Oravissa on oma laki

Tuire Malmstedtin esikoisdekkari Pimeä jää (Myllylahti, 2018; 352 sivua) on jännittävä ja vauhdikas, jossain määrin epäuskottava, rikosromaani. Päähenkilö Isa Karos on poliisi, joka joutuu melko epävakaassa mielentilassa tutkimaan sarjaa lapsenmurhia, jotka tapahtuvat Oravin kylässä Savonlinnassa. Otsikkoni viittaa vanhaan sanontaan. Parina Isalla on Niiles Aarnikoski, jolla myös on omat ongelmansa. Positiivista on se, etteivät poliisien haasteet liity alkoholiin tai salasuhteisiin, vaan perhetragedioihin.

Nykyaikaan sijoittuvan poliisitutkinnan lomaan sijoittuu kahdelle muulle aikatasolle sijoitettuja kohtauksia. 1880-luvun Alaskassa tlingit-intiaanipoika Naalnish elää pelottavaa lapsuutta. 1940-50-lukujen Suomessa Kalevi-pojalla on kova kohtalo Naarajärvellä. Arvaahan sen, että kaikki liittyy kaikkeen.

Tartuin tähän karmeasta aiheestaan huolimatta sinänsä viihdyttävään dekkariin lähinnä kotiseuturakkaudesta. Siinä on aina riskinsä. Vaikka tempauduin mukaan kiehtovaan tarinaan, jouduin lukiessani tilaan, jossa asiavirheet hyppivät silmille. Valitettavasti niitä kertyi.

Toisin kuin kirjailija uskottelee — ”Vielä kun enemmän tekevät näitä kuntaliitoksia, niin kohtahan tässä ollaan Kemijärvenkin kanssa samaa kuntaa. En olisi ikinä lapsena uskonut, että Oravi kuuluisi jonain päivänä Savonlinnaan.” — kirjan rikosten tapahtumapaikka, Oravi-niminen viehättävä kylä, on kuulunut Savonlinnaan käytännössä aina, toki Sääminkiin siihen saakka, kun tuon kunnan pääosa liitettiin kaupunkiin vuonna 1973.

Kirjailija laittaa Niileksen sanomaan — ”Tarvitsemme teidän lupanne ruumiinavaukseen.” — mutta oikeuslääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen, johon tarvittaessa sisältyy oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus, ei tarvita omaisten suostumusta.

Isa on kieltämättä hieman sekaisin, mutta kannattaako silti antaa sellaista kuvaa, että poliisit Suomessa säilyttelevät ”kotiaseitaan” yöpöydän laatikoissa? ”Tarvitsisin aseeni. Työaseeni oli asemalla, kotiaseeni yöpöydän laatikossa. Miksi ihmeessä pidin asettani yläkerrassa yöpöydän laatikossa? Huoneessa, jossae en edes ikinä nuku? Aiheellinen kysymys. Poliisi tietänee paremmin kuin hyvin, että jos ampuma-asetta säilytetään luvanhaltijan vakituisessa asunnossa, se on säilytettävä turvakaapissa, lukitussa paikassa tai muuten lukittuna siten, että ampuma-ase tai aseen osa ei ole helposti anastettavissa tai otettavissa luvattomasti käyttöön. Ei kuulosta yöpöydän laatikolta.

Kummastusta herättää myös Tappuvirran lossikuski(e)n keksitty loivaliikkeisyys. Melkein loukkaannuin ammattikunnan puolesta. En ole koskaan matkustanut lossilla, jonka kuljettaja olisi käyttäytynyt romaanin Lossi-Lötjösen tavoin.

Vähän erilainen fiktion ja faktan yhtymäkohta on se, että käytetään oikeita yritysten nimiä, mutta keksitään niille omistajat. Oraviin olisi voinut ehkä sijoittaa keksityn ravintolan keksittyine omistajineen eikä laittaa keksittyä omistajaa oikeasti olemassaolevalle yritykselle. Pohdin myös sellaista, kannattaako hyvin harvinaista sukunimeä — nykyisenä nimenä 39 henkilöllä, joista 23 naispuolisia, vuonna 2018 — antaa kirjan henkilölle, etenkään 10-vuotiaalle murhatulle tytölle. Toivottavasti etunimi-sukunimi-yhdistelmä ei sentään ole käytössä. Kovin kummallista on myös se, ettei aikuinen — ilmeisesti naimissa oleva, poliisikoulunkin käynyt — ihminen ole missään vaiheessa mistään rekisteristä tai virkatodistuksesta nähnyt omaa alkuperäistä nimeään. Sitäkin mietin, voiko hevosen nimeäminen Savonlinnan seurakunnan varsin harvinaisnimisen kirkkoherran mukaan olla sattumaa.

Ja niin, syksyn lehdet tuskin vielä ovat varisseet elokuun alussa, jolloin Oopperajuhlat päättyvät. Toki kaupunki silloin muuttuu jälleen hiljaiseksi pikkukaupungiksi kansallisen ja kansainvälisen huippusesongin jälkeen.

Fiktio on mielikuvitusta, mutta kun kirjoittaa realistista poliisiromaania, pitää mielestäni tarkistaa faktat.

Pahuuden jäljillä

Ruotsalaisen Camilla Läckbergin kolmas suomennettu dekkari Kivenhakkaaja alkaa karusti ja konstailemattomasti siitä, kun fjällbackalaiskalastaja löytää hummerimerrastaan seitsenvuotiaan tytön ruumiin. Tapausta pidetään hukkumisonnettomuutena, kunnes ilmenee, ettei Sara hukkunut mereen vaan kylpyveteen. Lisäksi tytön elimistöstä löytyy graniitinsekaista tuhkaa. 

Poliisi ja tuore isä Patrick Hedström saa jutun tutkittavakseen, eikä siinä, mitä hän kollegoineen vähitellen saa selville, tunnu olevan mitään järkeä.

Lukijalle Läckberg antaa vihjeitä menneisyydestä sijoittamalla nykyajassa etenevän murhatutkinnan lomaan välähdyksiä 1920-, 1940- ja 1950-luvuilta. Loppujen lopuksikin poliisit jäävät motiivien suhteen pimentoon, vaikka syyllinen löydetäänkin.

Pienen tytön murha ei jää ainoaksi pahuuden teoksi pienessä Fjällbackassa, sillä poliisitutkimukset nostavat esille myös muunlaista rikollisuutta. Loppuratkaisun valossa voinee juonenkulkua liikaa paljastamatta todeta, että kyllä paha toisen pahan löytää.

Läckberg osaa luoda ja ylläpitää jännitystä sekä kuljettaa taitavasti dekkarijuonta ja sen taustoja rinnakkain. Samalla hän kertoo edelleen myös henkilöidensä yksityiselämästä: Patrickin ja babybluesin uhriksi joutuneen Erican hullunmyllystä Maja-vauvan tuoreina vanhempina, Patrickin laiskanpulskean esimiehen Mellbergin arkielämän yllättävästä käänteestä, koodarivelho Morganista jolla on Aspergerin oireyhtymä, Erican pikkusiskon ahdistavasta elämäntilanteesta jne. Läckbergin romaaneissa arki on aina olemassa eikä poliisien tai epäiltyjen yksityiselämä pysähdy odottamaan rikoksen selvittämistä.

Läckberg luotaa ihmismieltä syvältä eikä useinkaan löydä mitään kaunista. Hän pohtii pahuutta ja julmuutta, selvittelee itsekeskeisyyden ja itsekkyyden olemusta, tutkii rakkaudettomuuden ja välinpitämättömyyden vaikutuksia. Tässä romaanissa ei ole mitään kevyttä. Sen aiheet ovat raskaita; sen teemat jäävät vaivaamaan mieltä.

Miksi teos on saanut nimen Kivenhakkaaja? Minusta vastaus voisi piillä siinä, että kirjan kivenhakkaaja on sen epäitsekkäin, kiltein, kärsivällisin, luotettavin ja rakastavin henkilö.