Panttivankidraama

Simone Buchholzin Chas Riley -sarja ei kuulu tavanomaisimpien rikoskirjojen kastiin ja onkin siksi vallan loistavaa luettavaa niin dekkarien ystäville kuin niihin epäilevästi suhtautuvillekin.

Hotel Cartagena (Huippu, 2022; Hotel Cartagena, 2019; suomentanut Anne; Kilpi; 281 sivua) on sarjan viides suomennos. Tällä kertaa kyseessä on panttivankitilanne.

Kolmekymmentäseitsemän ihmistä. Me kymmenen, sitten kaksi baarimikkoaja heidän naispuolinen kollegansa, huoltomies, lisäksi vielä kaksi todella nuorta miestä, jotka ovat olleet koko ajan yksin, neljä noin kolmekymppistä tyyppiä, joiden naiset lähtivät, kaksi keski-ikäistä miestä ja yksi nainen, joka näyttää kuuluvan toiselle edellä mainituista miehistä, ja sitten vielä kaksi tyyppiä kalliissa puvuissaan.
Plus kaksitoista sieppaajaa.
Tämä on asetelma. Tällä pelataan.

Takaumissa nuori Henning Garbarek nousee 1980-luvulla Hampurin satamassa Kolumbiaan lähtevään laivaan. Cartagenassa hän päätyy juhliin, joiden jälkeen koko elämä muuttuu. Hän on rikollisten armoilla. Vuosikymmenten kuluttua koittaa koston hetki.

Saksalainen ja kitara.
Muusikko, baarinpitäjä, hyvä aviomies ja isä.
Koko kaupunki tuntui pitävän hänestä, ja usein hän unohti, kenelle hän itse asiassa työskenteli ja mihin aineeseen hän oli kätensä liannut.

Hän ei ajatellut koskaan irrottautuvansa. Eihän hän ensinnäkään ollut oikeasti edes mukana. Ja toisekseen huumekaupasta ei irrottauduttu, …

Korkean rakennuksen huipulla hotellin baarissa samaisessa satamassa vietetään etsivä Fallerin syntymäpäivää ja mukana on myös syyttäjä Chas Riley. Kaksitoista aseistautunutta miestä ottaa panttivangeikseen baarin henkilökunnan ja asiakkaat. Kuka tai ketkä seurueesta ovat heidän kohteensa?

Ulkopuolella poliisien keinot ovat vähissä, mutta myös baarin dramaattisessa asetelmassa poliiseilla, syyttäjästä puhumattakaan, on sivustaseuraajan asema. Onko juhlista myöhästyneellä Ivo Stepanovicilla mitään keinoa vaikuttaa tilanteeseen?

Napakalla ja omalaatuisellaan tyylillään Buchholz on jälleen luonut huikean romaanin, jossa kaikki on kohdallaan. Ei mitään liikaa eikä mitään liian vähän. Jopa runollinen kuumehourekohtaus on täysin paikallaan tässä erikoislaatuisessa rikostarinassa.

Oi.
Klatsche on tullut kyytiin.
Hän istuu vieressäni.

tai siis en sinusta, hän sanoo.
ei sinusta voi kukaan pitää huolta
sinähän tee joka tapauksessa
mitä haluat
rakkaudestamme
yritin pitää huolta
ja miten yritinkään
miten taistelinkaan
uudelleen ja uudelleen
mutta sitten aina sinä
ja sinun liekehtivä jäämiekkasi
seisoin hiljaa paikallani
torjuin iskut
en väistänyt

Lisää, bitte.

Chas Riley, palavat autot ja klaani

Hampurilaisessa toimistokorttelissa palaa auto, jossa istuu Nouri Saroukhan, bremenläisen maahanmuuttajasuvun kadonnut ja/tai karkotettu poika.

Olen tässä pysyvässä välitilassa, joskus olen jostain vastuussa, joskus mieluiten en, ja työskentelen ainoastaan tutkivana syyttäjänä. Minulle osoitetaan tehtäviä, jos kenelläkään muulla ei ole aikaa ottaa niitä tai jos pomoni ajattelee: tuo tapaus on niin rikkinäinen, että se sopii Rileylle.

Simone Buchholzin romaanissa Mexikoring (Huippu, 2021; Mexikoring, 2018; suomentanut Anne Kilpi; 301 sivua) syyttäjä Chas Riley ja poliisi Ivo Stepanovicin kollegoineen joutuvat perehtymään libanonilaislähtöisten klaanien elämään ja tapakulttuuriin, kun he matkustavat Bremeniin. Käy ilmi, että mhallamien klaanirakenteisiin liittyy myös rikollisuutta perheväkivallasta huumekauppaan ja autovarkauksista laittomaan uhkapeliin.

Bremeniläiskollega kertoo:

”Tuossa järjestelmässä ei ole olemassa sitä, millä monet sosiaaliset ryhmät ja kokonaiset yhteiskunnat keventävät ja jopa ratkovat konfliktejaan, nimittäin huumoria. Sitä ei yksinkertaisesti ole, aivan kuin ei ole italialaisella mafiallakaan. — meiltä puuttuu todella tärkeä, yhteinen työkalu, jolla yhteisymmärrys olisi mahdollista saavuttaa.”
Sille ei voi nauraa kukaan meistä.
Se osuu vatsaan kuin nyrkki.

Liittyykö Nourin kuolema sukuun ja perheeseen vai johonkin aivan muuhun?

Rikoksen selvittämisen lomassa kerrotaan Nourin ja vihollisklaanin kapinallisen tyttären Alizan kielletystä rakkaudesta.

Alisa nyökkäsi ja virnisti Nourille, ja sillä hetkellä Nouri näki, millainen tyttö oli. Tyttö oli niin kuin hän, vain todella paljon rohkeampi.

Buchholzin omaperäinen kerrontatyyli ja ytimekäs sanankäyttö – puhumattakaan huikeista lukujen nimistä, jotka ovat kuin pienoistarinoita – viehättävät edelleen tässä sarjan neljännessä suomennetussa ja kaikkiaan kahdeksannessa osassa. Suomennos on jälleen loistotyötä ja myös sarjan ulkoasu miellyttää.

Pilottipoliisi yrittää tarkentaa katsettaan minuun. Ei tule onnistumaan. Olen tähän aikaan päivästä pääsääntöisesti epätarkka.

Poikkeus: arvostelukappale

Häkkitapaus

Chastity Riley on hampurilainen syyttäjä ja omalaatuinen naiseläjä.

”Olen tyyppi, josta tuntuu useimmiten siltä, että jokin on pielessä. Olen tyyppi, joka palelee helposti. Olen tyyppi, jolle kuuluu harvoin hyvää, paitsi meren rannalla. Olen tyyppi, joka hukuttaa vaikeudet alkoholiin ja täyttää itsensä tupakalla. Olen tyyppi, joka ei ole missään kotonaan ja on silti juuttunut paikalleen, ja olen tyyppi, joka tulee siitä epävarmaksi. Tulen ylipäätään helposti epävarmaksi, vaikken näytä siltä. Olen tyyppi, jota kaikki maailman epäoikeudenmukaisuus oksettaa.”

Verikuu (Huippu, 2020; Beton Rouge, 2017; suomentanut Anne Kilpi; 272 sivua) on kolmas suomennettu Simone Buchholzin Chas Riley -dekkari ja mielestäni toistaiseksi paras.

Lämpimänä syysaamuna suuren kustantamon edestä löydetään häkkiin lukittuna firman henkilöstöpäällikkö alasti ja pahoinpideltynä. Ennen kuin tutkimukset juurikaan ennättävät edetä, ilmaantuu samaan paikkaan uusi häkki, tällä kertaa vankinaan yrityksen sanomalehtiosaston päällikkö.

Chasilla on uusi työpari Ivo, hänkin omalaatuinen tapaus. Tutkimukset lähtevät siitä, että tyytymättömät työntekijät ovat päättäneet kostaa, mutta sitten käy ilmi, ettei uhreja yhdistä ainoastaan työpaikka, vaan yhteinen menneisyys.

Kun kustantamon hallituksen puheenjohtaja katoaa, on pakko epäillä, että asialla on sama tekijä. Mutta kuka tai ketkä? Ja miten päästä heidän jäljilleen? Vastauksia etsitään kaukaa menneisyydestä ja Baijerista asti.

Buchholzin (ja Kilven) kieli on omaperäistä ja herättää usein humoristisia mielikuvia, mikä on hyväksi synkän aiheen vastapainona.

Kukaan ei istu rennosti, kaikki ovat jäykkiä kuin parsakaali.

Yritän heittää hänelle hymyn, mutta en saa sitä oikein vauhtiin. Se osuu häkin takana lasiseen julkisivuun ja liukuu epämiellyttävästi vinkuen maahan. En usko, että tänään löytyy ketään, joka nostaisi sen.

Hampuri elää Buchholzin tekstissä, mutta hyvin hän kuvaa myös baijerilaista pikkupaikkakuntaa ja huonotasoista sisäoppilaitosta. Arvostan myös oivaltavaa henkilökuvausta. Erinomaista rikoskirjallisuutta.

Ihmettelen toistuvasti, miten jotkut ihmiset sietävät elämää, jossa ei koskaan, siis ei todellakaan koskaan, saa värittää viivan yli. — Ja samaan aikaan ihmettelen, miksi oikeastaan synnyin kädessäni kynä, josta jää näkyviä jälkiä vain viivan ulkopuolelle.

Poikkeus: arvostelukappale