Salome Virta jatkaa tutkimuksiaan

Punainen vaate (Bazar, 2019; 287 sivua) on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kolmas dekkari sarjassa, jossa Berliiniin asettunut suomalainen boheemi dokumenttiohjaaja Salome Virta selvittää taideteoksiin liittyviä mysteereitä meidän ajassamme samalla kun teoksista ja niiden tekijöistä kerrotaan niiden syntyaikoina.

Tällä kertaa keskiössä on Elin Danielson-Gambogin vaikuttava Omakuva vuodelta 1903. Salome törmää maalauksen väärennökseen Berliinissä. Seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita taideväärennöskaupan jäljillä.

Teoksen tekijän elämää ja teoksen synnyn taustaa valaistaan Danielson-Gambogin ja hänen entisen oppilaansa Dora Wahlroosin kuvitteellisen kirjeenvaihdon avulla.

Minä maalaan naisen arkea, sitä suurien maailmanpoliittisten tapahtumien ulkopuolelle jäävää elämää, joka kuitenkin on meille naisille niin tuttua ja jokapäiväistä.

Saksassa, Suomessa, Italiassa, Ranskassa ja Puolassa tapahtuva dekkarin ja kirjeromaanin yhdistelmä on aika viihdyttävä, mutta sarjan aiempien teosten tavoin myös melko hupsu.

Danielson-Gambogin Omakuva sen sijaan on vangitseva.

Kaikki, mitä ajattelen, näkyy omakuvasta, jonka viimeistelin eilen. Kasvoiltani näkyy, että tiedän, mitä olen tekemässä ja että seison oman päätökseni takana.

Pari huomautusta kielestä: En ole koskaan ennen kuullut döder kebabista – sana on döner ja tarkoittaa pyörivää sillä tavoin kuin kebap- (tai kebap-) liha siinä vartaassa kypsyessään pyörii. Kun vieraskielisen sanan, kuten S-Bahn ja S-Bahn, kirjoitusasu ja ääntöasu päättyvät konsonanttiin, käytetään taivuttaessa sanan ja päätteen välissä i-kirjainta. S-Bahnassa näyttää hassulta, mutta toki sen voi jotenkin ymmärtää, jos sanoo sanan ääneen siten, että se ääntyy ”baanassa”. Silti itse sanoisin ”bahnissa”.

Kahden maailman kohtaaminen

Heinäkuun päivä (Icasos, 2013; 255 sivua + sound-track-cd) on Tatu Kokon historiallinen kesäromaani, jossa eletään kahdella aikatasolla — vuosina 1891 ja 1966 — ja joka jakautuu kahteen osaan. Kahden aikatason limittäminen onnistuu hienosti. Ensimmäinen osa on positiivinen ja toiveikas, toinen synkempi, jopa ahdistava.

Pidin ensimmäisen osan valoisuudesta ja kirkkaudesta enemmän kuin jälkimmäisen raadollisuudesta. Innoituksensa teos on saanut Eero Järnefeltin maalauksesta.* Kertomus alkaa vuodesta 1966, jolloin nuori helsinkiläistoimittaja Jarmo tulee Muuruvedelle tutkimaan Eero Järnefeltin maalaukseen liittyvää salaisuutta. Hän haastattelee vanhaa Hannaa, joka on ollut kymmenvuotias tavatessaan niin Järnefeltit, Ahot kuin Sibeliuksetkin kotikylässään.

Vuoden 1891 tapahtumissa Hanna ja Aku-serkku ovat parhaita ystävyksiä, jotka viettävät päättymättömän oloista, suloista lapsuuden kesää, haaveilevat tulevaisuudesta, käyvät Kuopion laulujuhlilla ja pääsevät kuokkavieraiksi suomalaisen taiteen kultakauden parhaimmiston kesänviettoon. Sittemmin kova kohtalo murskaa nuorten kaikki haaveet. Rakkaustarina on traaginen, lähes julma.

Kokonaisuus on toimiva: maisema elää, ihmiset tulevat tutuiksi, tunteet heräävät, kohtalot koskettavat. Taustan tarinalle luo kirjailijan perehtyneisyys historiallisiin tapahtumiin ja henkilöihin, jotka eivät tässä tarinassa ole puisevia akkoja ja ukkoja kansakunnan kaapin päällä, vaan eloisa ja taiteellinen joukko nuoria intomieliä.

Mainittakoon, että sain kauniskantisen kirjan kirjailijalta itseltään valtakunnallisessa bloggaajatapaamisessa Kuopiossa heinäkuussa 2016. Siitä ovat kertoneet ainakin Amma, Arja ja Kirsi.

*Järnefeltin (1863-1937) teos Maisema Pohjois-Savosta voitti valmistuttuaan ensimmäisen palkinnon valtion maisemamaalauskilpailussa vuonna 1891. Vuonna 1930 Viipurin taidemuseon sai lahjoituksena maalauksen Heinäkuun päivä, joka muistutti voittoteosta, mutta yksityiskohdat erottivat teokset toisistaan. Maisema Pohjois-Savossa -maalauksessa on kaksi lasta synkän, tummasävyiden taivaan alla. Heinäkuun päivä kuvaa syrjäseudun kaski- ja vaaramaisemaa, jossa kiintopisteenä on poika. Ajan myötä tässä maalauksessa havaittiin värimuutoksia ja pojan vieressä istuvan tytön hahmo paljastui. Tarkemmat tutkimukset vahvistivat, että kyseessä on sama teos. Järnefelt oli muuttanut maalausta alkuperäistä valoisammaksi ja maisemaa avarammaksi. Teos tunnetaan myös nimellä Kaskimaa. (Lähde: Wikipedia)

Myös Amma piti tästä.

Theon tarina

Tikli (WSOY, 2014; The Goldfinch, 2013; suomentanut Hilkka Pekkanen; 895 sivua) on yhdysvaltalaisen, esikoisteoksellaan Jumalat juhlivat öisin kulttimaineen saavuttaneen, Donna Tarttin kolmas romaani, Pulitzer-palkittu järkäle.

Tikli on hyvä romaani, jolle kannattaa uhrata sen vaatima aika. Hieman tiiviimpänä se voisi tosin olla suorastaan erinomainen, mutta luemma kirjailija ei anna tekstiään juuri toimittaa. Tekstiä on paljon ja joskus siinä on turhilta tuntuvia, tylsiäkin kohtia, mutta koko ajan se soljuu vaivattomasti eteenpäin, mistä kiitos Tarttin lisäksi myös suomentajalle. (Sivumääräänsä nähden romaanissa on varsin vähän kieli- tai painovirheitä.) Tikli ei ole tyyliltään raskas lukea, mutta monipolvisessa, usein ankeassa ja toisinaan riemuisassa, muttei koskaan humoristisessa, tarinassa on painoa ja syvyyttä. Päähenkilö ei ole erityisen sympaattinen tai kovin erikoinenkaan, mutta hänen tarinansa on oudon kiehtova. Paksun kirjan haluaa lukea loppuun tietääkseen, miten maalauksen käy, mutta myös tunteakseen pojan, miehen paremmin.

(Älä lue enempää, jos et halua tietää juonesta yhtään mitään.)

Teoksen minäkertoja Theo Decker jää 13-vuotiaana ihmeen kaupalla henkiin taidemuseon räjähdyksessä, mutta menettää äitinsä, jonka kanssa hänellä on hyvin läheinen suhde. Tapahtuma seurauksineen muuttaa kaiken Theon elämässä; etenkin kun hän hetken mielijohteesta ottaa mukaansa — salaisuudekseen ja ristikseen — pienen mutta lumoavan, mittaamattoman arvokkaan maalauksen, Carel Fabritiuksen Tiklin, kuvan kahlitusta linnusta.

Theosta tulee heittopussi ja harhailija. Puoliorvolle Theolle ei oikein löydy huoltajaa eikä paikkaa: koulukaverin varakas ja viileä perhe ottaa hänet hetkeksi; isä on poissaoleva, kunnes päättää viedä poikansa Las Vegasiin. Siellä Theo kohtaa toisen harhailijan, vaarallisen kiehtovan Boriksen. Maalauksen lisäksi kiintopisteeksi muodostuvat myös antiikkikauppa ja entisöimisverstas; eivät vähiten siksi, että Pippa, räjähdyksessä pahoin loukkaantunut tyttö, asuu siellä.

Tikli on kasvukertomus ja sekoilu, tragedia ja rakkaustarina, omintakeisella tavalla se on myös seikkailu- ja veijariromaani. Siihen mahtuu paljon, myös ensilehdelle painettu värikuva Tikli-maalauksesta. Sitä katselin monesti lukemisen lomassa.