Papin poika Lapin pauloissa

Vaikka maailma muuttui ahkun elinvuosina kaikkialla, en voi olla arvuuttelematta, milloinkohan Euroopassa minkään heimon ihmiset lukuun ottamatta saamelaisia ovat viimeksi asuneet turvekammissa, nii kuin ahku elämänsä ensimmäisen puoliskon kesät asui. Kammiin syntyi myös hänen poikavainaansa, Valkko-Nigá, Ellen isä.

Halla Helle (Gummerus, 2021; 455 sivua) on aiemmin runoilija ansioituneen Niillas Holmbergin esikoisromaani. Päähenkilö on eteläsuomalainen Samu Kaivas, joka muuttaa Saamenmaalle ja saa, epäpätevänä, työpaikan kirjastosta.

”Sanotaanko niin, että mulla on tavallista parempi muisti. Mulla ei siis oo työkokemusta tiedonhausta ja -käsittelystä, mutta oon luonteeltani utelias, luen paljon, siis todella paljon, ja muistan lukemani paremmin ku hyvin. Uskon että osaisin auttaa tiedonjanoisia ihmisiä.”

Romaanin nimi on myös kuvataiteilija Elle Hallalan taiteilijanimi ja Ellen perässähän Samu pohjoiseen muuttaa, vaikka taustalla vaikuttaakin myös pappi-isältä peritty viehtymys pohjoisen pappien tuottamaan kirjallisuuteen.

Samu saa asunnon Ellen äidin luota, Ellen huoneen, sillä taiteilija on vetäytynyt tunturin elämäänsä esi-isiensä ja -äitiensä tavoin ja tekemään taiteen sijaan perinnekäsitöitä ja kalastamaan. Hänen ratkaisunsa on henkilökohtainen panos saamelaisaktivistien ajamaan dekolonisaatioon, jossa on kysymys saamelaisten oikeuksista perinteisiin elinkeinoihinsa, maihinsa ja vesistöihinsä sekä omaan kulttuuriinsa. Samun ulkopuolisuuden kautta päästään kysymään niitä kysymyksiä, joihin romaani haluaa antaa vastauksia.

”Olishan se huumorihommaa”, Erke sanoo ja sytyttää piipun maireasti hymyillen, ”kysellä nyt ventovierailta norjalaisilta luppaa elämiseen.”
”Mistä sitä lupaa sitten kysytään?” kysyn.
”Saarta käyttäneiltä suvuilta”, Rune vastaa.
”Ja vähän muualtakin”, Erke vastaa, muttei selvästikään aio täsmentää, mistä.

Laaja romaani on paikoin hyvinkin vetävä, mutta osittain myös lähes puisevan luennoiva. Yksilöllisten ja yhteiskunnallisten ristiriitojen yhteen punominen onnistuu pääosin hyvin, mutta paikoitellen henkilöt kyllä esitelmöivät ja teoretisoivat aivan liikaa, vaikka sanailu myös suurista teemoista on toisin paikoin vallan luontevaa.

”Muistakko koloniaalisen mielenhäiriön?” Erke kysyy minulta ja minä nyökkään. Hän jatkaa: ”Mitä arvelet, ymmärtäskö suomalainen psykologi mistä on kysymys? Kuinka kertoa kahteen suuntaan kiskottuna olemisen tunteesta, jos kuulija käsittää vain sen toisen kiskojan?”
Rune intoutuu kertomaan, kuinka saamelaisasiaa ajavat lakimiehet kohtaavat saman ongelman.”

Teos on myös rakkaustarina, johon kietoutuu unien tulkinta. Samu saa Elleltä runomuotoisia unikuvauksia, joita tulkitsee freudilaisittain ja jungilaisittain. Pitkät syvyyspsykologiset jaaritukset olivat minulle Halla Hellen puisevinta aineistoa. Vähemmän olisi ollut enemmän vaikka aihe kirjailijaa kuinka kiehtoisi.

Holmbergin romaani on tärkeä ja opin siitä paljon, mutta mielestäni olisi ollut eduksi, jos teoksen lajiksi valitusta kaunokirjallisuudesta olisi pidetty tiukemmin kiinni, vähennetty esitelmöintiä. Lämmin lukusuositus siitä huolimatta.

Evakossa karjan kanssa

Rosa Liksomin romaania Väylä (Like, 2021; 266 sivua) on jo kehuttu paljon, mutten voi olla liittymättä ylistyskuoroon.

Aamutöitten jälkheen mie hoksasin pellola tanssivat kurjet ja kuuntelin niitten kimakoita huutoja. Net suoristelit pitkää kaulaansa, aivanko olis harjotelheet palluulentoa.

Ihmiset pakenivat Lapin sodan kaaosta syksyllä 1944. Joukoittain siviilejä evakuoitiin hävityksen jaloista Tornionjoen yli Ruotsin puolelle.

Patikoima hiljalheen kylmän yön ja kylmän, pilvisen päivän. Koko aikana emmä kohahneet yhtään ihmissielua. Olima oman onnema nojassa. Söimä marjoja, juuria, voikukan lehtiä, suolaheinää, sieniä ja jyrsimä pajunkuorta. Karja kuopi polun pientahreita ja järsi jäkälää ja sammalta. Kuljima pitkin kuusimettän suhisevaa vihreää nauhaa, kuivalla kankhaala kasuavaa hyän hajusta mäntymettää ja sekamettää, missä kasusi lamphaankääpää.

Tarinaa kertoo tyttö, joka kulkee ystäviensä – perheensä lehmien ja muutamien muiden lasten – kanssa. Perhe on hajallaan, mutta tyttö on jo oppinut itsenäiseksi ja tekemään paljon työtä.

Minusta tuntu, että olin ainut ihminen koko maailmassa. Paine nousi kurkkutorvea ylöspäin, kyynelheet tihkuit silmistä, nyyhkytin ja sitte märsäsin täysilä. Itkin särkevää polvea, itteni yksinäisyyttä, ihmistä ylheensä ja pölkäsin omia ja muitten pölköjä.

Vaellus kestää koko vuoden. Ihmiset ja eläimet kulkevat jalan, saavat silloin tällöin syödäkseen, elävät välillä kuin kerjäläiset ja välillä leireillä kuin vangit. Sairaudet ja kuolema tulevat tutuiksi. Ystävälliseksi ajateltu vauras naapurimaa osoittautuu varsin tylyksi kutsumattomille vierailleen.

Seisoin taas jonossa, joka liikku hiljahleen sisälle vielä suuremphaan telthaan. Sinne ko astuin, niin olin aivan äimänä. Tohinan keskelä väki riisu itteänsä. Sakin seassa hääräsi lottia, joitten rintapielessä luki Sanitär.

Vaikka tarina on karu, on Liksomin kieltä ihanaa lukea. Helpotettu meänkieli vie suoraan kertojan maailmaan ja elämään. Väylä on riipaiseva, vaikuttava, vangitseva romaani, jonka aiheina ovat Lapin sodan evakkojen kohtalot sekä ihmisten ja eläinten suhteet, ja jonka suuriksi teemoiksi nousevat pakolaisuus, aikuiseksi kasvaminen sekä elämisen kovuus ja ihmiselämän hauraus.

Net näytit levolisilta, tytyväisiltä elähmään. Niitä ei painanu syylisyys eikä häpeä, net ei tiehneet perisynnistä eikä kantahneet maailmantuskaa. Net osasit ottaa vasthaan sen, mikä tullee. Mie halusin olla niinko net. Huusin Ilonaa. Se nosti päänsä, höristeli korvihaan, kompuroitti neljäle jalale, näki minut ja juoksi kohti. Se nuoli minun naamaa ja mie pörrötin sen ottakiehkuraa.

Palkittu esikoinen

Petra Rautiainen palkittiin Savonia-kirjallisuuspalkinnolla esikoisromaanistaan Tuhkaan piirretty maa (Otava, 2020; 298 sivua) ja vaikuttavaa työtä se onkin. Kertomus on kaunis ja karkea, upea ja julma.

Pian Lapin sodan päättymisen jälkeen toimittaja ja valokuvaaja Inkeri, jonka aviomies on kadonnut sota-aikana, muuttaa Enontekiölle tekemään reportaasia siitä, miten jälleenrakennus etenee pohjoisessa. Hän saa vuokralaisekseen Olavin, joka sodan loppuvaiheessa oli vartijana saksalaisten vankileirillä Inarissa. Vankileirin tapahtumista kerrotaan Väinö Remeksen päiväkirjamerkinnöin. Inkeri tutustuu myös saamelaisukko-Pieraan ja hänen lapsenlapseensa Bigga-Marjaan, joka kiinnostuu valokuvaamisesta.

Näiden henkilöiden kautta romaani kertoo sotavankileirien karmeista salaisuuksista ja Lapin jälleenrakennusajan alusta sekä saamelaisten häpeällisestä kohtelusta.

Tarina on rakennettu niin sujuvasti ja kirjoitettu niin kauniisti, että lukeminen käy helposti. Juoneltaan teos on sellainen, että sen herättämiin epäilyksiin haluaa vastauksia nopeasti. Mutta aiheiltaan romaani on niitä, joiden äärellä on pysähdyttävä pohtimaan. Miksi tiedämme niin valtavasti natsien hirmuteoista Saksassa, Puolassa ja muualla Keski-Euroopassa, mutta niin kovin vähän Lapin (jopa sadoista) kammottavista vankileireistä? Kuinka onnistumme unohtamaan oman rotuoppi- ja -sortohistoriamme samalla, kun tuomitsemme alkuperäiskansojen kohtelun kaukana meistä?

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 9000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: