Avainsana-arkisto: Saksa

Dekkariviikko 2019: Saksa

Revolverisydän (Huippu, 2019; Revolverherz, 2008; suomentanut Anne Kilpi; 307 sivua) on Simone Buchholzin mainio esikoisdekkari. Tapahtumat sijoittuvat Hampuriin ja siellä pääosin Sankt Paulin kaupunginosaan.

Varhaiskeski-ikäinen syyttäjä Chastity Riley on kuolleen yhdysvaltalaisupseeri-isän ja Yhdysvaltoihin muuttaneen saksalaisäidin jälkeläinen, kotoisin Hanausta ja asettunut Hampuriin. Hänellä on jonkinasteisia elämänhallintaongelmia, outoja pyörtymiskohtauksia ja melankolinen mutta sinnikäs luonne.

Hampurin satamasta löytyy nuori strippibaarin tanssija murhattuna päässään vaaleansininen peruukki. Hän ei jää ainoaksi uhriksi. Peruukkien väri vaihtelee, mutta kaikki naiset tanssivat samalla klubilla. Syyttäjä on tiiviisti poliisitutkijoiden mukana tutkimuksen kaikissa vaiheissa. Myös Chastityn yksityiselämä saa paljon tilaa romaanissa.

Tunnelma on toisaalta synkkä — voidaan puhua Hamburg Noirista — mutta myös omalaatuisen humoristinen. Buchholz on mielenkiintoinen uusi dekkaristituttavuus ja toivon, että sarjalle saadaan pian jatkoa.

Vähintään yhtä paljon kuin dekkari Revolverisydän — jonka nimeä en täysin ymmärrä — on rakkauskirje Hampurille, erityisesti sen rosoiselle puolelle, yöelämälle, satamalle ja FC Sankt Paulille.

Luulen, että kaupungin kanssa on samoin kuin jalkapallon: Et sinä valitse seuraa. Seura valitsee sinut. Minun kohdallani se oli Sankt Pauli, seura ja kaupunginosa.

Vinkki Chastitylle: Käy lääkärissä. Minä ainakin meneisin lääkäriin, jos minua tuohon tahtiin pyöryttelisi.

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

dekkariviikkopyoryla

Mainokset

Dekkariviikko 2016 — saksalainen tapaus

Nele Neuhausin Lumikin on kuoltava (WSOY, 2016; Schneewittchen muss sterben; suomentanut Veera Kaski; 558 sivua) on luemma (ainakin 8-osaisen) Bodenstein & Kirchhoff -sarjan neljäs osa. Miksiköhän sarjaa ei ole suomennettu alusta alkaen? Rikosjuoni toki toimii aivan itsenäisesti, mutta päähenkilöpoliisien taustat ja yksityiselämä ennen tämän teoksen tapahtumia vaikuttavat kiinnostavilta.

Nainen tyrkätään Frankfurtissa kävelysillalta liikenteen sekaan ja seurauksena on yhden autoilijan kuolema. Tapaus johdattaa Pia Kirchhoffin ja Oliver von Bodensteinin Frankfurtista läheiseen Altenheinin kylään, josta katosi vuosia sitten jäljettömiin kaksi 17-vuotiasta tyttöä. Heidän murhistaan kymmeneksi vuodeksi vankilaan tuomittu Tobias Sartorius on juuri palannut kylään ja sillalta pudonnut, hädin tuskin henkiin jäänyt nainen on hänen äitinsä.

Kylänväki haluaa joko ajaa Tobiaksen pois tai päästää hänet päiviltä. Tobias ei itse muista murhanneessa ex-tyttöystäviään, muttei toisaalta mitään muutakaan tuolta yöltä. Pia Kirchhoff huomaa tapauksen tutkinnassa epäselvyyksiä ja sitten yksi todistajanlausunto katoaa. Pian katoaa kylään hiljattain Berliinistä muuttanut nuori tyttö, joka on tutustunut Tobiakseen. Hän ei kanta-asukkaiden tavoin vihaa miestä, vaan tämän ja kadonneiden tyttöjen tarina kiehtoo häntä.

Useimmat Neuhausin luomat henkilöt eivät ole järin miellyttäviä: sekä poliiseissa — ei sentään sarjan nimihenkilöissä — että erityisesti rikollisissa ja heidän lähipiirissään riittää vastenmielistä sakkia. Romaani on oudon kiehtova, vaikka juoni on turhan pitkitetty ja paikoin epäuskottava. Kielikin — alkuteoksenko vai suomennoksen? — paikoin vaivasi, kun ihmisiin viitattiin etenkin dialogissa vuoroin pronomineilla se ja hän. Moni asia siis ärsytti, mutta silti en ollut malttaa laskea kirjaa käsistäni, ja lukisin mielelläni lisääkin Neuhausia.

Entäs jos…

Kate Atkinson on omaperäinen kirjailija, jonka uusin suomennettu romaani Elämä elämältä (Schildts & Söderströms, 2014; Life After Life, 2013, suomentanut Kaisa Kattelus; 595 sivua) on mielestäni mestariteos.

Teoksen päähenkilö on Ursula, joka syntyy (elävänä tai kuolleena) vuonna 1910 Beaconsfieldissä, Englannissa, kolmantena lapsena Toddin perheeseen, joka on tarinan/tarinoiden keskiössä läpi vuosikymmenten.

Atkinson kertoo Ursulan elämästä monta versiota: ”tappaa” tytön jo lapsena; antaa tämän elää pitkän elämän. Riippuen siitä, miten selviytyy lapsuuden ja nuoruuden erilaisista tapahtumista Ursula päätyy väkivaltaiseen avioliittoon; valitsee uran ja naimattomuuden; avioituu Saksaan juuri sodan alla; kuolee Lontoon pommituksissa; elää vanhaksi; muuttaa Euroopan historiaa; ei koskaan elää päivääkään; hukkuu jo viisivuotiaana.

Atkinson valaisee näillä vaihtoehdoilla ja rinnakkaistodellisuuksilla elämämme sattumanvaraisuutta ja pientenkin valintojen — sekä omiemme että muiden, niin perheemme kuin satunnaistenkin ohikulkijoiden — valtavaa merkitystä elämässämme. Hän kysyy ”entäs jos?”.

Jos ei ole koskaan miettinyt, olisiko tässä ja tällainen ja näiden ihmisten kanssa, jos olisi silloin kerran valinnut toisin, miettii varmasti luettuaan tämän kirjan. Jos taas on miettinyt — niin kuin useimmat meistä uskoakseni ovat — alkaa jossitella omalla elämällään: missä asuisin, jos…; olisinko tavannut puolisoni, jos…; mitä tekisin työkseni, jos… Elämä elämältä herättää paljon ajatuksia ja vaikuttaa voimakkaasti tunteisiin.

Atkinsonilla on taito kirjoittaa lumoavasti tavalla, joka kaappaa sisälle tarinaan. Se onnistuu häneltä tässä romaanissa yhä uudelleen, kun Ursulan tarina alkaa ja loppuu kerta toisensa jälkeen. Upea kirja!

Posliinikupin tarina

Helen Mosterin esikoisromaani Hylky (Avain, 2011) oli positiivisesti yllättävä lukukokemus. Kirjailija liikuttelee eritaustaisia ja -ikäisiä henkilöitä taitavasti kahdella eri aikakaudella ja erilaisissa piireissä & sfääreissä.

Yksi päähenkilöistä on vanheneva keisarinna Katariina Suuri, joka tilaa astiaston Meissenista ja maalauksia Wittenbergistä. Toinen on juuri äitinsä menettänt 15-vuotias Arne Arnesen, joka joutuu isänsä mukana merille, vaikka haluaisi vain maalata ja piirtää kotona Rotterdamissa. Onneksi hän pääsee sentään posliinimaalaamoon ja taitelijan ateljeehen. He elävät samassa ajassa, 1700-luvun lopussa. Arnen isä on kapteenina laivalla, joka kuljettaa aarteita Katariinalle.

Kolmas päähenkilö on nykysuomalainen historiantutkija Anton Saksa, joka alkaa harrastaa sukellusta. Tarinat kohtaavat – se on selvää alusta asti.

Ne kohtaavat monella tavalla ja monella tasolla. Konkreettisesti ja symbolisesti ruusukuvioidun posliinikupin muodossa, temaattisesti lasten ja vanhempien välisten suhteiden ja vanhempien lapsiinsa asettamien toiveiden kautta.

Valitettavaa kirjassa on vain paikoitellen hieman kömpelö, joskus virheellinenkin kieli; suomentajalta ja toimittajalta on lupa odottaa parempaa. Aiankin kongruenssivirheet luulisi koneenkin osaavan korjata, vaikka tyyliseikkoihin tarvitaankin ihminen.

Lyhyessä romaanissa Moster onnistuu luomaan monta kiinnostavaa kohtaloa ihmisille, joista haluaisi tietää enemmänkin. Aineksia olisi varmasti ollut laajempaankin historialliseen lukupakettiin, mutta Hylky toimii hienosti juuri näin.

Dystooppinen matkakertomus läpi karrelle paahtuvan Euroopan

Maarit Verrosen uutuusromaanin Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010) maailmassa, jonka tapainen on ehkä lähempänä kuin arvaammekaan, näkyy vielä vähemmän toivoa ja paljon enemmän kummallisuuksia kuin toissavuotisessa tulevaisuuskuvassa Karsintavaihe.

Romaanin hahmottelemassa maailmassa monenlainen tekniikka pelaa, mutta lähes kaikki kasvava ja elävä on kupujen alla, sillä säteily on voimakasta ja ”tautivaara” uhkaa etelästä. Ihmisarvo ja tasa-arvo ovat tuntemattomia käsitteitä. Ihmisten välinen suora vuorovaikutus ilman teknisiä apuvälineitä – tai ainakin ”virkisteitä” – on katoamassa. Nykyaikainen näyttäytyy paradoksaalisesti takapajuisena.

Verronen puhuu humanismin puolesta kirjoittamalla runsaasti ja yksityiskohtaisesti erilaisista teknisistä vempeleistä sekä Tiksu P -nimisen päähenkilön (joka joutuu kummallisesti kertyneistä veloista päästäkseen mm. osallistumaan pienennysoperaatioon tositeeveessä) matkasta sekalaisissa työtehtävissä – kuumailmapallolennoista ihmismetsästykseen – läpi kuivuvan ja kurjistuvan Euroopan.

Teos on vakavasti yhteiskuntakriittinen, näyttäen yhden vaihtoehdon sille, miten voi käydä, jos jatkamme tähän tapaan. Se on tärkeä, mutta liiankin raskas. Verronen on kirjoittanut paljon parempaakin, joten älä aloita tästä.