Terroristin tarina

Tytön menneisyyteen mahtui sen verran repeämiä, että Anna antaisi hänen parsia niitä täällä maalla. Siihen on heillä totuttu.

– Se kantaa sisällään jotakin karismaa, eno selventää ajatuksiaan siskolleen astuttuaan keittiöön. – Että ihan kuin Julia olisi jotenkin sen likan lumoissa.
– Surua se tyttö kantaa, toteaa Anna ja kuullottaa kuutioidut varsisellerit pannun pohjalle lorautetussa öljyssä.

Marianna Stolbowin esikoisromaani Surua se tyttö kantaa (Teos, 2019; 198 sivua) on runollinen romaani epärunollisesta aiheesta.

Idealistiset opiskelijanuoret nousevat vastustamaan yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta, mutta mielenosoitukset johtavat äärimmäisyyksiin. Ainakin niin väitetään.

Aatteellisuuden muuttuessa fanatismiksi kauniista unelmasta muotoutuu kauhukertomus, jonka kirjailija on pukenut frakmentaariseen asuun.

Tarina on virrannut lävitsemme lukuisia kertoja, tuomitut ja vapautetut tiedetään, mutta vieläkään ei ole löydetty polkua, jonka kautta Ruut lopulta oikaisi. Vieläkään ei ole oivallettu, kuka puhui totta. Ja mikä on todempaa, Ruutin lento vai se, ettei vauraalla maalla ollut varaa avittaa vähäosaisia sen verran ettei leipää tarvitsisi jonottaa?

Kirjan teksti on makuuni hieman liian runollista, abstraktia ja häilyvää. Paikoin sellainen pitää otteessaan, mutta toisaalta saa myös aika helposti ajatukset lipsumaan. Haastava kirja.

Poikkeus: Sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessuilla.

Utopiasta dystopiaksi

Sirpa Kähkönen kirjoittaa uusimmassa romaanissaan Graniittimies (Otava, 2014; 334 sivua) niistä ihanteellisista, vapaudenkaipuisista, veljesvihaa pakenevista ja uuteen uljaaseen työläisten maahan uskovista nuorista suomalaisista, jotka 1920-luvun alussa muuttivat itärajan taakse paremman ja tasa-arvoisemman elämän toivossa.

Työtä olisi vastasyntyneen valtion eteen tehtävä, sen he tiesivät, mutta miten kauan voi elää pelkkien periaatteiden varassa — etenkin, kun eriarvoisuus näyttää vallitsevan myös työläisten paratiisissa?

Pääosassa on ahkera, sitkeä ja viisas Klara, joka Iljaansa uskoen ja luottaen muuttaa Pietari-Petrograd-Leningradiin aikomuksenaan osallistua omalta osaltaan työläisten ihannevaltion rakentamiseen. Sen hän tekee ensin valistustyössä maaseudulla ja sitten kaupungin kaduilla ja kellareissa löytäen kutsumuksensa katulasten auttamisesta.

Mutta… miksi ihannevaltiossa viedään viljelijöiltä sato aseella uhaten, miksi tuhannet orpolapset elävät kadulla, kuinka kurjuutta edes on, miten näkyvät vapaus, veljeys ja tasa-arvo käytännössä?

Niin kuin hienossa Kuopio-sarjassaankin, osaa Kähkönen myös tässä romaanissa kirjoittaa yksityisten ihmisten ajatusten ja tekojen kautta siitä, mitä tapahtui yleisellä tasolla. Kauniisti kirjoitettua surullista luettavaa.

Valheita ja salaisuuksia, osa 1

Virpi Hämeen-Anttilan esikoisromaani Suden vuosi teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen. Sen jälkeen olen lukenut hänen muutkin romaaninsa ja pettynyt ainakin jossain määrin joka kerran, vaikka kirjoissa paljon hyvääkin on.

Tämänvuotinen tiiliskivi Muistan sinut Amanda (Otava) on siinä mielessä jälleen tyypillistä Hämeen-Anttilaa, että hän kirjoittaa yhtäältä ihmeen tyylikkäästi ja taustatyöhön pohjautuen ja toisaalta, paikoin, kummallisen naiivisti ja pinnallisesti. Samoin hänellä on taipumusta liikaan laveuteen ja sivujuonten paisutteluun; tiivistäminen ei olisi ollut tälle romaanille pahasta.

Romaanin päähenkilön, tylsän ja kuivakiskoisen oloisen opettaja Markuksen Julius-isä on ollut taistolaisliikkeen vetovoimainen keulahahmo, jonka Markus on uskonut 1970-luvulla kuolleen Afrikassa. Toisenlainen totuus alkaa paljastua, kun Markuksen auto-onnettomuuden uhriksi joutunut Tuire-äiti paljastaa juuri ennen kuolemaansa Juliuksen olevankin hengissä jossain päin Eurooppaa. Lähes viimeisiksi sanoikseen Tuire pyytää Markusta etsimään Juliuksen ja kertomaan, että hän on antanut anteeksi.

Ihannoitua kuvaa sankari-isästä elätellyt Markus joutuu uudenlaisen isäsuhteen eteen. Markus alkaa etsiä tietoja Juliuksesta ja matkustelee ensin Suomessa ja sitten ulkomaillakin tavatakseen vanhempiensa taistolaisaikaisia ystäviä ja muodostaakseen kuvan todellisesta Juliuksesta sekä jäljittääkseen tämän.

Tarinan kakkospäähenkilö on Noora, keskiaikaisista trubaduureista väitöskirjaa valmisteleva nuori nainen, jolla on suhde naimisissa olevaan mieheen. Kuten arvata saattaa, jossain kohdassa Markuksen ja Nooran tiet kohtaavat, mutta sitä ennen on kuljettu monenmonta turhaakin juonenkäännettä ja eletty jokunen ihmeellinen sattumus liikaa.

Tarinan aikana Markus kasvaa, kehittyy ja muuttuu. Hänen osaltaan kertomus on jäntevä ja pysyy kasassa. Nooran kohdalla tilanne on toinen, vaikka hänenkin tarinalleen annetaan runsaasti tilaa ja sanoja; henkilö jää ohueksi, kiiltokuvamaiseksi, vaille moniulotteisuutta.

Romaani kertoo 1970-luvun taistolaisnuorten aikuisiksi kasvaneista lapsista, jotka, eväinään toisaalta vanhemmiltaan saamansa ihanteet ja toisaalta nykypäivän tyystin toisenlaiset arvot, tässä 2000-alun maailmassa etsivät itseään, vanhempiaan ja ”sitä oikeaa”.

Muistan sinut Amanda on kronologinen, romanttinen, helppolukuinen ja viihdyttävä romaani. Eikä siinä ole mitään pahaa. Hämeen-Anttila haluaa olla tarinankertoja. Ja sitä hän on. Välillä vain turhan melodramaattisesti minun makuuni.