Matkalla

Saksalaisen Lucy Fricken neljäs romaani ja ensimmäinen suomennettu teos Tyttäret (Huippu, 2020; Töchter, 2018; suomentanut Anne Kilpi; 272 sivua) on kertomus kahden isiään kaipaavan naisen matkasta muistoihin, toiveisiin ja pettymyksiin.

Ei automatkojen välttämättä tarvinnut olla täynnä yllätyksiä eikä jokaisen levähdyspaikan lupaus rakkaudesta, seksistä tai rikoksista. Niin tapahtui elokuvissa ja romaaneissa, kasvutarina ohituskaistalla. Elämä sen sijaan oli hidas.

Betty ja Martha ovat nelikymppisiä berliiniläisystävyksiä, jotka päätyvät kuskaamaan Marthan isää Kurtia Hannoverista kohti sveitsiläistä eutanasiaklinikkaa. Matkasta tulee kuitenkin hyvin erilainen ja hieman pidempi kuin se parin päivän reissu, josta on alun perin kyse.

Perintöauto tuntui varastetulta, mikä oli jotenkin parempi, oikeutetumpi, vähemmän kuolemaan sidottu vaihtoehto. Sillä hetkellä vapaus oli saanut meidät takaisin tai me vapauden, en osannut tarkkaan sanoa.

Martha vierellään ja tämän isän istuessa takapenkillä Betty kuljettaa paitsi kolmikkoa etelään myös muistojaan omaan isänkaipuuseensa ja kohti tämän hautapaikkaa.

Martha liioitteli. Periaatteessa isiä oli vain kolme. Hyvä, myös Pasunistiksi kutsuttu, paha, myös Siaksi kutsuttu, ja lihallinen, jota kutsuimme nimellä Se Jochen.
…Ainoa valopilkku tuossa miesten valtaamassa murheen laaksossa, jonka läpi äitini minut raahasi, oli Pasunisti. Tuo peliriippuvainen italialainen, macho täynnä jalat alta vievää viehätysvoimaa, oli kantanut minua harteillaan yli puolet lapsuudestani ja minä olin rakastanut häntä kuin hullu.

Isäsuhteita ja niiden muistoja eli olisi ilman äitisuhteita. Bettyllä sekin on monimutkaista. Hän on levoton, masentunut ja yksinäinen, jokseenkin eksyksissä omassa elämässään, jonka ainoana pysyvänä asiana näyttäytyy Martha, joka taas on keskenmenojen uuvuttama ja etäiseksi jääneen isän lähestyvän kuoleman ahdistama.

Näkemykseni mukaan me olimme ensimmäinen naissukupolvi, joka saattoi tehdä mitä halusi. Se tarkoitti kuitenkin myös sitä, että piti tehdä, mitä halusimme, mikä taas tarkoitti sitä, että meidän piti haluta jotain. Sen puolesta äitimme olivat taistelleet.

Teemoistaan huolimatta Tyttäret on paikoin, etenkin alkupuolella, aika hauska romaani. Koska kyse on elämästä ja kuolemasta, kaipuusta ja surusta, rakkaudesta ja petoksesta, se on myös riipaisevan haikea ja vakavan syvällinen, olematta hetkeäkään teennäinen tai ylitunteellinen. Suomennos on nautittavan soljuva.

Silmänräpäyksen ajan minusta tuntui, että olimme saapuneet perille. Tunne, jonka kaikkein rauhallisin paikka saattoi kaikkien pahimpien aikojen jälkeen antaa: että on saapunut perille. Nyt piti hengittää syvään, uloshengityksellä tunne jo taas hälvenisi, …

Arvostelukappale (poikkeus)

Salome Virta jatkaa tutkimuksiaan

Punainen vaate (Bazar, 2019; 287 sivua) on Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen kolmas dekkari sarjassa, jossa Berliiniin asettunut suomalainen boheemi dokumenttiohjaaja Salome Virta selvittää taideteoksiin liittyviä mysteereitä meidän ajassamme samalla kun teoksista ja niiden tekijöistä kerrotaan niiden syntyaikoina.

Tällä kertaa keskiössä on Elin Danielson-Gambogin vaikuttava Omakuva vuodelta 1903. Salome törmää maalauksen väärennökseen Berliinissä. Seuraa vauhtia ja vaarallisia tilanteita taideväärennöskaupan jäljillä.

Teoksen tekijän elämää ja teoksen synnyn taustaa valaistaan Danielson-Gambogin ja hänen entisen oppilaansa Dora Wahlroosin kuvitteellisen kirjeenvaihdon avulla.

Minä maalaan naisen arkea, sitä suurien maailmanpoliittisten tapahtumien ulkopuolelle jäävää elämää, joka kuitenkin on meille naisille niin tuttua ja jokapäiväistä.

Saksassa, Suomessa, Italiassa, Ranskassa ja Puolassa tapahtuva dekkarin ja kirjeromaanin yhdistelmä on aika viihdyttävä, mutta sarjan aiempien teosten tavoin myös melko hupsu.

Danielson-Gambogin Omakuva sen sijaan on vangitseva.

Kaikki, mitä ajattelen, näkyy omakuvasta, jonka viimeistelin eilen. Kasvoiltani näkyy, että tiedän, mitä olen tekemässä ja että seison oman päätökseni takana.

Pari huomautusta kielestä: En ole koskaan ennen kuullut döder kebabista – sana on döner ja tarkoittaa pyörivää sillä tavoin kuin kebap- (tai kebap-) liha siinä vartaassa kypsyessään pyörii. Kun vieraskielisen sanan, kuten S-Bahn ja S-Bahn, kirjoitusasu ja ääntöasu päättyvät konsonanttiin, käytetään taivuttaessa sanan ja päätteen välissä i-kirjainta. S-Bahnassa näyttää hassulta, mutta toki sen voi jotenkin ymmärtää, jos sanoo sanan ääneen siten, että se ääntyy ”baanassa”. Silti itse sanoisin ”bahnissa”.

Sininen yö

Simone Buchholzin Hampuriin sijoittuvasta Chastity Riley -rikosromaanisarjasta on suomennettu aiemmin aloitusosa Revolverisydän. Toinen suomennos Krokotiiliyö (Huippu, 2019; Blaue Nacht, 2016; suomentanut Anne Kilpi; 296 sivua) on sarjan kuudes osa, joka oli Saksassa arvostelumenestys ja palkittiin mm. Deutscher Krimipreis -palkinnolla. Helsingin kirjamessuilla kustantaja kertoi, että sarjan suomennokset jatkuvat tästä eteenpäin.

Chastity Riley on sitten viime kuuleman siirretty useammastakin syystä syrjään syyttäjän virastaan ja määrätty vastaamaan rikosten uhrien suojelusta.

Kun Hampurissa joku piestään, ammutaan tai ajetaan puolikuoliaaksi, kun joku sillalta tai ikkunasta heitetty jää täpärästi henkiin, tapaus tulee minun vastuulleni.

Sairaalaan tuodaan vakavan katuväkivallan tuntematon ja puhumaton uhri, josta Chastity ei saa irti aluksi sanaakaan. Vähitellen Chastityn rento tyyli ja peräänantamattomuus — sekä hänen tuomansa ateriat ruokajuomineen — avaavat kielenkantoja muutaman vinkin verran. Tilanne johtaa siihen, että Chas löytää itsensä selvittämästä laajaa huumesalakuljetustapausta samalla kun hänellä on mahdollisuus palauttaa maineensa ja uransa.

Buchholzin tyyli on omintakeinen, nykydekkareille epätyypillinen. Hän ei pyri paisuttamaan tarinaa, vaan on pikemminkin niukkasanainen, jättäen paljon myös lukijan varaan. Samaan aikaan hän on myös antelias tehden tilaa monien eri henkilöiden omille äänille, myös kaukaa menneiltä vuosilta. Lisäksi kirjoittaa kauniisti:

Lähtiessäni sairaalasta päiväkin on suoriutunut. Kaupungin ylle laskeutuu syvä huokaus. Katulamput pääsevät nyt täysin oikeuksiinsa ja asfaltti rentoutuu.

Romaanin alkuperäinen nimi kuuluu Chasin miesystävän Klatschen ravintolalle, jossa syyttäjä itsekin joutuu silloin tällöin baaritiskin toiselle puolelle. Suomennosnimi taas viittaa yhteen pahimmista markkinoilla olevista huumeista:

”Useimmat kuolevat vuodessa”, Wiesczorkowski sanoo. – –
”Se on kristallin serkku helvetistä.”

Rikostarina on raskas ja pelottava. Onneksi Chastitylla on itse valittu perheensä eli pieni ystäväjoukko ja työporukka sekä tietysti kaupunkinsa Hampuri, etenkin Saint Pauli ja sen jalkapallojoukkue:

Vielä ei ole täysin pimeää, läntisessä horisontissa näkyy yhä kaistale valoa. Valonheittimet on jo laitettu päälle, myös ihmisten mielissä, sillä FC St. Pauli on pestannut kauden finaaliottelua varten uuden valmentajan.