Naisten elämää

– Nyt Elli otat ilon irti elämästä. Niin kauan siellä Hallanmökissä märkänit ja piikapaikoissa rehkit.

Kunnes jalkasi kantavat (Stresa, 2019; 305 sivua) on Pirjo Puukon ensimmäinen romaani. Kahden naisen, äidin ja tyttären, tarinat vuorottelevat eri aikatasoilla.

Elli ei ollut tottunut kilttiin puheeseen eikä tiennyt miten pitäisi vastata. Täti kyseli kaikenlaista, mikä oli outoa ja uutta, ja puhuminen kainostutti.

Kirjan päähenkilöistä 1920-luvulla syntynyt Elli riutuu äidittömänä rakkaudettomassa ja muutenkin puutteellisessa lapsuudessa itäsuomalaisella pientilalla sotien välissä ja elää vapaan, mutta ankaran ja yksinäisenkin nuoruuden sotavuosina.

Huoneessa oli vuode, pöytä ja tuoli, ja nurkassa pieni kaappi vaatteita varten. Se riitti. Se oli niin paljon enemmän kuin milloinkaan ennen. Tilantuntua ei tehnyt pieni huone vaan se, kun sai itse määrätä ajasta, jonka huoneessa oli.

Hänen tyttärensä Anitan lapsuutta ja nuoruutta muovaavat kaupungistuminen ja muut suuret yhteiskunnalliset muutokset 1950-70-luvuilla.

Sunnuntait ollaan aina kotona. Illalla äiti riisuu pyhämekon ja luuliivit ja panee ne kaappiin odottamaan seuraavaa sunnuntaita. Kaikki turvasatamat ja tukipilarit ovat heiltä piilossa. Maalla kasvaneet aikuiset ovat hämillään ja kiertävä kerrostaloasunnoissa kehää kuin eläimet häkissä.

Äidin ja tyttären suhde on hankala.

On vaikea lohduttaa ihmistä, joka ei osaa katsoa itseensä. Äiti on hyvä mykkäkoulun opettaja. Hän on silti äitini…

Tarina näistä naisista ja muuttuvasta maailmasta heidän ympärillään on kiinnostava ja Puukko kertoo sen taitavasti vivahteikkaalla suomella. Lukemiseen toi tuttuuden tunnetta ja ylimääräistä iloa se, että huomasin monet tapahtumapaikoista hyvinkin tutuiksi.

Poikkeus: Sain kirjan kirjailijalta Helsingin kirjamessuilla.

 

Oravissa on oma laki

Tuire Malmstedtin esikoisdekkari Pimeä jää (Myllylahti, 2018; 352 sivua) on jännittävä ja vauhdikas, jossain määrin epäuskottava, rikosromaani. Päähenkilö Isa Karos on poliisi, joka joutuu melko epävakaassa mielentilassa tutkimaan sarjaa lapsenmurhia, jotka tapahtuvat Oravin kylässä Savonlinnassa. Otsikkoni viittaa vanhaan sanontaan. Parina Isalla on Niiles Aarnikoski, jolla myös on omat ongelmansa. Positiivista on se, etteivät poliisien haasteet liity alkoholiin tai salasuhteisiin, vaan perhetragedioihin.

Nykyaikaan sijoittuvan poliisitutkinnan lomaan sijoittuu kahdelle muulle aikatasolle sijoitettuja kohtauksia. 1880-luvun Alaskassa tlingit-intiaanipoika Naalnish elää pelottavaa lapsuutta. 1940-50-lukujen Suomessa Kalevi-pojalla on kova kohtalo Naarajärvellä. Arvaahan sen, että kaikki liittyy kaikkeen.

Tartuin tähän karmeasta aiheestaan huolimatta sinänsä viihdyttävään dekkariin lähinnä kotiseuturakkaudesta. Siinä on aina riskinsä. Vaikka tempauduin mukaan kiehtovaan tarinaan, jouduin lukiessani tilaan, jossa asiavirheet hyppivät silmille. Valitettavasti niitä kertyi.

Toisin kuin kirjailija uskottelee — ”Vielä kun enemmän tekevät näitä kuntaliitoksia, niin kohtahan tässä ollaan Kemijärvenkin kanssa samaa kuntaa. En olisi ikinä lapsena uskonut, että Oravi kuuluisi jonain päivänä Savonlinnaan.” — kirjan rikosten tapahtumapaikka, Oravi-niminen viehättävä kylä, on kuulunut Savonlinnaan käytännössä aina, toki Sääminkiin siihen saakka, kun tuon kunnan pääosa liitettiin kaupunkiin vuonna 1973.

Kirjailija laittaa Niileksen sanomaan — ”Tarvitsemme teidän lupanne ruumiinavaukseen.” — mutta oikeuslääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen, johon tarvittaessa sisältyy oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus, ei tarvita omaisten suostumusta.

Isa on kieltämättä hieman sekaisin, mutta kannattaako silti antaa sellaista kuvaa, että poliisit Suomessa säilyttelevät ”kotiaseitaan” yöpöydän laatikoissa? ”Tarvitsisin aseeni. Työaseeni oli asemalla, kotiaseeni yöpöydän laatikossa. Miksi ihmeessä pidin asettani yläkerrassa yöpöydän laatikossa? Huoneessa, jossae en edes ikinä nuku? Aiheellinen kysymys. Poliisi tietänee paremmin kuin hyvin, että jos ampuma-asetta säilytetään luvanhaltijan vakituisessa asunnossa, se on säilytettävä turvakaapissa, lukitussa paikassa tai muuten lukittuna siten, että ampuma-ase tai aseen osa ei ole helposti anastettavissa tai otettavissa luvattomasti käyttöön. Ei kuulosta yöpöydän laatikolta.

Kummastusta herättää myös Tappuvirran lossikuski(e)n keksitty loivaliikkeisyys. Melkein loukkaannuin ammattikunnan puolesta. En ole koskaan matkustanut lossilla, jonka kuljettaja olisi käyttäytynyt romaanin Lossi-Lötjösen tavoin.

Vähän erilainen fiktion ja faktan yhtymäkohta on se, että käytetään oikeita yritysten nimiä, mutta keksitään niille omistajat. Oraviin olisi voinut ehkä sijoittaa keksityn ravintolan keksittyine omistajineen eikä laittaa keksittyä omistajaa oikeasti olemassaolevalle yritykselle. Pohdin myös sellaista, kannattaako hyvin harvinaista sukunimeä — nykyisenä nimenä 39 henkilöllä, joista 23 naispuolisia, vuonna 2018 — antaa kirjan henkilölle, etenkään 10-vuotiaalle murhatulle tytölle. Toivottavasti etunimi-sukunimi-yhdistelmä ei sentään ole käytössä. Kovin kummallista on myös se, ettei aikuinen — ilmeisesti naimissa oleva, poliisikoulunkin käynyt — ihminen ole missään vaiheessa mistään rekisteristä tai virkatodistuksesta nähnyt omaa alkuperäistä nimeään. Sitäkin mietin, voiko hevosen nimeäminen Savonlinnan seurakunnan varsin harvinaisnimisen kirkkoherran mukaan olla sattumaa.

Ja niin, syksyn lehdet tuskin vielä ovat varisseet elokuun alussa, jolloin Oopperajuhlat päättyvät. Toki kaupunki silloin muuttuu jälleen hiljaiseksi pikkukaupungiksi kansallisen ja kansainvälisen huippusesongin jälkeen.

Fiktio on mielikuvitusta, mutta kun kirjoittaa realistista poliisiromaania, pitää mielestäni tarkistaa faktat.

Sata vuotta sitten Savonlinnassa

Kiinnostuin Laila Kohosen nuorten romaanista Miehuuskoe 1917 (Otava, 2017; 157 sivua), koska se sijoittuu Savonlinnaan. Taustalla ovat tositapahtumat, joista kirjailija on kuullut isältään.

Tarina alkaa 17.8.1917 Olavinlinnan muureilta ja kallioilta, joilla päähenkilö Vilho, 12-vuotias pojankoltiainen, osoittaa vaarallisesti miehuuttaan. Kauppiaan pojalla on tarve pullistella kaverilleen Birgerille, joka on hemmoteltu rikkaan perheen vesa. Neljän erilaisen ystävyksen joukon täydentävät vossikkakuskin tytär Kaija ja venäläistaustainen Petja. Tempauksesta ei koidu mitään hyvää, vaan Vilho joutuu loppulomaksi kauppa-apulaisen hommiin.

Syksyn koittaessa kaupunki muuttuu levottomaksi. Venäläissotilaat mellastavat, perustetaan niin kansalaiskaarteja kuin suojeluskuntiakin, lyseon pojat organisoivat mielenilmauksia yleislakon innoittamina, nuoria miehiä lähtee Saksaan matkoille, joista ei puhuta ääneen. Kun venäläiset alkavat yllättäen pidättää ihmisiä kaduilta, alkavat Vilho, Petja ja Birger toimia viestinviejinä. Onhan perheiden saatava tietää, jos isä tai veli on äkkiä vangittu. Pojille tapahtumat ovat kuitenkin enemmän leikkiä kuin totta, kunnes Vilho itse päätyy telkien taakse.

Luen sen verran vähän nuorille suunnattua kirjallisuutta, etten oikein osaa arvioida teoksen ansioita suhteessa lajityyppiin. Kieli on sujuvaa ja ainakin aikuinen lukee teoksen hyvin nopeasti. Tapahtumat ovat realistisia — näin lapset voisivat ajattelemattomuuttaan toimia. Taustana sadan vuoden takainen tilanne Suomen itsenäistymisen kynnyksellä on kiinnostava. Tapahtumapaikkoja kuvataan harmittavan vähän. Kirja sopinee hyvin 9-12-vuotiaille, joita edes vähän kiinnostavat satavuotiaan Suomen alkuhetket.