Kuopiossa elokuussa 1968

Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja paranee kirja kirjalta. Sarjan seitsemäs osa Tankkien kesä (Otava, 2016; 412 sivua) on upeasti kirjoitettu, taitavan moniääninen ja pakahduttavan tosi romaani muutamasta helteisestä kesäpäivästä savolaisessa pikkukaupungissa Euroopan hulluna vuonna 1968.

Tankit jyräävät Prahassa ja moni muistaa vielä tankkien jyrinän vuonna 1944. Eräänlaiset tankit jyräävät myös suomalaisia kaupunkeja, kun puutalokortteleita tuhotaan ja kerrostaloja rakennetaan tilalle suurten maaltamuultoaaltojen vuoksi. Kaikille ei riitä työtä Suomessa ja toiset lähtevät Ruotsiin — niin kuin pikkuisen Hillan vanhemmat. Kähkönen on aina ollut taitava asettumaan lapsen näkökulmaan — loistavana esimerkkinä sarja edellinen romaani Hietakehto — eikä tämän romaanin lapsihahmo, Anna ja Lassi Tuomen hoiviin jätetty pikkuinen jätä kylmäksi sen enempää minua kuin  muuten niin kovapintaisia isovanhempiaankaan.

Romaani luullakseni toimii hyvin, vaikka Kähkösen moninaiseen henkilöiden joukkoon tutustuisi vasta nyt, mutta jotenkin luulen, että aiemmat osat lukenut saa enemmän. Itse aloitin Hietakehdosta, jonka jälkeen oli luettava koko sarja. Ehkä Mustista morsiamista ei edes kannata aloittaa, en tiedä. Sen tiedän, että Kähköstä kannattaa lukea.

Romaanilla on monta kertojaa ja jokaiselle heistä Kähkönen kirjoittaa taitavasti oman äänen, oman näkökulman, omat mielipiteet ja omat näkökulmat menneeseen ja nykypäivään. Miten paljon Kähkönen onnistuu kertomaan sanoillaan ja miten paljon vielä rivien välissäkin on luettavaa. Kun ulkopuolista kertojaa ei ole, vaan tarina etenee preesensissä jokaisen kertojan kautta, kietoutuvat tapahtumat useisiin eri näkökulmiin, muistoihin ja ajatuksiin kiihkeän vastustamattomalla tavalla. Häkellyttävän, koukuttavan, tunteikkaan taitavaa.

En mahtunut saliin, kun Kähkönen kertoi kirjastaan Kuopion kaupunginkirjastossa 20.9. Täytyy yrittää uudelleen 10.10. Voit kuunnella kirjailijan lyhyen haastattelun myös Yle Areenasta.

 

Mainokset

”Koko neuvostoelämä oli sepitettyä.”

Sofi Oksanen ja Imbi Paju ovat toimittaneet laajan artikkelikokoelman Kaiken takana oli pelko : kuinka Viro menetti historiansa ja kuinka se saadaan takaisin (WSOY, 2009), joka nimestään huolimatta käsittelee myös muiden Baltian maiden lähihistoriaa – ensimmäistä itsenäisyyttä, miehitystä, elämää neuvostotasavalloissa ja uuden itsenäisyyden aikaa.

Kokoelmassa on nelisenkymmentä artikkelia, joiden taso vaihtelee tieteellisestä tutkimuksesta muistelmapalasiin. Osa teksteistä on hyvinkin syvällisiä ja tarkkoja, osa huitaistun oloisia. 563 sivussa on kenties neljännes sellaista, jonka pois jättäminen olisi parantanut kokonaisuutta.

Kirjan keskeisimpi kysymyksiä ovat: Miksi stalinistisen Neuvostoliiton tekemät ihmisoikeusrikokset on lähes vaiettu ja jokseenkin sivuutettu, ainakin verrattuna natsi-Saksan tekemiin rikoksiin? Miten käsitellä, purkaa ja ymmärtää neuvostosorron uhrien kärsimyksiä leireillä, vankiloissa ja mielisairaaloissa? Kansanmurhan kaltaisiin suuriin aiheisiin kytkeyvät myös symboli- ja muistomerkkikysymykset: Iivi Anna Masson artikkelissa ”Hauras ja haavoittuva totuus” (s. 212-218) pohditaan ”pronssipatsasjupakkaan” liittyen näin: ”Venäjän näkemys tässä kiistassa sai yllättävän paljon ymmärrystä moniarvoisuuttaa ylistävässä Euroopassa. Samaa ymmärrystä tuskin osoitettaisiin uusnatseille, jotka puolustaisivat SS-sotilaan patsasta —”.

Artikkelin aiheiden kirjo on laaja käsitemäärittelyistä (”Sovjetisoinnin käsitteestä”) ja oikeustieteellisistä tutkielmista (”Baltian valloituksen oikeudenvastaisuus”) Gulag-muistoihin ja -muistelmiin, sorron kansanterveydellisistä vaikutuksista ja miehityksen taloudellisista seurauksista kollektiiviseen muistiin ja poliittisiin vitseihin.

Artikkeikokoelmalla on monista ansioistaan – laaja kattavuus, erilaisten aiheiden nostaminen julkisuuteen, keskustelun herättäminen ym. – huolimatta myös ongelmansa, joista osan olisi kaiketi voinut jo toiseen painokseen (jota luin) korjata. Ivo Jurveen artikkeli ”KGB, Stasi ja Viron tiedusteluhistoria” (s.131-166)  jäi kiinnostavuudestaan huolimatta lukematta, koska sen ymmärtäminen ilman kuvioita, joihin tekstissä viitataan, mutta joita ei missään näy, on liian hankalaa. Samoin lukuisat kielivirheet ja käännösten ilmeinen hätäisyys vähensivät lukuiloa; välillä jopa haittasivat ymmärtämistä: esim. silloin kun ”haluttomuutta olla tietämättä” pitäisi olla ”haluttomuutta tietää” tai ”halua olla tietämättä” (s. 404). Myös asiavirheet tämäntyyppisessä teoksessa, jonka ajatuksena on nimenomaan tuoda tosiasioita julki ja kirjoittaa uudelleen ja todeksi aiemmin väärennettyä historiaa, harmittavat: Vaikka Laura Assmuth onkin tutkinut nimenomaan Viron ja Latvian itäisiä rajaseutuja Venäjälle, on silti virheellistä unohtaa Kaliningrad ja väittää, ettei Liettualla ole yhteistä rajaa Venäjän kanssa (s. 499).  Toimittajien tehtäviin olisi myös kuulunut lähdeviitekäytännön yhtenäistäminen; nyt sen sekalaisuus syö uskottavuutta.

Puutteistaan ja (ehkä tarkoituksellisesta) epätasaisuudestaan huolimatta teos on mitä suositeltavinta luettavaa kenelle tahansa Viron, muiden Baltian maiden, Venäjän, Puolan, Suomen, koko Euroopan lähimenneisyydestä kiinnostuneelle.

Jatka lukemista ””Koko neuvostoelämä oli sepitettyä.””