Isoja asioita

Merete Mazzarellan uusimman teoksen nimi ei ole sen vaatimattomampi kuin Elämän tarkoitus (Tammi, 2017; Om livets mening, 2017; suomentanut Raija Rintamäki; 255 sivua) — alunperin sentään ”Elämän tarkoituksesta”.

Mazzarella ei pelkää tarttua suuriin aiheisiin, isoihin asioihin. Hän kirjoittaa maailmankuvasta, sattumasta, kohtalosta, valinnasta, pahuudesta, anteeksiannosta, surusta, myötätunnosta, hyvästä elämästä ja siitä, mihin uskoo.

Kirjassaan hän ikään kuin keskustelee lukuisien muiden ajattelijoiden kanssa, lainaa heidän ajatuksiaan, pohtii asioita niiden kautta, mutta aina omaäänisesti ja omilla ehdoillaan.

Apina käveli joen rannalla. Katsoessaan veteen se näki ensimmäistä kertaa elämässään kalan ja huolestui kovasti. ”Tuo raukkahan hukkuu”, se ajatteli, kiskoi kalan päättäväisesti kuiville, laski sen maahan jalkojensa juureen ja seurasi sitä silmä kovana. Kala sätki vimmatusti, mikä sai apinan toiveikkaaksi. ”Nyt se alkaa piristyä”, apina sanoi itsekseen. Hetken kuluttua kala heitti henkensä ja apinaa suretti. ”Olisi pitänyt pelastaa se aikaisemmin”, se tuumi.

Tämä on Mazzarella mukaan ongelma Raamatun kultaisessa säännössä tehdä muille, mitä toivoo itselle tehtävän. Hopeinen sääntö kuuluukin:

Ota selvää, mitä kukin lähimmäisesi toivoo ja tarvitsee, ja yritä tehdä se.

Kultainen sääntö näyttää äkkiä hyvin itsekeskeiseltä.

Siitä en aivan saa kiinni, mitä Mazzarella tarkoittaa kirjoittaessaan näin:

…ei ainoastaan kantaväestön ja maahanmuuttajien täydy suhtautua kunnioittavasti toisiinsa, vaan myös kantaväestön kesken tarvitaan kunnioitusta niitä kohtaan, joilla on toisenlainen näkemys maahanmuutosta kuin itsellä.

Tarkoittaako tuo, että pitäisi kunnioittaa rajat-kiinni-rasisteja? Ei käy.

Mazzarella osaa kirjoittaa suurista teemoista helppotajuisesti. Hän pohtii aiheita aiheita syvällisesti, muttei vaikeatajuisesti, ja antaa paljon käytännön esimerkkejä ja sitoo aihepiirit nykyhetkeen. Teksti haastaa pohtimaan ja ajattelemaan. Tämä (toisin kuin suurin osa lukemastani) on kirja, josta voisin kuvitella keskustelevani vaikkapa lukupiirissä — joskaan en sellaiseen kuulu.

En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. … Uskon kuitenkin, että tulee elämänvaiheita, joissa niin tehdään ja täytyykin tehdä.

Ja nimenomaan tuo pohtiminen on silloin tällöin tärkeää.

Elämän tarkoitus lienee elää, sillä

Eläin elää, ihminen ihmettelee.

Eikä tuo ole Mazzarellaa vaan Ismo Alankoa.

Ja kyllä, myös luku 42 mainitaan.

 

 

 

Mainokset

Nobelistin läpimurtoteos

Olen pitänyt suuresti nobelisti Alice Munron novellistiikasta ja lukenut kaiken häneltä suomennetun, mutta uusin suomennos Jupiterin kuut (Tammi, 2017; The Moons of Jupiter, 1982; suomentanut Kristiina Rikman, 317 sivua) oli minulle osittain lievä pettymys. Munron kohdalla rimani taitaa olla todella korkealla, kun kummastelen sitä, että juuri tämä kokoelma oli Munron läpiumurtoteos.

Kokoelman yhdestätoista novellista muutama — erityisesti kaksiosainen ensimmäinen
Chaddeleyt ja Flemingit, joka kertoo kahdesta suvusta, Kalkkunasesonki, sekä Rouva Cross ja rouva Kidd ja viimeinen, kokoelman niminovelli — ovat hienoja, mutta mukaan on päässyt myös paro melko yhdentekeviä, oitis unohtuvaa. Novellin Onnettomuus lukeminen oli ristiriitaista. Tarina on munromaisella tavalla mainio, mutta mistä ihmeestä hän on saanut päähänsä, että Makkavala olisi suomalainen sukunimi? Muunkielisille se tietysti menee läpi, mutta on se mahtanut hieman harmittaa loistavaa suomentajaa.

Pinnalta katsoen Munro kirjoittaa hyvin arkisista asioista — ihmissuhteista, avioliitoista, perheistä ja suvuista, ystävyyksistä, vierailuista, kohtaamisista… siitä mistä ihmisten elämä koostuu. Novellit käsittelevät muun muassa niitä ihmisten valintoja, joiden tekeminen on johtanut yhden sijasta toiseen suuntaan. Valinta ei ehkä sitä tehdessä ole tuntunut isolta, mutta jälkeenpäin henkilöt näkevät, mihin kaikkeen yksi pieni valinta onkaan johtanut.

Päähenkilöt ovat naisia. Tapahtumat sijoittuvat kanadalaisiin pikkukaupunkeihin 1940-80-luvuille. Ulkoisia tapahtumia ei ole paljon eivätkä ne ole suuria, vaan kuvataan sitä, miten ihmiset ja heidän välisensä suhteet elävät ja muuttuvat; kaikkea sitä näennäisen pientä, josta ihmiselo koostuu. Munro tyyli on vähäeleleistä, jopa niukkaa. Tekstiä on sinänsä helppo lukea, mutta novellien herättämät ajatukset eivät aina ole helppoja. Parhaimmillaan Munro saa pohtimaan elämän tarkoitusta ja muita syntyjä syviä.

 

Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.