Kun pieni jää suurten jalkoihin

Sota oli jättänyt jälkensä, mutta kesäisen pyhäpäivän kuumuudessa kaikki huolet ja menetykset olivat kuin pois haihtuneet. Hän katseli noita ihmisiä, jotka olivat kyllä vieraita, mutta eivät vihamielisiä. Eivät missään tapauksessa vihollisia. Vihaa synnyttivät vain heidän johtajansa ja ne, jotka rikastuivat ja hyötyivät vihasta.”

Virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946 (WSOY, 2018; Pobeda 1946, 2016; suomentanut Jouko Vanhanen; 315 sivua) on synkästä aiheestaan helppolukuinen ja sujuva romaani. Samaan aikaan raskas ja herkkä teos kertoo pienestä pojasta, joka tutustuu Pobedalla ajelevaan setään sodanjälkeisessä Tallinnassa.

Nainen tiesi, ettei se loppuisi koskaan.

He tahtovat, että myisin mieheni ja jopa oman sisareni. Kenet vielä?

He ovat sulkeneet rajat ja lopettaneet sodan. Nyt on tarpeen luoda uusia vihollisia. Manipuloida, valehdella, vainota.”

Mistäpä voisi pikkupoika aavistaa, että hänet värvätään vakoilijaksi, että hän saattaa vaaraan niin takahuoneessa piileksivän isänsä, peräänantamattoman äitinsä kuin oopperalaulaja-tätinsäkin.

Poika koetti ratkaista, kuka puhui totta. Kieroiliko setä vai valehteliko täti? Kuka oli sankari ja kuka kansanvihollinen? Saattoiko toisen sankari olla toisen petturi?”

Lukiessani romaania eläydyin vahvasti päähenkilön, pojan, maailmaan — koin näkeväni aikuisten oudon maailman hänen kauttaan. Nyt jälkiajatuksissani aikuisten tekojen uhriksi joutuva poika rinnastuu pieneen Viroon, joka jää suurvaltojen valtapelien pelinappulaksi.

Osallistun tämän kirjan lukemisella ja tästä kirjoittamalla Reader, why did I marry him? -blogin Rakas Viro -haasteeseen.

rakas viro

Mainokset

Utopiasta dystopiaksi

Sirpa Kähkönen kirjoittaa uusimmassa romaanissaan Graniittimies (Otava, 2014; 334 sivua) niistä ihanteellisista, vapaudenkaipuisista, veljesvihaa pakenevista ja uuteen uljaaseen työläisten maahan uskovista nuorista suomalaisista, jotka 1920-luvun alussa muuttivat itärajan taakse paremman ja tasa-arvoisemman elämän toivossa.

Työtä olisi vastasyntyneen valtion eteen tehtävä, sen he tiesivät, mutta miten kauan voi elää pelkkien periaatteiden varassa — etenkin, kun eriarvoisuus näyttää vallitsevan myös työläisten paratiisissa?

Pääosassa on ahkera, sitkeä ja viisas Klara, joka Iljaansa uskoen ja luottaen muuttaa Pietari-Petrograd-Leningradiin aikomuksenaan osallistua omalta osaltaan työläisten ihannevaltion rakentamiseen. Sen hän tekee ensin valistustyössä maaseudulla ja sitten kaupungin kaduilla ja kellareissa löytäen kutsumuksensa katulasten auttamisesta.

Mutta… miksi ihannevaltiossa viedään viljelijöiltä sato aseella uhaten, miksi tuhannet orpolapset elävät kadulla, kuinka kurjuutta edes on, miten näkyvät vapaus, veljeys ja tasa-arvo käytännössä?

Niin kuin hienossa Kuopio-sarjassaankin, osaa Kähkönen myös tässä romaanissa kirjoittaa yksityisten ihmisten ajatusten ja tekojen kautta siitä, mitä tapahtui yleisellä tasolla. Kauniisti kirjoitettua surullista luettavaa.

Perhetrilleri ydinvoimalan varjossa

Kati Saurulan esikoisromaani Koiruohon kaupunki (Arktinen banaani, 2011) sijoittuu Neuvostoliittoon, Ukrainaan ja Venäjälle useilla eri aikatasoilla. Saurula on kirjoittanut 25 vuoden takaisen Tshernobyl-katastrofin trilleriksi, jonka keskiössä on kaksi perhettä – ydinvoimalassa työskentelevä pariskunta ja erityisesti heidän tyttärensä Nadja, sekä tämän Ilja-ystävä Tatjana-äiteineen.

Ydinvoimalaonnettomuus on juonen lähtökohta. Paljon myöhemmin Nadja saa isänsä kuoleman jälkeen käsiinsä tämän salaisia papereita, joiden lukeminen saattaa hänet vaaraan, vaikka samizdat-kirjallisuuden ja sen levittäjien sekä KGB:n pitäisi jo olla taakse jäänyttä historiaa. Käytiinkö Nadjan lapsuuden mallikaupungissa laitonta ydinjätekauppaa? Kuka oli petturi – Ilja, Tatjana vai kenties jompikumpi vanhemmista?

Kiihtelysvaaralainen esikoiskirjailija osaa kirjoittaa ja sekoittaa taitavasti faktaa ja fiktiota. Taustatyöt on tehty huolellisesti. Saurula kuvaa uskottavasti niin ydinvoimalan toimintaa kuin neuvostoliittolaista arkitodellisuuttakin.

Harmittavinta romaanissa on sen epätasainen rytmi ja se, että alkupuoli toimii jotenkin paremmin kuin loppu. Mutta pienistä puutteistaan huolimatta Koiruohon kaupunki on kelpo trilleri lupaavalta uudelta kotimaiselta tekijältä.