Ihmisistä

Juli Zehin Yli-ihmisiä (Huippu, 2023; Über Menschen, 2021; suomentanut Anne Kilpi; 429 sivua) sijoittuu korona-aikaan.

Hän tiesi vain tarvitsevansa talon. Kiireesti. Ideaksi. Henkisen selviytymisen tekniikaksi. Hypoteettiseksi oman elämän hätäpoistumistieksi.

Mainostoimistossa työskentelevä Dora muuttaa koiransa Rausku-Roopen kanssa Berliinistä Brackeniin, pieneen maalaiskylään, pakoon ilmasto- ja eristäytymisfanaattista puolisoa ja karkuun suurkaupungin pandemiapaniikkia.

Taaskaan Dora ei voi olla ajattelematta Robertia. Hän todellakin syytti tätä joskus muiden ihmisten yläpuolelle asettumisesta. Siitä, että tämä piti itseään yli-ihmisenä. Ei ehkä suoranaisesti Nietzschen tarkoittamassa mielessä. Mutta sellaisena, joka tietää enemmän, osaa enemmän ja saa tehdä enemmän kuin muut. Koska hänellä on hallussaan korkeampi totuus. Robert raivostui.

Talo on vanha ja lähes kalustamaton. Tontti rikkaruohoinen ja rutikuiva.

Dora miettii, milloin hän on viimeksi tavannut oikeasti mukavan ihmisen.

Doralla ei ole ystäviä. On mainosalan kollegoita, on entinen avomies, on neurokirurgi-isä, on etäinen veli, on Doran närheksi mieltämä äitivainaja.

Dora ei ole sen parempi kuin muutkaan, ainoastaan hieman yksinäisempi.

Uudessa kotikylässä Dora saa naapureita, joihin hän suhtautuu ennakkoluuloisesti (äärioikeistolaisia, suvaitsemattomia, rasisteja) ja joista hän haluaa pysytellä erossa. Mutta onko se mahdollista pikkuisessa kylässä? Etenkin, kun hän yllätyksekseen ja vastahakoisesti huomaa naapurien olevan sekä pelottavia että avuliaita.

Rajanaapuri esittäytyy muurin yli kylänatsiksi ja kulkee taloon omilla avaimillaan jättääkseen Doralle tekemänsä sängyn.

Parempaa sänkyä Dora ei voisi edes toivoa. Mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että sänky ei kuulu tänne. Hänen lähtiessään sitä ei vuorenvarmasti vielä ollut talossa. Hän kävelee hitaasti kohti huonekalua. Se ei haihdu ilmaan. Sitä voi jopa koskettaa.

Vastapäinen naapuri ilmaantuu yllättäen ja pyytämättä pihaa raivaamaan. Onko kolmannen naapuritalon miesparilla parsatila vai kasvaako siellä jotakin salakähmäisempää? Miksi heidän postilaatikossaan on AfD:n tarra? Ja kuka seuraa Doraa ja Roopea pusikoissa kahisten?

Seuraaja on Franzi-niminen tyttö, joka vaikuttaa olevan puoliksi heitteillä.

Aivan kuin hän katsoisi kansakunnan salaiselle kääntöpuolelle. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että upporikkaalla maalla on varaa alueisiin, joilla ei ole mitään. Ei lääkäreitä, ei apteekkeja, ei urheiluseuroja, ei busseja, ei baareja, ei päiväkoteja tai kouluja. … Näillä alueilla sitten lakkautetaan tuulivoimalat, kielletään työmatkalaisilta diesel, huutokaupataan maanviljelijöiden pellot eniten tarjoaville sijoittajille, halutaan ottaa puu-uunit pois ihmisiltä, joilla ei ole varaa maakaasuun,… Dora ajattelee, että Saksa on jotenkin onnistunut tilaamaan universumilta AfD:n ja sen myös saanut.

Dora voi enää elää vanhassa kuplassaan. Hän alkaa nähdä stereotypioiden ja ennakkoluulojensa taakse, läpi ja yli. Hän alkaa nähdä yksilöitä ja ihmisiä sen sijaan, että katsoo kreutzbergiläissilmin tyyppejä ja leimoja. Ei tarvitse pitää uusnatseista tai hyväksyä rasismia voidakseen jutella naapurinsa kanssa. Ainakin muurin yli ja tupakanmittaisen tauon ajan.

Mutta entä jos, Dora miettii, uudessakin paikassa naapurissa asuu natsi? Ehkei rajanaapurina mutta pari taloa kauempana? Kuinka pitkän välimatkan vasemmistoliberaali tarvitsee lähimpään uusnatsiin voidakseen elää rauhassa?

Särkyvätkö muidenkin kuplat? Ainakin tapahtuu dramaattisia käänteitä, paljastuu miellyttäviä ja epämiellyttäviä totuuksia ja pidetään kyläjuhlat.

Dora on mainio päähenkilö, jolle ei voi olla toivomatta kaikkea hyvää. Myös muut Zehin luomat henkilöt tuntuvat todellisilta kaikessa epäloogisuudessaan ja -varmuudessaan pelkoineen, oletuksineen, heikkouksineen, vikoineen, taustoineen.

Hän ei edelleenkään tiedä, miten kaikki jatkuu, mutta ainakin hän tietää, miten kaikki ei jatku, ja enempää ihminen ei elämässään välttämättä edes voi tietää.

Myös pienen kylän ja (ex-DRR:n) autioituvan maaseudun kuvaus on osuvaa. Hyvin monessa kohdassa teos tuntuu (koronavuosiin ajoittumisesta huolimatta) myös äärimmäisen ajankohtaiselta, myös suomalaisnäkökulmasta.

Romaani on älyllinen, mutta ei monimutkainen eikä raskas. Tarina etenee aikajärjestyksessä ja sujuvaa suomennosta on ilo lukea. Teoksessa on myös huumoria, vaikka se käsittelee vastakkainasettelua, ääriajattelua, väkivaltaa ja kuolemaakin.

Varmaa on, että kaikki pelkäävät ja ovat samalla sitä mieltä, että vain oma pelko on oikeaa pelkoa. Toiset pelkäävät vieraita vaikutteita, toiset ilmastokatastrofia. Toiset pandemiaa, toiset terveysdiktatuuria. Dora pelkää, että pelkojen keskinäisessä kamppailussa demokratia murtuu. Ja ihan niin kuin kaikki muutkin, hänkin uskoo, että kaikki muut ovat tulleet hulluiksi.

Miksi otsikkoni on Ihmisistä? Koska teoksen nimi kääntyy niin. Yhteenkirjoitettuina sanoista saadaan suomennosnimi, jota Zeh itse luemma piti parempana käännökselle.

Vuonna 1974 syntynyt Juli Zeh on saksalainen kirjailija ja tuomari. Häneltä on suomennettu myös esikoisromaani Kotkia ja enkeleitä (2004). Monin kirjallisuuspalkinnoin palkittu Zeh on julkaissut romaaneja, lastenkirjoja, novelleja, esseitä ja tietokirjoja. Hän asuu perheineen Brandenburgin maaseudulla, joten hän taitaa tietää, mistä kirjoittaa.

Dekkariviikko 2022 – tulevaisuuden valot ja varjot

Niin sanottuun totuusmediaan kohdistuu aina vain enemmän hyökkäyksiä. Totuusmedia on ivalliseksi tarkoitettu ilmaisu niille, jotka haluavat vielä pysytellä faktoissa ja todellisuuspohjaisissa analyyseissa ja vastustavat valtiomediaa. Vain totuusmedia käyttää termiä valtiomedia.

Zoë Beckin dystopiasävytteinen dekkari Minun silmäni näkevät (Huippu, 2022; Paradise City, 2020; suomentanut Anne Kilpi; 300 sivua) on tulevaisuuteen sijoittuva trilleri.

Kukaan ei lähde ulos ilman älyruutua. Älyruutu toimii maksuvälineenä ja henkilötodistuksena, siihen on tallennettu kaikki käyttö- ja pääsyoikeudet – samoin kuin suljetut kohteet -, ja sen avualla voi hakea hätätilanteessa kaikki terveystiedot, kaiken.

Eletään yhteiskunnassa, jota voisi sanoa ylihyvinvointi- tai holhousyhteiskunnaksi tai terveystotalitarismiksi tai huolenpitodiktatuuriksi. Ei kaikki tietenkään ole hyvin.

Meri on vallannut rannikkoalueet ja luonto valloittaa asumattomia seutuja takaisin itselleen, kun ihmiset pakkautuvat yhä suurempiin kaupunkeihin toimivan joukkoliikenteen ja muiden palveluiden äärelle. Heitä hallitaan teknologian ja lääketieteen keinoin. Niiden rooli on korostunut lukuisten tappavien pandemioiden vuoksi. Ilmastonmuutos ja pandemiathan kulkevat käsi kädessä.

Jos jokin on rikki, se vaihdetaan. Jos psyyke ei toimi, se korjataan. Hus pois sairaat ja heikot. Pois häiritsevät sikiöt. Vanhuuteen asti hyväkuntoiset ihmiset säästävät terveydenhoitokustannuksia.

Osittain suomalaistaustainen päähenkilö Liina Järvinen asuu Frankfurtissa ja työskentelee Galluksessa parinkymmenen muun ihmisen kanssa, joiden perheet ja muu lähipiiri uskovat tekevän jotakin aivan muuta. Heidän voi sanoa etsivän totuutta.

On helppoa saada tietoa muista ihmisistä. Netistä löytyy jotain ihan jokaisesta. Missä henkilö kävi koulua, mistä valmistui, mitä tekee työkseen, mistä on kiinnostunut.
…
Liina tietää, mitä tarvitaan näiden tietojen manipuloimiseksi, niiden hallitsemiseksi. Hän tietää, miten keksitään henkilöitä, joita ei ole koskaan ollut olemassakaan, ja kudotaan heille värikäs elämä.

Liinan pomo joutuu onnettomuuteen ja toinen totuusmedian toimittaja kuolee. Liina saa selville, että heillä oli työn alla huipputulenarka juttu. Liina joutuu itsekin vaaraan ja samalla uhkaa paljastua hänen oma, yksityinen salaisuutensa. Sen kannalta oleellista on romaanin menneisyydessä Tampereella tapahtuva jakso.

Teoksessa on painostava, Kiinan nykytodellisuuden mieleen tuova, tunnelma. Juonelliset jännityselementit kärsivät jonkin verran siitä, että Beck vaihtaa välillä saarnavaihteelle.

…he ovat tyytyväisiä siihen, mitä heillä on, koska heillä on kaikkea, mitä tyytyväisyyteen tarvitaan: terveyttä, turvallisuutta, koti, tekemistä. Heillä on puhdasta ilmaa, jota hengittää, puhdasta juomavettä, laadukkaita elintarvikkeita, paras mahdollinen terveydenhuolto. Heiltä ei puutu mitään, koska he uskovat, ettei heiltä puutu mitään, ja koska vapaus on aivan liian abstrakti asia, minkä lisäksi jokainen, jolla ei ole mitään salattavaa, saa liikkua vapaasti. Hallituksen valeuutiset ovat heidän uskontonsa, ja valeuutisista löytyy aina vastaus kaikkeen, mikä siis muka on ongelma?

Kirjan suomenkielinen nimi tulee hieman yllättäen yhdestä pienestä kohtauksesta, jossa Liina näkee miehen ja kahden lapsen leikkivän leikkiä, jonka nimi saattaa olla Minun silmäni näkevät.

Ihminen uskoo aina vain sen, minkä hän haluaa uskoa.

Romaani sai Saksassa vuoden 2020 parhaan jännityskirjan palkinnon sekä vuonna 2021 parhaan poliittisen jännitysromaanin palkinnon ja Berliner Krimifuchs -palkinnon. Perinteisestä dekkarista ollaan kuitenkin kaukana. Kyseessä on dystooppinen tieteistrilleri.

Chas Riley, palavat autot ja klaani

Hampurilaisessa toimistokorttelissa palaa auto, jossa istuu Nouri Saroukhan, bremenläisen maahanmuuttajasuvun kadonnut ja/tai karkotettu poika.

Olen tässä pysyvässä välitilassa, joskus olen jostain vastuussa, joskus mieluiten en, ja työskentelen ainoastaan tutkivana syyttäjänä. Minulle osoitetaan tehtäviä, jos kenelläkään muulla ei ole aikaa ottaa niitä tai jos pomoni ajattelee: tuo tapaus on niin rikkinäinen, että se sopii Rileylle.

Simone Buchholzin romaanissa Mexikoring (Huippu, 2021; Mexikoring, 2018; suomentanut Anne Kilpi; 301 sivua) syyttäjä Chas Riley ja poliisi Ivo Stepanovicin kollegoineen joutuvat perehtymään libanonilaislähtöisten klaanien elämään ja tapakulttuuriin, kun he matkustavat Bremeniin. Käy ilmi, että mhallamien klaanirakenteisiin liittyy myös rikollisuutta perheväkivallasta huumekauppaan ja autovarkauksista laittomaan uhkapeliin.

Bremeniläiskollega kertoo:

”Tuossa järjestelmässä ei ole olemassa sitä, millä monet sosiaaliset ryhmät ja kokonaiset yhteiskunnat keventävät ja jopa ratkovat konfliktejaan, nimittäin huumoria. Sitä ei yksinkertaisesti ole, aivan kuin ei ole italialaisella mafiallakaan. — meiltä puuttuu todella tärkeä, yhteinen työkalu, jolla yhteisymmärrys olisi mahdollista saavuttaa.”
Sille ei voi nauraa kukaan meistä.
Se osuu vatsaan kuin nyrkki.

Liittyykö Nourin kuolema sukuun ja perheeseen vai johonkin aivan muuhun?

Rikoksen selvittämisen lomassa kerrotaan Nourin ja vihollisklaanin kapinallisen tyttären Alizan kielletystä rakkaudesta.

Alisa nyökkäsi ja virnisti Nourille, ja sillä hetkellä Nouri näki, millainen tyttö oli. Tyttö oli niin kuin hän, vain todella paljon rohkeampi.

Buchholzin omaperäinen kerrontatyyli ja ytimekäs sanankäyttö – puhumattakaan huikeista lukujen nimistä, jotka ovat kuin pienoistarinoita – viehättävät edelleen tässä sarjan neljännessä suomennetussa ja kaikkiaan kahdeksannessa osassa. Suomennos on jälleen loistotyötä ja myös sarjan ulkoasu miellyttää.

Pilottipoliisi yrittää tarkentaa katsettaan minuun. Ei tule onnistumaan. Olen tähän aikaan päivästä pääsääntöisesti epätarkka.

Poikkeus: arvostelukappale