Terroristin tarina

Tytön menneisyyteen mahtui sen verran repeämiä, että Anna antaisi hänen parsia niitä täällä maalla. Siihen on heillä totuttu.

– Se kantaa sisällään jotakin karismaa, eno selventää ajatuksiaan siskolleen astuttuaan keittiöön. – Että ihan kuin Julia olisi jotenkin sen likan lumoissa.
– Surua se tyttö kantaa, toteaa Anna ja kuullottaa kuutioidut varsisellerit pannun pohjalle lorautetussa öljyssä.

Marianna Stolbowin esikoisromaani Surua se tyttö kantaa (Teos, 2019; 198 sivua) on runollinen romaani epärunollisesta aiheesta.

Idealistiset opiskelijanuoret nousevat vastustamaan yhteiskunnan epätasa-arvoisuutta, mutta mielenosoitukset johtavat äärimmäisyyksiin. Ainakin niin väitetään.

Aatteellisuuden muuttuessa fanatismiksi kauniista unelmasta muotoutuu kauhukertomus, jonka kirjailija on pukenut frakmentaariseen asuun.

Tarina on virrannut lävitsemme lukuisia kertoja, tuomitut ja vapautetut tiedetään, mutta vieläkään ei ole löydetty polkua, jonka kautta Ruut lopulta oikaisi. Vieläkään ei ole oivallettu, kuka puhui totta. Ja mikä on todempaa, Ruutin lento vai se, ettei vauraalla maalla ollut varaa avittaa vähäosaisia sen verran ettei leipää tarvitsisi jonottaa?

Kirjan teksti on makuuni hieman liian runollista, abstraktia ja häilyvää. Paikoin sellainen pitää otteessaan, mutta toisaalta saa myös aika helposti ajatukset lipsumaan. Haastava kirja.

Poikkeus: Sain kirjan kustantajalta Helsingin kirjamessuilla.

Kolme päivää ja yksi elämä

Pierre Lemaitren Silmukka (Minerva, 2017; Trois jours et une vie, 2016; suomentanut Susanna Hirvikorpi; 270 sivua) on psykologisesti taitava ja kaunokirjallisesti laadukas psykologinen trilleri, joka (alkuperäisen nimensä mukaisesti) sijoittuu kolmeen päivään ja yhteen elämään.

On joulunalusaika vuonna 1999 ranskalaisessa pikkukaupungissa. Tunnollinen ja kiltti 12-vuotias Antoine lyö — tahallaan mutta vailla tappamistarkoitusta — naapurin kuusivuotiaan pojan kuoliaaksi, ja kauhun vallassa piilottaa ruumiin.

Antoinen elämä muuttuu lopullisesti eikä hän lakkaa pohtimasta, löytyykö poika, näkikö joku, voiko hän jäädä kiinni? Ja miten ihmisen pitää elää oma elämänsä, kun hän on vienyt sen toiselta?

Helppoja vastauksia ei ole. Syyllisyys on valtava taakka.

 

Teksti on lyhennetty ja muokattu Ruumiin kulttuuri -lehteen kirjoittamastani arviosta.

 

 

Kertomuksia rikoksista

Syyllisyys (Atena, 2014; Schuld, 2010; suomentanut Raija Nylander) on saksalaisen asianajajan Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelma, jossa hän luo ilmeisesti todellisista — tai ainakin mahdollisista — rikostapauksista kaunokirjallisuutta.

Kokoelman 15 novellia ovat lyhyitä ja toteavia. Joitakin lukiessa tulee paha olo uhrien vuoksi; toisten kohdalla melkein huvittuu rikosseuraamusjärjestelmän toiminnasta. Jotkut kertomuksista jäivät vaivaamaan mieltä pidemmäksi aikaa.

Kokonaisuutena kokoelma saa ajattelemaan syyllisyyttä ja syyttömyyttä sekä välistä rajaa. Teos nostaa esille suuria moraalisia kysymyksiä kuten kuka ansaitsee tuomion, miten mistäkin rikoksesta pitää tuomita, milloin on kyse itsepuolustuksesta, milloin saa olla auttamatta ja milloin pitää auttaa.

Näiden kertomusten kuvaama maailma on arvaamaton ja kova paikka. Kirjailijan tyyli on pelkistetty ja karu. Vakavaa rikoskirjallisuutta parhaimillaan.