Älä hanki androidia

Ian McEwanin Kaltaiseni koneet (Otava, 2019; Machines like me, 2019; suomentanut Juhani Lindholm; 365 sivua) on kiehtova vaihtoehtohistoria, joka sijoittuu 1980-luvun alun Lontooseen. Monista syistä, jotka käyvät ilmi tarinan mittaan, tuo 1980-luku on erilainen kuin se, jonka oikeasti elimme.

Elettiinhän biotieteiden ja robotiikan kulta-aikaa – samoin kuin kosmologian, klimatologian, matematiikan ja avaruustutkimuksen. Uutta renessanssia elivät niin ikään brittiläinen televisio- ja elokuvateollisuus, runous, urheilu, gastronomia, numismatiikka, stand up -komedia, seuratanssiharrastus ja viininvalmistus. Kulta-aikaan osallistuivat myös järjestäytynyt rikollisuus, kotiorjuus, väärentäminen ja prostituutio.

Eikä vähiten siksi, että Alan Turing (k. 1954) on romaanin maailmassa yhä elossa ja johtaa teknologista kehitystä johtoajatuksenaan avoin lähdekoodi. Digitaalinen kehitys onkin todella huimaa. Yhteiskunta on kuitenkin polarisoitunut koneiden viedessä työpaikkoja. Britannia häviää Falklandin sodan ja Margaret Thatcher menettää pääministerin viran. Erilaisia historiallisia koukkuja bongaillessani huomaan ilokseni, että tiede on avoimempaa kuin nyt avoimen tieteen aikakaudella, ja että The Beatles on tehnyt uuden levyn.

Nykyhetki on äärimmäisen hauras ja epätodennäköinen rakennelma. Se olisi voinut muodostua aivan toisenlaiseksi.

Kirjan päähenkilö Charlie Friend hankkii perintörahoillaan Aatamin, yhden kalliin juuri markkinoille tulleen androidin. Naispuolisen näköiset ovat Eevoja ja androideja on kaikkiaan vain 25. Yhdessä naapurinsa ja rakastettunsa Mirandan kanssa hän määrittää komean ja älykkään androidinsa persoonallisuuden.

Manuaalissa sanottiin, että Aatamilla oli sekä käyttöjärjestelmä että luonne – ihmisluonne siis – ja lisäksi vielä persoonallisuus, se jonka luomiseen toivoin Mirandan osallistuvan.

Vaikkei voikaan syödä tai juoda, vaan lataa itsensä öisin pistorasiasta, on Aatami niin lähellä ihmistä, että rakastuu Mirandaan. Samalla se kuitenkin tietää myös naisen synkän salaisuuden. Kun androidi tuntee ja ajattelee kuin ihminen, mikä sen erottaa ihmisestä? Kun ylivertaiseen tekoälyyn yhdistetään tunteet, kuinka se kestää ihmiskunnan itsetuhoisuuden ja järjettömyyden? Kun kone tietää eron oikean ja väärän välillä, onko kaikki mustaa tai valkoista vai jääkö harmaalle vielä tilaa?

Kun keinotekoiset ihmiset muuttuisivat enemmän meidän kaltaisiksemme, sitten meiksi itseksemme, sitten joksikin vielä enemmäksi, niin tuskinpa niihin kyllästyä voisi. Ne vääjäämättä yllättäisivät meidät.

Vaihtoehtohistoriallisen ja jopa viihteellisen asetelmansa avulla kirjailija käsittelee suuria moraalisia ja eettisiä kysymyksiä. McEwan on taitava ja viisas kirjailija, jonka tuotannosta kannattaa lukea aivan kaikki.

 

 

 

Isoja asioita

Merete Mazzarellan uusimman teoksen nimi ei ole sen vaatimattomampi kuin Elämän tarkoitus (Tammi, 2017; Om livets mening, 2017; suomentanut Raija Rintamäki; 255 sivua) — alunperin sentään ”Elämän tarkoituksesta”.

Mazzarella ei pelkää tarttua suuriin aiheisiin, isoihin asioihin. Hän kirjoittaa maailmankuvasta, sattumasta, kohtalosta, valinnasta, pahuudesta, anteeksiannosta, surusta, myötätunnosta, hyvästä elämästä ja siitä, mihin uskoo.

Kirjassaan hän ikään kuin keskustelee lukuisien muiden ajattelijoiden kanssa, lainaa heidän ajatuksiaan, pohtii asioita niiden kautta, mutta aina omaäänisesti ja omilla ehdoillaan.

Apina käveli joen rannalla. Katsoessaan veteen se näki ensimmäistä kertaa elämässään kalan ja huolestui kovasti. ”Tuo raukkahan hukkuu”, se ajatteli, kiskoi kalan päättäväisesti kuiville, laski sen maahan jalkojensa juureen ja seurasi sitä silmä kovana. Kala sätki vimmatusti, mikä sai apinan toiveikkaaksi. ”Nyt se alkaa piristyä”, apina sanoi itsekseen. Hetken kuluttua kala heitti henkensä ja apinaa suretti. ”Olisi pitänyt pelastaa se aikaisemmin”, se tuumi.

Tämä on Mazzarella mukaan ongelma Raamatun kultaisessa säännössä tehdä muille, mitä toivoo itselle tehtävän. Hopeinen sääntö kuuluukin:

Ota selvää, mitä kukin lähimmäisesi toivoo ja tarvitsee, ja yritä tehdä se.

Kultainen sääntö näyttää äkkiä hyvin itsekeskeiseltä.

Siitä en aivan saa kiinni, mitä Mazzarella tarkoittaa kirjoittaessaan näin:

…ei ainoastaan kantaväestön ja maahanmuuttajien täydy suhtautua kunnioittavasti toisiinsa, vaan myös kantaväestön kesken tarvitaan kunnioitusta niitä kohtaan, joilla on toisenlainen näkemys maahanmuutosta kuin itsellä.

Tarkoittaako tuo, että pitäisi kunnioittaa rajat-kiinni-rasisteja? Ei käy.

Mazzarella osaa kirjoittaa suurista teemoista helppotajuisesti. Hän pohtii aiheita aiheita syvällisesti, muttei vaikeatajuisesti, ja antaa paljon käytännön esimerkkejä ja sitoo aihepiirit nykyhetkeen. Teksti haastaa pohtimaan ja ajattelemaan. Tämä (toisin kuin suurin osa lukemastani) on kirja, josta voisin kuvitella keskustelevani vaikkapa lukupiirissä — joskaan en sellaiseen kuulu.

En usko, että meidän tarvitsee kaiken aikaa pohtia elämän tarkoitusta. … Uskon kuitenkin, että tulee elämänvaiheita, joissa niin tehdään ja täytyykin tehdä.

Ja nimenomaan tuo pohtiminen on silloin tällöin tärkeää.

Elämän tarkoitus lienee elää, sillä

Eläin elää, ihminen ihmettelee.

Eikä tuo ole Mazzarellaa vaan Ismo Alankoa.

Ja kyllä, myös luku 42 mainitaan.

 

 

 

Nobelistin läpimurtoteos

Olen pitänyt suuresti nobelisti Alice Munron novellistiikasta ja lukenut kaiken häneltä suomennetun, mutta uusin suomennos Jupiterin kuut (Tammi, 2017; The Moons of Jupiter, 1982; suomentanut Kristiina Rikman, 317 sivua) oli minulle osittain lievä pettymys. Munron kohdalla rimani taitaa olla todella korkealla, kun kummastelen sitä, että juuri tämä kokoelma oli Munron läpiumurtoteos.

Kokoelman yhdestätoista novellista muutama — erityisesti kaksiosainen ensimmäinen
Chaddeleyt ja Flemingit, joka kertoo kahdesta suvusta, Kalkkunasesonki, sekä Rouva Cross ja rouva Kidd ja viimeinen, kokoelman niminovelli — ovat hienoja, mutta mukaan on päässyt myös paro melko yhdentekeviä, oitis unohtuvaa. Novellin Onnettomuus lukeminen oli ristiriitaista. Tarina on munromaisella tavalla mainio, mutta mistä ihmeestä hän on saanut päähänsä, että Makkavala olisi suomalainen sukunimi? Muunkielisille se tietysti menee läpi, mutta on se mahtanut hieman harmittaa loistavaa suomentajaa.

Pinnalta katsoen Munro kirjoittaa hyvin arkisista asioista — ihmissuhteista, avioliitoista, perheistä ja suvuista, ystävyyksistä, vierailuista, kohtaamisista… siitä mistä ihmisten elämä koostuu. Novellit käsittelevät muun muassa niitä ihmisten valintoja, joiden tekeminen on johtanut yhden sijasta toiseen suuntaan. Valinta ei ehkä sitä tehdessä ole tuntunut isolta, mutta jälkeenpäin henkilöt näkevät, mihin kaikkeen yksi pieni valinta onkaan johtanut.

Päähenkilöt ovat naisia. Tapahtumat sijoittuvat kanadalaisiin pikkukaupunkeihin 1940-80-luvuille. Ulkoisia tapahtumia ei ole paljon eivätkä ne ole suuria, vaan kuvataan sitä, miten ihmiset ja heidän välisensä suhteet elävät ja muuttuvat; kaikkea sitä näennäisen pientä, josta ihmiselo koostuu. Munro tyyli on vähäeleleistä, jopa niukkaa. Tekstiä on sinänsä helppo lukea, mutta novellien herättämät ajatukset eivät aina ole helppoja. Parhaimmillaan Munro saa pohtimaan elämän tarkoitusta ja muita syntyjä syviä.