Fantastista dystopiafantasiaa

Katsokaa, tuhkapilvet ovat jo alkaneet levitä.

Viides vuodenaika (Art House, 2021; The Fifth Season, 2015; suomentanut Mika Kivimäki; 480 sivua) aloittaa N. K. Jemisinin trilogian Murtunut maailma (The Broken Earth), jonka kaikki osat ovat saaneet scifi- ja fantasiakirjallisuuden Hugo-palkinnon.

Enkä ihmettele. Jemisinin luoma maailma vei täysin mukanaan. Fantastinen tarina on huikea, dystooppinen maailma on uskomaton ja henkilöhahmojen kirjo ihastuttaa.

Tapahtumat sijoittuvat pienelle tuliperäiselle mantereelle, Tyynimaalle (nimi on toiveunta tai ironiaa), joka on epävakaa ja pelottava. Elämää ohjaavat kivitauluihin kirjatut säännöt, joiden mukaan toimimalla osa ihmisistä voi kenties selviytyä seuraavasta Vuodenajasta, joka tarkoittaa joko kuukausia tai vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, tai -satojakin, kestävää kautta, jolloin mikään ei kasva eikä menesty, vaan tuhka peittää maan.

Aivan aluksi Essun-niminen nainen löytää kotoaan pikkupoikansa ruumiin. Isä on tappanut pojan ja kadonnut mukanaan tämän sisar. Kaoottisessa maailmantilanteessa Essun lähtee etsimään tytärtään. Essun on orogeeni, haukkumanimeltään rogga, joka pystyy aistimaan ja ohjailemaan mannerlaattojen liikkeitä. Essunin osuudet on kirjoitettu kiinnostavasti sinä-muodossa. Syy siihen selittyy aikanaan.

Sinä olet se nainen. Hän on sinä. Essun. Muistatko? Nainen, jonka poika on kuollut.
Sinä olet orogeeni, joka on asunut kymmenen vuotta Tirimon mitättömässä kaupungissa. Vain kolme täkäläistä tietää, mikä sinä olet, ja kaksi heistä olet itse synnyttänyt.
Tai siis. Nyt jäljellä on enää yksi, joka tietää.

Orogeeneja tarvitaan mutta myös vihataan, joten heidän ei kuuluu asua tavallisten ihmisten joukossa. Heillä pitää olla vartija ja heidät koulitaan Fulcrumissa yhteiskunnan käyttöön. Koulutusta kuvataan nuoren Damaya-tytön silmin.

Fulcrumin elämässä on tietty järjestys.
Herääminen tapahtuu aamunkoitossa. Tämä on helppoa Damayalle, sillä niin hän teki aina kotitilallaankin. Toiset jyväset — ja sellainen hän nyt on, vähäpätöinen kivensiru, joka on valmis kiillotettavaksi hyötykäyttöön tai ainakin auttamaan toisten, lupaavampien kivien hiomisessa — heräävät siihen, kun yksi ohjaajista saapuu makuusaliin ja alkaa soittaa tuskallisen kovaäänistä kelloa, joka saa kaikki säpsähtämään, vaikka he olisivat jo hereillä. Kaikki voihkivat ääneen, Damaya mukaan luettuna. Hän pitää siitä. Se saa hänet tuntemaan, että hän on osa jotakin.

Kolmas päähenkilö on Syenite, koulutettu orogeeninainen, joka lähetetään työtehtävälle satamakaupunkiin seuranaan huippuorogeeni.

Syen osaa sessiä maanpinnan halkeamia tarkalla keskittymisellä, jollaista hän ei ole kokenut koskaan aikaisemmin. Hän tasoittelee ne, kiristää maan ihon niiden ympärille… Kun kuuma piste asettuu pelkäksi vaanivaksi uhkaksi muiden joukossa ja vaara menee ohi, hän palaa itseensä ja näkee Alabasterin käpertyneenä kerälle hänen edessään ja heidän molempien ympärillä palojäljen näköisen huurrekuvion, joka on jo haihtumassa höyryksi.
Syen on nelinkontin ja vapisee.

Kirjan alku vaatii hieman kärsivällisyyttä eivätkä aivan kaikki juonilankojenpätkät vielä tässä osassa liity mihinkään, mutta ihmeellisen paljon avautuu jo nyt, asiat ja henkilöt yhdistyvät, kohtaavat, liittyvät.

Viides vuodenaika on huima ja jännittävä seikkailu, mutta myös vakavasti otettavaa kirjallisuutta muun muassa erilaisuuden kohtaamisesta ja oman itsen löytämisestä maailmassa, joka on täynnä julmuuksia, uhkia ja vaaroja, mutta myös ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä. Vieraan, kuvitellun, keksityn maailman kautta Jemisin näyttää meille jotakin myös omasta todellisuudestamme.

Maaliskuussa ilmestyy suomeksi sarjan toinen osa Obeliskiportti. Ensimmäinen osa pohjusti sitä taitavasti, joten odotan innolla seuraavaa seikkailua uskomattomassa Murtuneessa maailmassa. Jemisinin mielikuvituksen lento suorastaan järisyttää.

Kuinka selviytyä maailmanlopusta

Kaikesta huolimatta olin sopeutunut maailmaan hyvin, ja minusta oli sääli, että se loppuisi.

Maarit Verrosen uusimmassa romaanissa Hiljaiset joet (Aviador, 2018; 177 sivua) on paljon tapahtumia, mutta kaiken tarpeellisen ennättää kertoa tässä mitassa. Suppeahkossa sivumäärässä Verronen onnistuu luomaan vakuuttavan kuvan lopunajan maailmasta. Tyyli on toteava ja silti soljuva.

Meidän ei tarvinnut pelätä ainakaan ihmisiä, ainakaan vielä. Kukaan ei olettanut, että meillä olisi mitään. Asuimme ruovikossa, söimme sammakoita, heinäsirkkoja, pikkukaloja ja villiyrttejä. Emme olleet mahdollisuus tai edes uhka, joukossamme ei ollut miehiä eikä 12-49-vuotiaita naisia. Meistä ei tarvinnut välittää.

Päähenkilö Lia on keski-ikäinen naiseläjä, sivustakatselija. Hän ansaitsee vaatimattoman elantonsa keräämällä romua nimeämättömässä jokivarressa. Moni asia Lian ja kylän muiden asukkaiden maailmassa vaikuttaa jo post-apokalyptiselta, mutta lopullisen katastrofin seurauksena tulivuorten purkautuminen ja mannerlaattojen liikehdintä uhkaa koko tunnettua maailmaa.

– Puolassa on nyt paljon italialaisia pakolaisia, hän sanoi. – Heitä on otettu, jotta ei tarvitsisi ottaa niin runsaasti muita. Sopeutuvat ehkä paremmin, katolilaisia kun ovat.

– Onko se tärkeää? kysyin neutraalisti, ja kapteeni ymmärsi minut väärin.

– Olen varma, että te sopeudutte mihin tahansa, hän vakuutti.

En ajatellut meitä, Puolaa tai uskontoa, vaan sitä, että koko tuo pohdinta sopeutumisesta oli nyt epäolennaista, kun kaikki pakenivat hengenhädässä kaikkialla. Kapteeni ajatteli vielä, että pakenijoilla oli runsaasti vaihtoehtoja. Hän oletti, että heitä tulisi aina olemaan vähemmän kuin turvallisilla alueilla asuvia.

Lia lähtee pakoon mukanaan viisi pakolaislasta. Hän löytää heille aina uuden paikan, jossa olla, ja tavan, jolla elää, kunnes on taas lähdettävä. Kuuliainen lapsilauma oppii häneltä paljon; heistäkin tulee selviytyjiä.

Heidän kanssaan oli mukava olla, he olivat tyytyväisiä, hoksaavia ja kiinnostuneita.

Katastrofiromaanin lajityypissä Hiljaiset joet on miellyttävä erikoisuus, sillä mitään ei paisutella, syyllisiä ei osoiteta sormella, tilannetta ei tuskailla eikä päivitellä. Tuhoa kohti mennään eikä romaani silti ole ahdistava tai pelottava. Tärkeintä on selviytyminen.

Me voisimme nyt muistaa tästä vain sen, että kannattaa aina yrittää elää niin, että ainakin joku jää edes vähän kaipaamaan.

Loppuuko aika?

Pelon vangit (Gummerus, 2017; Rädslans fångar, 2016; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom; 325 sivua) on Anna Janssonin Gotlantiin sijoittuvan Maria Wern -dekkarisarjan kuudestoista osa. Pitkästä aikaa sarja etenee oikein vetävällä ja jännittävällä osalla.

Kesäkuisessa Visbyssä poliisi Maria Wern kollegoineen valmistautuu lomakauden turistimassoihin lieveilmiöineen, joista yksi on saarella yleistyvä kannabis, jonka alkuperää tuntuu olevan lähes mahdoton jäljittää. Huumetutkinta jää kuitenkin toiseksi, kun nuorehko yliopistotutkija löydetään murhattuna kotoaan juuri ennen Almedalen-viikolle valmistelemaansa esitelmää, jossa hänen oli tarkoitus käsitellä saaren historiaan liittyvää salaperäistä maailmanlopunkelloa.

Kesäsääkin osoittautuu oudoksi. Kesämyrsky keskeyttää niin laiva- ja kuin lentoliikenteenkin ja saari jää saarroksiin. Tilanne vaikeuttaa niin poliisitutkintaa kuin Marian alati ongelmallista yksityiselämääkin, johon tällä kertaa ilmaantuu yllätysperheenjäseneksi ongelmateini.

Dekkarijuonen ohessa Jansson herättelee suorastaan terävästi ruotsalaisia huomaamaan, miten yhteiskunta pysähtyy, jos sähköä ei ole saatavilla. Ruotsalaisethan eivät käytännössä enää käytä käteistä rahaa eikä valtio ylläpidä varmuusvarastoja. Varautuminen katastrofeihin — joiden ei tarvitse olla maailmanloppuja, sotia tai terroristi-iskuja — voi ilmastonmuutoksen edetessä olla sittenkin ihan fiksua touhua.