Tytön menneisyyteen mahtui sen verran repeämiä, että Anna antaisi hänen parsia niitä täällä maalla. Siihen on heillä totuttu.
– Se kantaa sisällään jotakin karismaa, eno selventää ajatuksiaan siskolleen astuttuaan keittiöön. – Että ihan kuin Julia olisi jotenkin sen likan lumoissa.
– Surua se tyttö kantaa, toteaa Anna ja kuullottaa kuutioidut varsisellerit pannun pohjalle lorautetussa öljyssä.
Marianna Stolbowin esikoisromaani Surua se tyttö kantaa (Teos, 2019; 198 sivua) on runollinen romaani epärunollisesta aiheesta.
Idealistiset opiskelijanuoret nousevat vastustamaan yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta, mutta mielenosoitukset johtavat äärimmäisyyksiin. Ainakin niin väitetään.
Aatteellisuuden muuttuessa fanatismiksi kauniista unelmasta muotoutuu kauhukertomus, jonka kirjailija on pukenut frakmentaariseen asuun.
Tarina on virrannut lävitsemme lukuisia kertoja, tuomitut ja vapautetut tiedetään, mutta vieläkään ei ole löydetty polkua, jonka kautta Ruut lopulta oikaisi. Vieläkään ei ole oivallettu, kuka puhui totta. Ja mikä on todempaa, Ruutin lento vai se, ettei vauraalla maalla ollut varaa avittaa vähäosaisia sen verran ettei leipää tarvitsisi jonottaa?
Kirjan teksti on makuuni hieman liian runollista, abstraktia ja häilyvää. Paikoin sellainen pitää otteessaan, mutta toisaalta saa myös aika helposti ajatukset lipsumaan. Haastava kirja.
Poikkeus: Sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessuilla.