Dekkariviikko 2022 – tulevaisuuden valot ja varjot

Niin sanottuun totuusmediaan kohdistuu aina vain enemmän hyökkäyksiä. Totuusmedia on ivalliseksi tarkoitettu ilmaisu niille, jotka haluavat vielä pysytellä faktoissa ja todellisuuspohjaisissa analyyseissa ja vastustavat valtiomediaa. Vain totuusmedia käyttää termiä valtiomedia.

Zoë Beckin dystopiasävytteinen dekkari Minun silmäni näkevät (Huippu, 2022; Paradise City, 2020; suomentanut Anne Kilpi; 300 sivua) on tulevaisuuteen sijoittuva trilleri.

Kukaan ei lähde ulos ilman älyruutua. Älyruutu toimii maksuvälineenä ja henkilötodistuksena, siihen on tallennettu kaikki käyttö- ja pääsyoikeudet – samoin kuin suljetut kohteet -, ja sen avualla voi hakea hätätilanteessa kaikki terveystiedot, kaiken.

Eletään yhteiskunnassa, jota voisi sanoa ylihyvinvointi- tai holhousyhteiskunnaksi tai terveystotalitarismiksi tai huolenpitodiktatuuriksi. Ei kaikki tietenkään ole hyvin.

Meri on vallannut rannikkoalueet ja luonto valloittaa asumattomia seutuja takaisin itselleen, kun ihmiset pakkautuvat yhä suurempiin kaupunkeihin toimivan joukkoliikenteen ja muiden palveluiden äärelle. Heitä hallitaan teknologian ja lääketieteen keinoin. Niiden rooli on korostunut lukuisten tappavien pandemioiden vuoksi. Ilmastonmuutos ja pandemiathan kulkevat käsi kädessä.

Jos jokin on rikki, se vaihdetaan. Jos psyyke ei toimi, se korjataan. Hus pois sairaat ja heikot. Pois häiritsevät sikiöt. Vanhuuteen asti hyväkuntoiset ihmiset säästävät terveydenhoitokustannuksia.

Osittain suomalaistaustainen päähenkilö Liina Järvinen asuu Frankfurtissa ja työskentelee Galluksessa parinkymmenen muun ihmisen kanssa, joiden perheet ja muu lähipiiri uskovat tekevän jotakin aivan muuta. Heidän voi sanoa etsivän totuutta.

On helppoa saada tietoa muista ihmisistä. Netistä löytyy jotain ihan jokaisesta. Missä henkilö kävi koulua, mistä valmistui, mitä tekee työkseen, mistä on kiinnostunut.
…
Liina tietää, mitä tarvitaan näiden tietojen manipuloimiseksi, niiden hallitsemiseksi. Hän tietää, miten keksitään henkilöitä, joita ei ole koskaan ollut olemassakaan, ja kudotaan heille värikäs elämä.

Liinan pomo joutuu onnettomuuteen ja toinen totuusmedian toimittaja kuolee. Liina saa selville, että heillä oli työn alla huipputulenarka juttu. Liina joutuu itsekin vaaraan ja samalla uhkaa paljastua hänen oma, yksityinen salaisuutensa. Sen kannalta oleellista on romaanin menneisyydessä Tampereella tapahtuva jakso.

Teoksessa on painostava, Kiinan nykytodellisuuden mieleen tuova, tunnelma. Juonelliset jännityselementit kärsivät jonkin verran siitä, että Beck vaihtaa välillä saarnavaihteelle.

…he ovat tyytyväisiä siihen, mitä heillä on, koska heillä on kaikkea, mitä tyytyväisyyteen tarvitaan: terveyttä, turvallisuutta, koti, tekemistä. Heillä on puhdasta ilmaa, jota hengittää, puhdasta juomavettä, laadukkaita elintarvikkeita, paras mahdollinen terveydenhuolto. Heiltä ei puutu mitään, koska he uskovat, ettei heiltä puutu mitään, ja koska vapaus on aivan liian abstrakti asia, minkä lisäksi jokainen, jolla ei ole mitään salattavaa, saa liikkua vapaasti. Hallituksen valeuutiset ovat heidän uskontonsa, ja valeuutisista löytyy aina vastaus kaikkeen, mikä siis muka on ongelma?

Kirjan suomenkielinen nimi tulee hieman yllättäen yhdestä pienestä kohtauksesta, jossa Liina näkee miehen ja kahden lapsen leikkivän leikkiä, jonka nimi saattaa olla Minun silmäni näkevät.

Ihminen uskoo aina vain sen, minkä hän haluaa uskoa.

Romaani sai Saksassa vuoden 2020 parhaan jännityskirjan palkinnon sekä vuonna 2021 parhaan poliittisen jännitysromaanin palkinnon ja Berliner Krimifuchs -palkinnon. Perinteisestä dekkarista ollaan kuitenkin kaukana. Kyseessä on dystooppinen tieteistrilleri.

Chas Riley, palavat autot ja klaani

Hampurilaisessa toimistokorttelissa palaa auto, jossa istuu Nouri Saroukhan, bremenläisen maahanmuuttajasuvun kadonnut ja/tai karkotettu poika.

Olen tässä pysyvässä välitilassa, joskus olen jostain vastuussa, joskus mieluiten en, ja työskentelen ainoastaan tutkivana syyttäjänä. Minulle osoitetaan tehtäviä, jos kenelläkään muulla ei ole aikaa ottaa niitä tai jos pomoni ajattelee: tuo tapaus on niin rikkinäinen, että se sopii Rileylle.

Simone Buchholzin romaanissa Mexikoring (Huippu, 2021; Mexikoring, 2018; suomentanut Anne Kilpi; 301 sivua) syyttäjä Chas Riley ja poliisi Ivo Stepanovicin kollegoineen joutuvat perehtymään libanonilaislähtöisten klaanien elämään ja tapakulttuuriin, kun he matkustavat Bremeniin. Käy ilmi, että mhallamien klaanirakenteisiin liittyy myös rikollisuutta perheväkivallasta huumekauppaan ja autovarkauksista laittomaan uhkapeliin.

Bremeniläiskollega kertoo:

”Tuossa järjestelmässä ei ole olemassa sitä, millä monet sosiaaliset ryhmät ja kokonaiset yhteiskunnat keventävät ja jopa ratkovat konfliktejaan, nimittäin huumoria. Sitä ei yksinkertaisesti ole, aivan kuin ei ole italialaisella mafiallakaan. — meiltä puuttuu todella tärkeä, yhteinen työkalu, jolla yhteisymmärrys olisi mahdollista saavuttaa.”
Sille ei voi nauraa kukaan meistä.
Se osuu vatsaan kuin nyrkki.

Liittyykö Nourin kuolema sukuun ja perheeseen vai johonkin aivan muuhun?

Rikoksen selvittämisen lomassa kerrotaan Nourin ja vihollisklaanin kapinallisen tyttären Alizan kielletystä rakkaudesta.

Alisa nyökkäsi ja virnisti Nourille, ja sillä hetkellä Nouri näki, millainen tyttö oli. Tyttö oli niin kuin hän, vain todella paljon rohkeampi.

Buchholzin omaperäinen kerrontatyyli ja ytimekäs sanankäyttö – puhumattakaan huikeista lukujen nimistä, jotka ovat kuin pienoistarinoita – viehättävät edelleen tässä sarjan neljännessä suomennetussa ja kaikkiaan kahdeksannessa osassa. Suomennos on jälleen loistotyötä ja myös sarjan ulkoasu miellyttää.

Pilottipoliisi yrittää tarkentaa katsettaan minuun. Ei tule onnistumaan. Olen tähän aikaan päivästä pääsääntöisesti epätarkka.

Poikkeus: arvostelukappale

Matkalla

Saksalaisen Lucy Fricken neljäs romaani ja ensimmäinen suomennettu teos Tyttäret (Huippu, 2020; Töchter, 2018; suomentanut Anne Kilpi; 272 sivua) on kertomus kahden isiään kaipaavan naisen matkasta muistoihin, toiveisiin ja pettymyksiin.

Ei automatkojen välttämättä tarvinnut olla täynnä yllätyksiä eikä jokaisen levähdyspaikan lupaus rakkaudesta, seksistä tai rikoksista. Niin tapahtui elokuvissa ja romaaneissa, kasvutarina ohituskaistalla. Elämä sen sijaan oli hidas.

Betty ja Martha ovat nelikymppisiä berliiniläisystävyksiä, jotka päätyvät kuskaamaan Marthan isää Kurtia Hannoverista kohti sveitsiläistä eutanasiaklinikkaa. Matkasta tulee kuitenkin hyvin erilainen ja hieman pidempi kuin se parin päivän reissu, josta on alun perin kyse.

Perintöauto tuntui varastetulta, mikä oli jotenkin parempi, oikeutetumpi, vähemmän kuolemaan sidottu vaihtoehto. Sillä hetkellä vapaus oli saanut meidät takaisin tai me vapauden, en osannut tarkkaan sanoa.

Martha vierellään ja tämän isän istuessa takapenkillä Betty kuljettaa paitsi kolmikkoa etelään myös muistojaan omaan isänkaipuuseensa ja kohti tämän hautapaikkaa.

Martha liioitteli. Periaatteessa isiä oli vain kolme. Hyvä, myös Pasunistiksi kutsuttu, paha, myös Siaksi kutsuttu, ja lihallinen, jota kutsuimme nimellä Se Jochen.
…Ainoa valopilkku tuossa miesten valtaamassa murheen laaksossa, jonka läpi äitini minut raahasi, oli Pasunisti. Tuo peliriippuvainen italialainen, macho täynnä jalat alta vievää viehätysvoimaa, oli kantanut minua harteillaan yli puolet lapsuudestani ja minä olin rakastanut häntä kuin hullu.

Isäsuhteita ja niiden muistoja eli olisi ilman äitisuhteita. Bettyllä sekin on monimutkaista. Hän on levoton, masentunut ja yksinäinen, jokseenkin eksyksissä omassa elämässään, jonka ainoana pysyvänä asiana näyttäytyy Martha, joka taas on keskenmenojen uuvuttama ja etäiseksi jääneen isän lähestyvän kuoleman ahdistama.

Näkemykseni mukaan me olimme ensimmäinen naissukupolvi, joka saattoi tehdä mitä halusi. Se tarkoitti kuitenkin myös sitä, että piti tehdä, mitä halusimme, mikä taas tarkoitti sitä, että meidän piti haluta jotain. Sen puolesta äitimme olivat taistelleet.

Teemoistaan huolimatta Tyttäret on paikoin, etenkin alkupuolella, aika hauska romaani. Koska kyse on elämästä ja kuolemasta, kaipuusta ja surusta, rakkaudesta ja petoksesta, se on myös riipaisevan haikea ja vakavan syvällinen, olematta hetkeäkään teennäinen tai ylitunteellinen. Suomennos on nautittavan soljuva.

Silmänräpäyksen ajan minusta tuntui, että olimme saapuneet perille. Tunne, jonka kaikkein rauhallisin paikka saattoi kaikkien pahimpien aikojen jälkeen antaa: että on saapunut perille. Nyt piti hengittää syvään, uloshengityksellä tunne jo taas hälvenisi, …

Arvostelukappale (poikkeus)