Lannistumaton

Hilja Pärssisestä (o.s. Lindgren, myöhemmin Liinamaa) tuli 23.5.1907 yksi maailman 19 ensimmäisestä naiskansanedustajasta. Vaikka Australiassa ja Uudessa-Seelannissa olisi lain mukaan voinut olla naisia parlamentissa Suomea aiemmin, ei heitä sinne äänestetty. Toisin oli Suomessa.

Raili Mikkasen elämäkertaromaani Hilja, yksi maailman ensimmäisistä – välähdyksiä Hilja Pärssisen, opettajan, runoilijan, kansanedustajan, pakolaisen, vangin sekä työväen, naisten ja lasten puolestapuhujan elämästä (Robustos, 2017; 320 sivua) kertoo Hiljan elämäntarinan hänen muistellessaan sitä sairaalassa hieman ennen kuolemaansa.

Maassa ja maailmassa, johon Hilja oli vuonna 1876 syntynyt, ei naisilla ollut valtaa edes omaan palkkaansa tai omaisuutensa, sillä avioliitossa naisen omaisuuden hallinta oli miehen käsissä. Eipä tasa-arvoa ollut yhteiskunnassa muutenkaan, kun noin 8 %:lla oli äänioikeus säätyvaltiopäivillä.

Ahkera ja tarmokas Hilja opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa, jossa hän myös tutustui tulevaan aviopuolisoonsa Jaakkoon, joka oli lukija- ja tutkijaluonne vastakohtana tulisieluisesti maailmanparantamiselle omistautuvalle vaimolleen. Opettajan työssään Hilja ei voinut olla huomaamatta lasten ja perheiden köyhyyttä ja sen kautta yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jonka poistamiselle hän lopulta omisti lähes kaiken aikansa.

Lisäksi Hilja opiskeli kieliä, käänsi ja laati lehtijuttuja ja pamfletteja sekä kirjoitti runoja, joita myös esitti eri tilaisuuksissa. Niitä kertyikin melkoiset määrät aluksi kulttuuri- ja yhdistystoiminnassa ja sitten puoluepolitiikassa. Sisällisodan jälkeisessä poliittisessa kaaoksessa Pärssiset harhailivat kaksi vuotta Neuvosto-Venäjällä nähden nälkää ja käsittämätöntä kurjuutta. Suomeen paluu tarkoitti vankeustuomiota, jonka kärsittyään Hilja palasi jatkamaan eduskuntatyötä.

Mikkasen tyyli on varsin yksinkertaista ja todella helppolukuista, vaikka harvalukuiset dialogit, erityisesti Hiljan ja Jaakon väliset, ovatkin kovin jäykän kuuloisia. Hilja Liinamaa-Pärssinen oli lannistumaton tahtonainen, joka joutui kokemaan monta pettymystä ja vastoinkäymistä, mutta sai kokea myös suuria onnistumisia ja menestyksen hetkiä. Yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajsta on taatusti oman kirjansa ansainnut. Mikkanen muistuttaa samalla, ettei suomalainen hyvinvointiyhteiskunta syntynyt itsestään.

Mainokset

Pakkomielteinen rakkaus kohtaa poliittisen väkivallan

Sofi Oksasen Puhdistus oli ensin näytelmä – kiitetty, kehuttu – ja nyt se on laajentunut romaaniksi, joka on Finlandia-palkintoehdokkuutensa – ja itse palkinnonkin, jos minulta kysytään – ansainnut: hienosti kirjoitettu, syvältä kouraiseva ja kertakaikkisen vaikuttava.

Puhdistus kertoo kahden naisen kohtaamisesta Viron maaseudulla 1990-luvun alussa heti Viron itsenäistymisen jälkeen. Parin päivän tapahtumasarjassa kohtaavat ja yhdistyvät eri-ikäisten naisten elämänkohtalot ja -historiat siten, että romaanissa liikutaan samalla taitavasti myös useilla muilla aikatasoilla. Esiin piirtyy yhden virolaisen suvun julma kronikka.

Naisista toinen on iäkäs yksinasuja Aliide Truu, jonka pihalle parikymppinen, mustelmainen Zara pyörtyy. Zara kertoo pakenevansa väkivaltaista miestään, mutta hiljalleen käy ilmi, millaiset epätoivoiset ratkaisut ovat tuoneet tytön Aliiden luo. Samoin paljastuu, millainen on ollut Aliiden kohtalo sota-aikana ja kommunismin vuosina.

Oksasen romaanissa pala Viron vaiettua lähihistoriaa saa äänen. Kirjan teemat – pakkomielteinen rakkaus, käsittämätön petos, loputon häpeä, jatkuva vaino, vaiettu väkivalta, vaientava hyväksikäyttö – ovat rumia ja synkkiä, mutta silti sitä on ilo lukea, koska se on kirjoitettu niin kauniisti – ja kuitenkin julman suorasukaisesti, kenenkään tekoja peittelemättä.