Lannistumaton

Hilja Pärssisestä (o.s. Lindgren, myöhemmin Liinamaa) tuli 23.5.1907 yksi maailman 19 ensimmäisestä naiskansanedustajasta. Vaikka Australiassa ja Uudessa-Seelannissa olisi lain mukaan voinut olla naisia parlamentissa Suomea aiemmin, ei heitä sinne äänestetty. Toisin oli Suomessa.

Raili Mikkasen elämäkertaromaani Hilja, yksi maailman ensimmäisistä – välähdyksiä Hilja Pärssisen, opettajan, runoilijan, kansanedustajan, pakolaisen, vangin sekä työväen, naisten ja lasten puolestapuhujan elämästä (Robustos, 2017; 320 sivua) kertoo Hiljan elämäntarinan hänen muistellessaan sitä sairaalassa hieman ennen kuolemaansa.

Maassa ja maailmassa, johon Hilja oli vuonna 1876 syntynyt, ei naisilla ollut valtaa edes omaan palkkaansa tai omaisuutensa, sillä avioliitossa naisen omaisuuden hallinta oli miehen käsissä. Eipä tasa-arvoa ollut yhteiskunnassa muutenkaan, kun noin 8 %:lla oli äänioikeus säätyvaltiopäivillä.

Ahkera ja tarmokas Hilja opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa, jossa hän myös tutustui tulevaan aviopuolisoonsa Jaakkoon, joka oli lukija- ja tutkijaluonne vastakohtana tulisieluisesti maailmanparantamiselle omistautuvalle vaimolleen. Opettajan työssään Hilja ei voinut olla huomaamatta lasten ja perheiden köyhyyttä ja sen kautta yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jonka poistamiselle hän lopulta omisti lähes kaiken aikansa.

Lisäksi Hilja opiskeli kieliä, käänsi ja laati lehtijuttuja ja pamfletteja sekä kirjoitti runoja, joita myös esitti eri tilaisuuksissa. Niitä kertyikin melkoiset määrät aluksi kulttuuri- ja yhdistystoiminnassa ja sitten puoluepolitiikassa. Sisällisodan jälkeisessä poliittisessa kaaoksessa Pärssiset harhailivat kaksi vuotta Neuvosto-Venäjällä nähden nälkää ja käsittämätöntä kurjuutta. Suomeen paluu tarkoitti vankeustuomiota, jonka kärsittyään Hilja palasi jatkamaan eduskuntatyötä.

Mikkasen tyyli on varsin yksinkertaista ja todella helppolukuista, vaikka harvalukuiset dialogit, erityisesti Hiljan ja Jaakon väliset, ovatkin kovin jäykän kuuloisia. Hilja Liinamaa-Pärssinen oli lannistumaton tahtonainen, joka joutui kokemaan monta pettymystä ja vastoinkäymistä, mutta sai kokea myös suuria onnistumisia ja menestyksen hetkiä. Yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajsta on taatusti oman kirjansa ansainnut. Mikkanen muistuttaa samalla, ettei suomalainen hyvinvointiyhteiskunta syntynyt itsestään.

Mainokset

Kaiken se kestää

Miten ruman ja julman tarinan kertokaan Aris Fioretos romaanissa Mary (Teos, 2016; Mary, 2015; suomentanut Liisa Ryömä; 337 sivua)! Ja samalla niin pakahduttavan kauniin. Miten on mahdollista kirjoittaa diktatuurista, vankeudesta, mielivallasta, kidutuksesta ja eristämisestä näin?

Nimihenkilö on 23-vuotias arkkitehtiopiskelija, joka elää nuoruuttaan Ateenassa sotilasdiktatuurin aikana 1970-luvulla. Poikaystävä Dimos kuuluu sotilashallintoa vastustavaan opiskelijaliikkeeseen. Nuori nainen vangitaan, kun hän mielenosoituksen melskeessä etsii Dimosta kertoakseen tälle olevansa raskaana.

Vankilassa Mary ei suostu kertomaan mitään, ei edes nimeään. Hänet karkotetaan Rottasaarelle muutamaan muun naisvangin, joista yhdellä on mukanaan pieni poikansa, kanssa. Naisten on määrä sotilaiden vartioimina valmistella aiemminkin vankilana toimineet, mutta sittemmin kansainvälisestä painostuksesta johtuen tyhjennetyt, vankilarakennukset jälleen diktatuuria uhmaavien miesvankien käyttöön.

Mary on vahvan naisen tarina ja intensiivinen kannanotto vapauden puolesta. Luvut, jotka kuvaavat elämää ennen vankilaa, keventävät muuten ahdistavan raskasta tarinaa.

 

naistenviikko2017
Tuijata. Kulttuuripohdintoja kokoaa yhteen kirjabloggaajien naistenviikkopostaukset.

 

 

 

Dekkariviikko 2016 — saksalainen tapaus

Nele Neuhausin Lumikin on kuoltava (WSOY, 2016; Schneewittchen muss sterben; suomentanut Veera Kaski; 558 sivua) on luemma (ainakin 8-osaisen) Bodenstein & Kirchhoff -sarjan neljäs osa. Miksiköhän sarjaa ei ole suomennettu alusta alkaen? Rikosjuoni toki toimii aivan itsenäisesti, mutta päähenkilöpoliisien taustat ja yksityiselämä ennen tämän teoksen tapahtumia vaikuttavat kiinnostavilta.

Nainen tyrkätään Frankfurtissa kävelysillalta liikenteen sekaan ja seurauksena on yhden autoilijan kuolema. Tapaus johdattaa Pia Kirchhoffin ja Oliver von Bodensteinin Frankfurtista läheiseen Altenheinin kylään, josta katosi vuosia sitten jäljettömiin kaksi 17-vuotiasta tyttöä. Heidän murhistaan kymmeneksi vuodeksi vankilaan tuomittu Tobias Sartorius on juuri palannut kylään ja sillalta pudonnut, hädin tuskin henkiin jäänyt nainen on hänen äitinsä.

Kylänväki haluaa joko ajaa Tobiaksen pois tai päästää hänet päiviltä. Tobias ei itse muista murhanneessa ex-tyttöystäviään, muttei toisaalta mitään muutakaan tuolta yöltä. Pia Kirchhoff huomaa tapauksen tutkinnassa epäselvyyksiä ja sitten yksi todistajanlausunto katoaa. Pian katoaa kylään hiljattain Berliinistä muuttanut nuori tyttö, joka on tutustunut Tobiakseen. Hän ei kanta-asukkaiden tavoin vihaa miestä, vaan tämän ja kadonneiden tyttöjen tarina kiehtoo häntä.

Useimmat Neuhausin luomat henkilöt eivät ole järin miellyttäviä: sekä poliiseissa — ei sentään sarjan nimihenkilöissä — että erityisesti rikollisissa ja heidän lähipiirissään riittää vastenmielistä sakkia. Romaani on oudon kiehtova, vaikka juoni on turhan pitkitetty ja paikoin epäuskottava. Kielikin — alkuteoksenko vai suomennoksen? — paikoin vaivasi, kun ihmisiin viitattiin etenkin dialogissa vuoroin pronomineilla se ja hän. Moni asia siis ärsytti, mutta silti en ollut malttaa laskea kirjaa käsistäni, ja lukisin mielelläni lisääkin Neuhausia.