Säätä säätämässä

Ukkoshuilu (Otava, 2021; 440 sivua) on Johanna Sinisalon romaaniksi varsin realistinen, vähemmän suomikummaa kuin moni muu.

Teos alkaa Joonan tarinalla, joka sijoittuu muinaiseen Assyriaan. Kauppias Joona joutuu huimiin tilanteisiin onton lasiesineen vuoksi. Tämä osa kattaa kuutisenkymmentä ensimmäistä sivua. Sen jälkeen siirrytään Leenan tarinan myötä nyky-Suomeen ja vuoteen 2018.

Vintiuksen irtisanomispaketin rahat loppuivat alle kolmessa kuukaudessa. En ollut koskaan tullut liittyneeksi mihinkään ammattiliittoon, joten sain vain peruspäiväraha.

Leena Lind on meteorologi. Potkut saatuaan ja avioliittonsa kariuduttua siihen, että seksisuhde kollega Raikan kanssa paljastuu, hän muuttaa tyttärensä Leian kanssa Helsingistä Tampereelle. Lappiin muuttaneilla vanhemmilla on tarjota asunto kaupungin keskustasta ja myös heidän kesämökkinsä on käytettävissä.

Kesämökille sijoittuvatkin tarinan ensimmäiset mielikuvitukselliset tapahtumat, kun Leia leikkii Fuerteventuran dyyneiltä löytyneellä huilumaisella fulguriitilla ja heti sen jälkeen nousee yllättävä ukonilma

Pian Leena joutuu työkokeiluun oman alansa firmaan, mutta saa siellä tehdä lähes näennäistyötä, tylsää rutiinia, johon ei meteorologia tarvittaisi. Asiantuntijana Leenalla ei kestä kauan huomata, etteivät uuden työnantajan kaikki hankkeet kestä päivänvaloa.

Olen verorahoilla korkeasti koulutettu ihminen, jota kansainvälinen, osittain epätieteelliseen, osittain moraalittomaan toimintaan erikoistunut investointifirma käyttää ilmaistyövoimana …

Käyttörahat ovat tiukemmalla kuin aiemmin, mutta Leenalla ja Leialla on silti kaikki hyvin, kun velkaa ei ole. Leena ajattelee kauhulla aikaa, jolloin tytär ehkä haluaa harrastaa jotakin kallista kuten ratsastusta tai taitoluistelua; onhan hänen ostettava ruoan lisäksi jokapäiväinen viinipullonsa ja perjantaisin kaksi. Viiniä jakamassa piipahtelee Raikka, satunnaisesti ja sitoutumatta, vaikka Leena mielessään toivoo enemmän.

Ihmissuhteet sekoittuvat yhteen työelämän yhä kummallisempien käänteiden kanssa. Voiko ukonvaajaan puhaltava pikkutyttö säädellä säätä? Entä ökyrikkaiden rahoittama hämäräperäinen sääpalveluyritys? Jos voi, kuka määrää, tilataanko sadetta vai poutaa? Voittaako kesäfestari vai perunanviljelijä säänsäätelijän tarjouskilpailun viikonlopun sateen ja poudan välillä? Saavatko rikkaat tehdä tällä pallolla mitä mieleen juolahtaa – vaikka säätää säät, piittaamatta siitä, mitä kuivuus tai rankkasade muille aiheuttaa?

Sekä Joona että Leena kertovat tarinaansa minämuodossa, minkä lisäksi romaani koostuu Leenan Säätyttö-blogin merkinnöistä. Niistä yhdessä hän kirjoittaa hämmentävästi karhun hiestyneestä turkista. Harvat eläimet hikoilevat ihmisen tavoin; karhut viilentävät itseään koirien tapaan läähättämällä. On myös mielenkiintoista, ettei Säätyttö huomauta Jaakosta ja kylmästä kivestä blogatessaan Jaakon päivän siirtymisestä 11 päivällä vuonna 1753.

Ukkoshuilu yhdistää mielenkiintoisesti yksinhuoltaja-arkea, työttömyystoimien absurdia todellisuutta, ihmissuhteiden monimutkaisuutta, meteorologiaa ja mytologiaa. Mielestäni romaani ei kuulu Sinisalon parhaimpiin, vaikka onkin ajatuksia herättävä ja viihdyttävä.

Farssikirjailijan tilitys

Kun mies elättää itseään kirjailijana, ei välty kiusaukselta yrittää sanoa jotakin rehellistä. Krapulapäivinä miettii itseään, vetää esiin kysymyksiä joihin ei ole muuta vastausta kuin se mikä sinussa itsessäsi, ja sitten panee paperille tilanteen, kohtauksen, ja ennen kuin huomaakaan on kirjoittamassa näytelmää jota työväenluokka ei ole tilannut.

Jussi Kylätaskun Revari (WSOY, 1975; 135 sivua) kertoo kirjailijan alter egosta Jalmari eli Jallu Pussitalosta, joka tuomitaan toveripiirissä revariksi. Revari tarkoittaa revisionistia, ja revisionismi on sosialistinen ideologia, joka pyrkii välttämään luokkataistelua, eli marxilaisuutta loivempi yhteiskuntafilosofinen aate, jota voidaan sanoa myös taipumukseksi kompromisseihin. Revari on siis sopuratkaisuihin taipuvainen luokkataistelun välttelijä. Teoksen maailmassa vuonna 1975 se tarkoittaa, että Jallu on luopunut taistolaisuudesta.

Minulle osoitettiin oikeaa tietä. Minä panin visusti merkille missä se kulkee ja mihin johtaa, välttääkseni sen ainaisesti. Minä halusin turtua, jäykistyä, kääriä poroporvarillisuuteni punalippuun. Mutta en onnistunut. … Mutta ei minusta revari tullut sinun ansiostasi.

Päähenkilö ja minäkertoja Pussitalo on farssikirjailija, joka varsin sekavasti selvittää viinanhuuruista ja kriisintäyteistä kirjallista, poliittista ja seksuaalista elämäänsä. Hän myös kirjoittaa kirjaa, tätä kirjaa. Mukana on on myös unijaksoja, muun muassa armeijapainajainen, ja lapsuusmuistoja, lukukokemukseni kannalta teoksen miellyttävimpiä osuuksia; luokkataistelun näkökulmasta epäilemättä porvallisen joutavanpäiväistä nostalgiaa.

Siinä ne nyt ovat jälleen, nurin jyrätyt Jalmarin kulmat, joihin uneksin poikain seikkailukirjat. Puolimatkankadulta Osmonmäelle, ratapihalta torille. Työläisten mentyä katu lekotteli vielä hetken tyhjänä. Lidmanin leipomn pulla-auto haki ensimmäisen lastin. Avattiin Jokisen maitokauppa, parturi, urheiluliike, Ruskon kenkäkauppa, ja tori heräsi eloon. Patarummun kokoinen kello lyhtypylväässä teki tunnin täyteen, haukotteli ja jatkoi sekuntien seulomista, ikävää kuin marjojen perkaaminen myytäväksi. Sarkatakkiset pulut katsastivat mitä maalaisilla oli kaupan.

Teos on satiirinen itsetilitys siitä, miten käy, kun taide yritetään alistaa aatteelle ja kulttuuri ylipolitisoituu. Avainromaanikin se on (ollut), mutta nyt 42 vuotta myöhemmin sillä, keitä todellisia henkilöitä — muita kuin itseään — Kylätasku aikoinaan reposteli ja irvi, ei taida enää merkitystä olla.

Minun farsseissani on aina ketsuppia. Minä olen pieni pyylevä kaveri, mutta minussa asuu demoni, tiedän ettei elämä lopu tähän päiväjärjestykseen, kello kahtakymmentäneljää seuraa kaksikymmentäviisi, eikä meitä jaeta silloin susiin ja lampaisiin, susista on tehty selvä. Jos minä olisin pessimisti, minä olisin kristitty tai mielisairas. Minä olen elukka, tahdon elää kuin elukka, ja kuolla.

Kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan, joka on myös luettavissa verkossa. Suomalaiset kirjabloggaajat osallistuvat Kirjojen Suomi -haasteeseen ja lukevat kaikki 101 kirjaa. Minulle osui arvonnassa tämä teos vuodelta, jonka tammikuussa vietin yhdettätoista syntymäpäivääni.

a
Joululahjakirjan ( ja -suklaan) lumoissa 70-luvun puolivälin tienoilla. Kuva: Riitta Ovaska
Luin silloin(kin) paljon ja koko ajan. Sisareni väittää, että kyvyttömyyni muistaa tarkasti tapahtumia tai tilanteita lapsuudestani tai nuoruudestani johtuu siitä, että elin suurimman osan tuosta ajasta kirjojen maailmoissa. Se voi hyvinkin olla totta. Joka tapauksessa henkilökohtaiset muistikuvani 70-luvusta ovat hajanaisia ja huteria.

Revari ei ollut erityisen miellyttävää luettavaa, vaikka se alun tahmomisen jälkeen etenikin kohtalaisen kiinnostavasti. En pysty arviomaan, miten hyvin teos kuvaa vuoden 1975 Suomea ja suomalaisia, mutta koen, että melko pienen piirin sekoiluista on kyse.

Kyllä minä todellisuuden hyväksyn. Mutta pitkäveteistä tämä on. En minä ymmärrä aikani sairautta, kuolevien osaston varmin tapaus, jonka terapiakseen on kannettava koko kerroksen ulostukset pihalle. Minä vain istun ja kirjoitan itsestäni kaiken mikä ei ole kirjoittamisen arvoista. Kun tämä saisi olla viimeinen kirja jonka kukaan tekee!

Onneksi ei saanut.

 

Jussi (oik. Juhani) Kylätasku (Tampere 1943 – Porvoo 2005) oli runoilija — esikoisteos Kosketuskohdat (1966) — ja käsikirjoittaja — tunnetuin ehkäpä Risto Jarvan ja Kullervo Kukkasjärven kanssa käsikirjoitettu menestyselokuva Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) — sekä näytelmä-, kuunnelma- ja proosakirjailija. Revari on toinen hänen harvakseltaan ilmestyneistä kahdeksasta romaanistaan. Näytelmistä tunnetuimpia lienevät Kyllikki ja Runar (1974) sekä Lea-palkitut Haapoja (1988), Keisari ja poika (1992) ja Hetki lähtöni lyö (1992).

Voit lukea Revarin verkossa maksutta, samoin muut 101 kirjaa -listan teokset. Voit myös katsoa Yle Areenasta kirjailija Keijo Siekkisen ja toimittaja Seppo Puttosen keskustelun Revarista.

kirjablogit_pysty

Nimi on enne?

Rahtari (Crime Time, 2016; 375 sivua) on Seppo Jokisen 21. Komisario Sakari Koskisesta kertova rikosromaani. Kirja ilmaisi mukaansa heti alkuriveillä ja luin sitä lähes ahmien, muttamutta…

Rahtarin juonikuvio on melkoisen uskomaton. Koska vältän (ehkä liikaakin) juonipaljastuksia, en kerro siitä paljonkaan. On kaksi rinnakkaista tarinaa. Koskisen ryhmän työnä on tutkia kahta lähes samanaikaista väkivaltarikosta: Hervannan lenkkipolun varresta löytyy ihminen henkitoreissaan ja melkein samaan aikaan lähistöltä ruumis rekkavarikolta. Toisena juonena kuvataan, kuinka Lapin perukoilta lähtee kohti etelää rekka, jota kuljettaa Rahtari, lastinaan jotakin hyvin salamyhkäistä ja ilmeisen vaarallista. Vuoroin seurataan rekan matkaa ja vuoroin rikostutkintaa — on selvää, että erillisillä juonilla on yhteys, mutta millainen?

24/7 ei sentään rikoksia tutkita, vaan eletään myös (sarjan lukijoille jo tutuiksi tulleiden) poliisien yksityiselämää. Sakari Koskisen ja Ulla Lundelinin tuoretta suhdetta ei katsota työyhteisössä karsaasti, mutta Ullan kotona on edelleen taannoisesta lähes hengen vieneestä koettelemuksestaan toipumista yrittävä tytär eikä — itsekin riippuvaisuuteen taipuvainen — äiti tohdi paljastaa asioiden todellista tilaa edes rakastetulleen.

Tärkeä pieni asia: Jokinen on sen tason kirjailija-ammattilainen, etten voinut olla pettymättä, kun rikostutkinnan tuoksinassa poliisi sai kirjastosta tietoonsa yhden epäillyn lainaushistorian. Ei siis vain sitä, mitä asiakkaalla on tuolloin lainassa, vaan myös palautettujen lainojen tiedot. Se ei ole luvallista eikä mahdollista. Kirjastoilla ei ole oikeutta säilyttää tietoja asiakkailla lainassa olleista teoksista, vaan tiedon lainoista on poistuttava lainaajarekisteristä, kun lainat palautetaan. En usko, että Hervannan kirjastossa rikotaan lakia.

Onneksi kyse ei ole ratkaisevasta todisteesta, vaan vahvistavasta lisätiedosta. Ei tuollainen kelpo dekkaria pilaa, mutta sanonpahan silti.