, grafiikkansa ja luonnostensa kautta myös lukuisissa lainauksissa tavattoman runsaasta kirjeenvaihdostaan sekä valokuvissaan.

Ellen Thesleff oli yksi Suomen ensimmäisistä symbolisteista ja ekspressionisteista, kansainvälisesti merkittävä taidemaalari, omapäinen ja rohkea edelläkävijä aikana, jolloin naisten oli hyvin vaikeaa saada tunnustusta ammattimaisina taiteilijoina. Hän oli lahjakas ja taipumaton taiteen tekijä, omapäinen ja sitkeä nainen, joka kulki miesten vaatteissa ja hiukset lyhyiksi leikattuina maalaustarvikkeet selässään niin Toscanan kukkuloilla kuin Muroleen metsissä ja saarissa, mutta osasi tarvittaessa olla myös tyylikäs kosmopoliittinen verkostoituja.

Firenzessä oli mahdollisuus tutustua sekä uusimpiin taidevirtauksiin että ammentaa taiteen historian mestareiden työstä. Siellä eli ja vieraili paljon eri taiteenalojen ihmisiä kaikkialta maailmasta, ainakin toiseen maailmansotaan asti. Tuntuu oudolta, etteivät Ellen Thesleff ja vain hieman häntä vanhempi Elin Danielson-Gambogi, joka asettui pysyvästi Italiaan, tunnu olleen juurikaan tekemisissä keskenään; onhan heidän täytynyt osua samaan aikaan Pariisiinkin, saati Firenzeen. Toisaalta he tekivät täysin vastakkaiset valinnat uransa ja ihmissuhteidensa kanssa. Ellenin ihastuksen kohde oli teatterin uudistaja ja naistenmies Edward Gordon Craig, jonka kanssa hän oli kirjeenvaihdossa elämänsä loppuun saakka, mutta he eivät olleet millään tavoin taiteilijapari kuten Gambogit.

Schreckin teos on kattava, asiantunteva ja perehtynyt, muttei lainkaan kuiva tai teoreettinen vaan erittäin mukaansa tempaava ja lämpimästi suositeltava.

Salome Virta jatkaa tutkimuksiaan

Punainen vaate (Bazar, 2019; 287 sivua) on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kolmas dekkari sarjassa, jossa Berliiniin asettunut suomalainen boheemi dokumenttiohjaaja Salome Virta selvittää taideteoksiin liittyviä mysteereitä meidän ajassamme samalla kun teoksista ja niiden tekijöistä kerrotaan niiden syntyaikoina.

Tällä kertaa keskiössä on Elin Danielson-Gambogin vaikuttava Omakuva vuodelta 1903. Salome törmää maalauksen väärennökseen Berliinissä. Seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita taideväärennöskaupan jäljillä.

Teoksen tekijän elämää ja teoksen synnyn taustaa valaistaan Danielson-Gambogin ja hänen entisen oppilaansa Dora Wahlroosin kuvitteellisen kirjeenvaihdon avulla.

Minä maalaan naisen arkea, sitä suurien maailmanpoliittisten tapahtumien ulkopuolelle jäävää elämää, joka kuitenkin on meille naisille niin tuttua ja jokapäiväistä.

Saksassa, Suomessa, Italiassa, Ranskassa ja Puolassa tapahtuva dekkarin ja kirjeromaanin yhdistelmä on aika viihdyttävä, mutta sarjan aiempien teosten tavoin myös melko hupsu.

Danielson-Gambogin Omakuva sen sijaan on vangitseva.

Kaikki, mitä ajattelen, näkyy omakuvasta, jonka viimeistelin eilen. Kasvoiltani näkyy, että tiedän, mitä olen tekemässä ja että seison oman päätökseni takana.

Pari huomautusta kielestä: En ole koskaan ennen kuullut döder kebabista – sana on döner ja tarkoittaa pyörivää sillä tavoin kuin kebap- (tai kebap-) liha siinä vartaassa kypsyessään pyörii. Kun vieraskielisen sanan, kuten S-Bahn ja S-Bahn, kirjoitusasu ja ääntöasu päättyvät konsonanttiin, käytetään taivuttaessa sanan ja päätteen välissä i-kirjainta. S-Bahnassa näyttää hassulta, mutta toki sen voi jotenkin ymmärtää, jos sanoo sanan ääneen siten, että se ääntyy ”baanassa”. Silti itse sanoisin ”bahnissa”.

Kahden maailman kohtaaminen

Heinäkuun päivä (Icasos, 2013; 255 sivua + sound-track-cd) on Tatu Kokon historiallinen kesäromaani, jossa eletään kahdella aikatasolla — vuosina 1891 ja 1966 — ja joka jakautuu kahteen osaan. Kahden aikatason limittäminen onnistuu hienosti. Ensimmäinen osa on positiivinen ja toiveikas, toinen synkempi, jopa ahdistava.

Pidin ensimmäisen osan valoisuudesta ja kirkkaudesta enemmän kuin jälkimmäisen raadollisuudesta. Innoituksensa teos on saanut Eero Järnefeltin maalauksesta.* Kertomus alkaa vuodesta 1966, jolloin nuori helsinkiläistoimittaja Jarmo tulee Muuruvedelle tutkimaan Eero Järnefeltin maalaukseen liittyvää salaisuutta. Hän haastattelee vanhaa Hannaa, joka on ollut kymmenvuotias tavatessaan niin Järnefeltit, Ahot kuin Sibeliuksetkin kotikylässään.

Vuoden 1891 tapahtumissa Hanna ja Aku-serkku ovat parhaita ystävyksiä, jotka viettävät päättymättömän oloista, suloista lapsuuden kesää, haaveilevat tulevaisuudesta, käyvät Kuopion laulujuhlilla ja pääsevät kuokkavieraiksi suomalaisen taiteen kultakauden parhaimmiston kesänviettoon. Sittemmin kova kohtalo murskaa nuorten kaikki haaveet. Rakkaustarina on traaginen, lähes julma.

Kokonaisuus on toimiva: maisema elää, ihmiset tulevat tutuiksi, tunteet heräävät, kohtalot koskettavat. Taustan tarinalle luo kirjailijan perehtyneisyys historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, jotka eivät tässä tarinassa ole puisevia akkoja ja ukkoja kansakunnan kaapin päällä, vaan eloisa ja taiteellinen joukko nuoria intomieliä.

Mainittakoon, että sain kauniskantisen kirjan kirjailijalta itseltään valtakunnallisessa bloggaajatapaamisessa Kuopiossa heinäkuussa 2016. Siitä ovat kertoneet ainakin Amma, Arja ja Kirsi.

*Järnefeltin (1863-1937) teos Maisema Pohjois-Savosta voitti valmistuttuaan ensimmäisen palkinnon valtion maisemamaalauskilpailussa vuonna 1891. Vuonna 1930 Viipurin taidemuseon sai lahjoituksena maalauksen Heinäkuun päivä, joka muistutti voittoteosta, mutta yksityiskohdat erottivat teokset toisistaan. Maisema Pohjois-Savossa -maalauksessa on kaksi lasta synkän, tummasävyiden taivaan alla. Heinäkuun päivä kuvaa syrjäseudun kaski- ja vaaramaisemaa, jossa kiintopisteenä on poika. Ajan myötä tässä maalauksessa havaittiin värimuutoksia ja pojan vieressä istuvan tytön hahmo paljastui. Tarkemmat tutkimukset vahvistivat, että kyseessä on sama teos. Järnefelt oli muuttanut maalausta alkuperäistä valoisammaksi ja maisemaa avarammaksi. Teos tunnetaan myös nimellä Kaskimaa. (Lähde: Wikipedia)

Myös Amma piti tästä.