Poliittinen trilleri

Hillary Rodham Clinton (Yhdysvaltain 67. ulkoministeri) ja Louse Penny (kanadalainen dekkaristi) ovat kirjoittaneet yhdessä poliittisen trillerin, jossa nimet on vaihdettu, mutta hahmoja ei. Romaanissa Terrorin valta (Bazar, 2022; State of Terror, 2021; suomentanut Timo Korppi; 573 sivua) Trumpin nimi on Eric Dunn, pilkallisesti Eric Dumb, ja Putinin Maxim Ivanov, mutta kaunokirjalliset tyypit käyttäytyvät ja toimivat kuin oikeat esikuvansa. Myös ulkoministeripäähenkilö Ellen Adamsin kokemukset ja ajatukset lienevät tosielämästä, joka voinee olla keksittyäkin ihmeellisempää.

Yhdysvaltojen poliittinen tilanne on kriittinen edellisen presidentin katastrofaalisen nelivuotiskauden jälkeen. Tuore presidentti on tehnyt yllätysvedon nimittämällä ulkoministerikseen poliittisen kilpakumppaninsa Ellen Adamsin, eikä ilman taka-ajatuksia tämän uran tuhoamisesta. Myös maailmanpolitiikassa eletään epävakaita aikoja, osittain USA:n tempoilun ja sekoilun vuoksi. (Nykysodasta Euroopassa ei kuitenkaan vielä tiedetä mitään.)

Kongressin aloituskokouksen aikana räjäytetään bussi kolmessa eurooppalaisessa kaupungissa: Lontoossa, Pariisissa ja Frankfurtissa. Kryptinen varoitusviesti ei löydä ajoissa perille, mutta terrori-iskut ovatkin vain alkusoitto sille, mikä oikeasti uhkaa Yhdysvaltoja ja koko maailmaa.

Mediamaailmasta politiikkaan siirtyneen ulkoministerin tehtäväksi osoittautuu maailman vaarallisimman kuolemankauppiaan löytäminen, ja sitä myötä ydintuhon estäminen. Se johtaa pikamatkailuun maailman valtakeskittymästä toiseen. Ja kolmanteen ja neljänteen. Vihollisia on ilmiselvästi kuitenkin myös lähipiirissä. Keneen voi luottaa ja kuka on petturi?

Teoksessa toimitaan kansainvälisen politiikan ytimessä: Valkoisessa talossa, Yhdysvaltain johdon omissa lentokoneissa, eri maiden päämiesten virkahuoneissa ja päivällispöydissä sekä muun mussa eräällä floridalaisella ökykartanolla, mutta myös Afganistanin ja Pakistanin rajaseuduilla, iranilaisessa luolastossa ja frankfurtilaisessa sairaalassa. Paikat ja tilanteet vaihtuvat tiuhaan tahtiin, kun juonivetoinen tarina lisää kierroksia luku luvulta.

Tämäntyyppisissä tarinoissa henkilöhahmot jäävät usein aika ohuiksi. Niin nytkin, vaikka ihmissuhteiden kuvaamiseen pyritäänkin jonkin verran panostamaan. Kaikki kuitenkin tapahtuu vain muutamassa päivässä, joten fokuksessa on toiminta, ei tunne-elämä. Siitäkin huolimatta, että Ellen Adamsin tytär ja poika ovat myös mukana kuvioissa.

Vaikka kyse on viihteestä, on kirjalla synkät pohjavireensä ja vakava viesti, joka voisi kuulua vaikkapa näin: Suurvaltojen johtajiksi ei saa päästää tyhmiä ihmisiä, joita pahat pääsevät vedättämään. Terrorin valta on epäuskottavuuksistaan huolimatta vetävä trilleri, mutta suomennos on ilmiselvästi ja erittäin valitettavasti tehty liiassa kiireessä.

Minun mielestäni Pennyn oman kirjasarjan Three Pines ja Armand Gamache olisi kannattanut pitää erossa tästä tarinasta. Viittaus runoilija Ruth Zardoon hykerrytti ja olisi hyvin riittänyt.

Lannistumaton

Hilja Pärssisestä (o.s. Lindgren, myöhemmin Liinamaa) tuli 23.5.1907 yksi maailman 19 ensimmäisestä naiskansanedustajasta. Vaikka Australiassa ja Uudessa-Seelannissa olisi lain mukaan voinut olla naisia parlamentissa Suomea aiemmin, ei heitä sinne äänestetty. Toisin oli Suomessa.

Raili Mikkasen elämäkertaromaani Hilja, yksi maailman ensimmäisistä – välähdyksiä Hilja Pärssisen, opettajan, runoilijan, kansanedustajan, pakolaisen, vangin sekä työväen, naisten ja lasten puolestapuhujan elämästä (Robustos, 2017; 320 sivua) kertoo Hiljan elämäntarinan hänen muistellessaan sitä sairaalassa hieman ennen kuolemaansa.

Maassa ja maailmassa, johon Hilja oli vuonna 1876 syntynyt, ei naisilla ollut valtaa edes omaan palkkaansa tai omaisuutensa, sillä avioliitossa naisen omaisuuden hallinta oli miehen käsissä. Eipä tasa-arvoa ollut yhteiskunnassa muutenkaan, kun noin 8 %:lla oli äänioikeus säätyvaltiopäivillä.

Ahkera ja tarmokas Hilja opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa, jossa hän myös tutustui tulevaan aviopuolisoonsa Jaakkoon, joka oli lukija- ja tutkijaluonne vastakohtana tulisieluisesti maailmanparantamiselle omistautuvalle vaimolleen. Opettajan työssään Hilja ei voinut olla huomaamatta lasten ja perheiden köyhyyttä ja sen kautta yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jonka poistamiselle hän lopulta omisti lähes kaiken aikansa.

Lisäksi Hilja opiskeli kieliä, käänsi ja laati lehtijuttuja ja pamfletteja sekä kirjoitti runoja, joita myös esitti eri tilaisuuksissa. Niitä kertyikin melkoiset määrät aluksi kulttuuri- ja yhdistystoiminnassa ja sitten puoluepolitiikassa. Sisällisodan jälkeisessä poliittisessa kaaoksessa Pärssiset harhailivat kaksi vuotta Neuvosto-Venäjällä nähden nälkää ja käsittämätöntä kurjuutta. Suomeen paluu tarkoitti vankeustuomiota, jonka kärsittyään Hilja palasi jatkamaan eduskuntatyötä.

Mikkasen tyyli on varsin yksinkertaista ja todella helppolukuista, vaikka harvalukuiset dialogit, erityisesti Hiljan ja Jaakon väliset, ovatkin kovin jäykän kuuloisia. Hilja Liinamaa-Pärssinen oli lannistumaton tahtonainen, joka joutui kokemaan monta pettymystä ja vastoinkäymistä, mutta sai kokea myös suuria onnistumisia ja menestyksen hetkiä. Yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajsta on taatusti oman kirjansa ansainnut. Mikkanen muistuttaa samalla, ettei suomalainen hyvinvointiyhteiskunta syntynyt itsestään.

Luolalapset

Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut (Karisto, 2016; 137 sivua) ei ole tyypillisin kirjallisuuspalkintoehdokas, saati voittaja. Mutta Savonia-palkinnon se silti sai. Ansiosta.

Minulle kirjan lukemisen aloittamisessa on kaksi kynnystä: Pienoisromaanin mittainen teos on niin sanottua spekulatiivista fiktiota (spefi) ja fyysisesti hieman hankala (kapea, tiukkaan sidottu, pienehköfonttinen, synkkäkantinen). Onneksi jaksoin ylittää kynnykset.

Pariisista lähtee vuonna 1819 Luoteis-Venäjälle tieteellinen retkikunta etsimään mystistä metsänkansaa, muinaisen Paflagonian perillisiä. Retkikunnan johtajana toimii professori Moltique ja sen toimia dokumentoi Iax Agolasky, venäläissyntyinen oppinut. Mukana on avustajajoukko, joka koostuu lähinnä väkivaltaisista rikollisista – ainakin jos luotamme Iaxiin. Tunnelma käy sitä ahdistavammaksi mitä kauemmin eripurainen retkikunta tutkimuskohteessaan viipyy. Kyse on vuosista.

Retkikunta kohtaa joukon luolassa asuvia olentoja, jotka vaikuttavat erikoisilta lapsilta, mutta ovat muille kuin Iaxille enemmän eläimiä. Toisilla heistä on hiiren- tai kaninkorvat, joillakin höyhen- tai karvapeitettä. Osaa puhuu, toiset eivät. Mistä mutaatiot johtuvat ja miksi niiden kantajat asuvat metsän keskellä luolassa?

Kirjailija sai innotuksen teokseen Pekka Nikruksen taidevalokuvista, jotka on liitetty kirjaan. Taitavasti Sammalkorpi on luonut niiden ympärille illuusion realistisesta dokumentaatiosta, vaikka teos on täysin fiktiivinen. Lukukokemus oli lumoava ja mukaansatempaava. Jälkeensä se jättää haikean, surumielisen, ja silti jotenkin kiitollisen olon.