Chas Riley, palavat autot ja klaani

Hampurilaisessa toimistokorttelissa palaa auto, jossa istuu Nouri Saroukhan, bremenläisen maahanmuuttajasuvun kadonnut ja/tai karkotettu poika.

Olen tässä pysyvässä välitilassa, joskus olen jostain vastuussa, joskus mieluiten en, ja työskentelen ainoastaan tutkivana syyttäjänä. Minulle osoitetaan tehtäviä, jos kenelläkään muulla ei ole aikaa ottaa niitä tai jos pomoni ajattelee: tuo tapaus on niin rikkinäinen, että se sopii Rileylle.

Simone Buchholzin romaanissa Mexikoring (Huippu, 2021; Mexikoring, 2018; suomentanut Anne Kilpi; 301 sivua) syyttäjä Chas Riley ja poliisi Ivo Stepanovicin kollegoineen joutuvat perehtymään libanonilaislähtöisten klaanien elämään ja tapakulttuuriin, kun he matkustavat Bremeniin. Käy ilmi, että mhallamien klaanirakenteisiin liittyy myös rikollisuutta perheväkivallasta huumekauppaan ja autovarkauksista laittomaan uhkapeliin.

Bremeniläiskollega kertoo:

”Tuossa järjestelmässä ei ole olemassa sitä, millä monet sosiaaliset ryhmät ja kokonaiset yhteiskunnat keventävät ja jopa ratkovat konfliktejaan, nimittäin huumoria. Sitä ei yksinkertaisesti ole, aivan kuin ei ole italialaisella mafiallakaan. — meiltä puuttuu todella tärkeä, yhteinen työkalu, jolla yhteisymmärrys olisi mahdollista saavuttaa.”
Sille ei voi nauraa kukaan meistä.
Se osuu vatsaan kuin nyrkki.

Liittyykö Nourin kuolema sukuun ja perheeseen vai johonkin aivan muuhun?

Rikoksen selvittämisen lomassa kerrotaan Nourin ja vihollisklaanin kapinallisen tyttären Alizan kielletystä rakkaudesta.

Alisa nyökkäsi ja virnisti Nourille, ja sillä hetkellä Nouri näki, millainen tyttö oli. Tyttö oli niin kuin hän, vain todella paljon rohkeampi.

Buchholzin omaperäinen kerrontatyyli ja ytimekäs sanankäyttö – puhumattakaan huikeista lukujen nimistä, jotka ovat kuin pienoistarinoita – viehättävät edelleen tässä sarjan neljännessä suomennetussa ja kaikkiaan kahdeksannessa osassa. Suomennos on jälleen loistotyötä ja myös sarjan ulkoasu miellyttää.

Pilottipoliisi yrittää tarkentaa katsettaan minuun. Ei tule onnistumaan. Olen tähän aikaan päivästä pääsääntöisesti epätarkka.

Poikkeus: arvostelukappale

Häkkitapaus

Chastity Riley on hampurilainen syyttäjä ja omalaatuinen naiseläjä.

”Olen tyyppi, josta tuntuu useimmiten siltä, että jokin on pielessä. Olen tyyppi, joka palelee helposti. Olen tyyppi, jolle kuuluu harvoin hyvää, paitsi meren rannalla. Olen tyyppi, joka hukuttaa vaikeudet alkoholiin ja täyttää itsensä tupakalla. Olen tyyppi, joka ei ole missään kotonaan ja on silti juuttunut paikalleen, ja olen tyyppi, joka tulee siitä epävarmaksi. Tulen ylipäätään helposti epävarmaksi, vaikken näytä siltä. Olen tyyppi, jota kaikki maailman epäoikeudenmukaisuus oksettaa.”

Verikuu (Huippu, 2020; Beton Rouge, 2017; suomentanut Anne Kilpi; 272 sivua) on kolmas suomennettu Simone Buchholzin Chas Riley -dekkari ja mielestäni toistaiseksi paras.

Lämpimänä syysaamuna suuren kustantamon edestä löydetään häkkiin lukittuna firman henkilöstöpäällikkö alasti ja pahoinpideltynä. Ennen kuin tutkimukset juurikaan ennättävät edetä, ilmaantuu samaan paikkaan uusi häkki, tällä kertaa vankinaan yrityksen sanomalehtiosaston päällikkö.

Chasilla on uusi työpari Ivo, hänkin omalaatuinen tapaus. Tutkimukset lähtevät siitä, että tyytymättömät työntekijät ovat päättäneet kostaa, mutta sitten käy ilmi, ettei uhreja yhdistä ainoastaan työpaikka, vaan yhteinen menneisyys.

Kun kustantamon hallituksen puheenjohtaja katoaa, on pakko epäillä, että asialla on sama tekijä. Mutta kuka tai ketkä? Ja miten päästä heidän jäljilleen? Vastauksia etsitään kaukaa menneisyydestä ja Baijerista asti.

Buchholzin (ja Kilven) kieli on omaperäistä ja herättää usein humoristisia mielikuvia, mikä on hyväksi synkän aiheen vastapainona.

Kukaan ei istu rennosti, kaikki ovat jäykkiä kuin parsakaali.

Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen.

Hampuri elää Buchholzin tekstissä, mutta hyvin hän kuvaa myös baijerilaista pikkupaikkakuntaa ja huonotasoista sisäoppilaitosta. Arvostan myös oivaltavaa henkilökuvausta. Erinomaista rikoskirjallisuutta.

Ihmettelen toistuvasti, miten jotkut ihmiset sietävät elämää, jossa ei koskaan, siis ei todellakaan koskaan, saa värittää viivan yli. — Ja samaan aikaan ihmettelen, miksi oikeastaan synnyin kädessäni kynä, josta jää näkyviä jälkiä vain viivan ulkopuolelle.

Poikkeus: arvostelukappale

Sininen yö

Simone Buchholzin Hampuriin sijoittuvasta Chastity Riley -rikosromaanisarjasta on suomennettu aiemmin aloitusosa Revolverisydän. Toinen suomennos Krokotiiliyö (Huippu, 2019; Blaue Nacht, 2016; suomentanut Anne Kilpi; 296 sivua) on sarjan kuudes osa, joka oli Saksassa arvostelumenestys ja palkittiin mm. Deutscher Krimipreis -palkinnolla. Helsingin kirjamessuilla kustantaja kertoi, että sarjan suomennokset jatkuvat tästä eteenpäin.

Chastity Riley on sitten viime kuuleman siirretty useammastakin syystä syrjään syyttäjän virastaan ja määrätty vastaamaan rikosten uhrien suojelusta.

Kun Hampurissa joku piestään, ammutaan tai ajetaan puolikuoliaaksi, kun joku sillalta tai ikkunasta heitetty jää täpärästi henkiin, tapaus tulee minun vastuulleni.

Sairaalaan tuodaan vakavan katuväkivallan tuntematon ja puhumaton uhri, josta Chastity ei saa irti aluksi sanaakaan. Vähitellen Chastityn rento tyyli ja peräänantamattomuus — sekä hänen tuomansa ateriat ruokajuomineen — avaavat kielenkantoja muutaman vinkin verran. Tilanne johtaa siihen, että Chas löytää itsensä selvittämästä laajaa huumesalakuljetustapausta samalla kun hänellä on mahdollisuus palauttaa maineensa ja uransa.

Buchholzin tyyli on omintakeinen, nykydekkareille epätyypillinen. Hän ei pyri paisuttamaan tarinaa, vaan on pikemminkin niukkasanainen, jättäen paljon myös lukijan varaan. Samaan aikaan hän on myös antelias tehden tilaa monien eri henkilöiden omille äänille, myös kaukaa menneiltä vuosilta. Lisäksi kirjoittaa kauniisti:

Lähtiessäni sairaalasta päiväkin on suoriutunut. Kaupungin ylle laskeutuu syvä huokaus. Katulamput pääsevät nyt täysin oikeuksiinsa ja asfaltti rentoutuu.

Romaanin alkuperäinen nimi kuuluu Chasin miesystävän Klatschen ravintolalle, jossa syyttäjä itsekin joutuu silloin tällöin baaritiskin toiselle puolelle. Suomennosnimi taas viittaa yhteen pahimmista markkinoilla olevista huumeista:

”Useimmat kuolevat vuodessa”, Wiesczorkowski sanoo. – –
”Se on kristallin serkku helvetistä.”

Rikostarina on raskas ja pelottava. Onneksi Chastitylla on itse valittu perheensä eli pieni ystäväjoukko ja työporukka sekä tietysti kaupunkinsa Hampuri, etenkin Saint Pauli ja sen jalkapallojoukkue:

Vielä ei ole täysin pimeää, läntisessä horisontissa näkyy yhä kaistale valoa. Valonheittimet on jo laitettu päälle, myös ihmisten mielissä, sillä FC St. Pauli on pestannut kauden finaaliottelua varten uuden valmentajan.