Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.

 

Mainokset

Hyytävän hyvää. Sympaattista

Maarit Verrosen tuorein teos Vanha kuviot (Tammi, 2012) on novellikokoelma, jossa kerrotaan piiloutujista, vastustajista ja lähtijöistä; niin on nimetty kokoelman kolme osaa.

Novellit eivät kiinnity tarkasti mihinkään paikkaan tai ajankohtaan. On kuin elettäisiin rinnakkaistodellisuudessa, joka kuitenkin muistuttaa kovasti omaa maailmaamme ja aikaamme. Tämä ei ole fantasiaa, mutta Verrosen realismi käy usein maagisen rajalla. Silti ei eletä missään satumaailmassa, vaan todellisuudessa, joka on julma ja vaativa, usein vääristynyt.

Hän kertoo, miten etsiessään jotain löytääkin aivan muuta, ja saa miettimään, mikä on totta, tai onko mikään. Usein huijataan, joskus ihminen eristetään tai eristäytyy yhteisöstä, toisinaan katoaa. Usein loppukäänne yllättää.

Niminovelli Vanhat kuviot, joka päättää kokoelman taidokkaasti, on novelleista pisin ja vaikuttavin. Se kertoo, miten pahuuteen ja julmuuteen tottuu, kun on pakko ja koska niin on aina ollut. Novellin tunnelma on samaan aikaan sekä kiehtova että vastenmielinen. Ääriolosuhteisiin sijoitettu tarina pitää otteessaan viimeiseen sanaan saakka ja vielä kauan sen jälkeen.

Näissä novelleissa ei ole mitään sympaattista, vaikka ne erinomaisia ovatkin.

Niinpä Verrosen edellinen julkaisu Pieni kumikanoottikirja (Tammi, 2011) luettuna heti novellitykityksen perään tuntuu pehmoisen sympaattiselta ja suloisen tavalliselta. Pieni kirja on sekoitus tietokirjaa ja tarinointia. Verronen kertoo lähes hellästi kumikanootistaan, jonka on nimennyt Hemmoksi, ja sen kanssa tekemistään jokiretkistä, mutta valottaa myös muun muassa kumikanoottien valmistusta, ympäristövaikutuksia ja pääkaupunkiseudun jokien tilaa. Pidin kirjasta kovasti, vaikkei se saanutkaan minua haluamaan omaan kumikanoottia niin kuin takakannessa ennustetaan.

Vanhanaikaisen valloittavaa

Älkää antako teennäisen suomenkielisen nimen tai kirjeromaaniformaatin karkottaa.

Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin romaani Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Otava 2010; The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society 2008, suom. Jaana Kapari-Jatta) on koskettava ja mielenkiintoinen kirja.

Se on myös romanttinen – ei siirappinen, vaan ironisen janeaustenmaisesti ihmissuhteissa viisas – ja hauska; sanain ja tapahtuimain käänteet naurattavat välillä lähes ääneen. Samaan aikaan se on myös surullinen ja vakava, koska sota- ja miehitysajan ihmiskohtalot ja kovat koettelemukset koskettavat aidosti. Elävästi kuvattujen henkilöiden kohtalot ikävässä, nälässä ja uutispimennossa tulevat lähelle. Ihaltava rohkeus ja peräänantamattomuus johtavat jotkut heistä vankeuteen, leireille ja kuolemaan.

Lisäksi se on sivistävä. En tiennyt yhtään mitään siitä, mitä Kanaalisaarilla tapahtui toisen maailmansodan aikana. Natsi-Saksa miehitti niitä kesäkuusta 1940 toukokuuhun 1945. Teos on myös hyvällä tavalla vanhanaikainen, mihin vaikuttavat sekä kirjeromaanimuoto, tapahtuma-aika että päähenkilöiden luonteet ja ominaisuudet, jotka ovat hyvin kaukana aikamme itsekkäästä, yksilökeskeisestä kaikki-mulle-heti-tänne-nyt-ajattelusta. Eivät kirjan henkilöt silti enkeleitä, yli-ihmisiä tai ihannekuvia ole; ovatpahan vain ihmismäisiä ja inhimillisiä.

Vaikka romaani on helppolukuinen, ei se ole kevyt tai tyhjänpäiväinen. Siispä se on hyvin kirjoitettu, ja suomennoskin on mainio. Teos on myös voimakkaasti kirjallinen; tai oikeastaan kirjallisuudellinen, sillä juuri kirjat tuovat tämän tarina ihmiset yhteen. Suosittelen lämpimästi kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville.