Evakossa karjan kanssa

Rosa Liksomin romaania Väylä (Like, 2021; 266 sivua) on jo kehuttu paljon, mutten voi olla liittymättä ylistyskuoroon.

Aamutöitten jälkheen mie hoksasin pellola tanssivat kurjet ja kuuntelin niitten kimakoita huutoja. Net suoristelit pitkää kaulaansa, aivanko olis harjotelheet palluulentoa.

Ihmiset pakenivat Lapin sodan kaaosta syksyllä 1944. Joukoittain siviilejä evakuoitiin hävityksen jaloista Tornionjoen yli Ruotsin puolelle.

Patikoima hiljalheen kylmän yön ja kylmän, pilvisen päivän. Koko aikana emmä kohahneet yhtään ihmissielua. Olima oman onnema nojassa. Söimä marjoja, juuria, voikukan lehtiä, suolaheinää, sieniä ja jyrsimä pajunkuorta. Karja kuopi polun pientahreita ja järsi jäkälää ja sammalta. Kuljima pitkin kuusimettän suhisevaa vihreää nauhaa, kuivalla kankhaala kasuavaa hyän hajusta mäntymettää ja sekamettää, missä kasusi lamphaankääpää.

Tarinaa kertoo tyttö, joka kulkee ystäviensä – perheensä lehmien ja muutamien muiden lasten – kanssa. Perhe on hajallaan, mutta tyttö on jo oppinut itsenäiseksi ja tekemään paljon työtä.

Minusta tuntu, että olin ainut ihminen koko maailmassa. Paine nousi kurkkutorvea ylöspäin, kyynelheet tihkuit silmistä, nyyhkytin ja sitte märsäsin täysilä. Itkin särkevää polvea, itteni yksinäisyyttä, ihmistä ylheensä ja pölkäsin omia ja muitten pölköjä.

Vaellus kestää koko vuoden. Ihmiset ja eläimet kulkevat jalan, saavat silloin tällöin syödäkseen, elävät välillä kuin kerjäläiset ja välillä leireillä kuin vangit. Sairaudet ja kuolema tulevat tutuiksi. Ystävälliseksi ajateltu vauras naapurimaa osoittautuu varsin tylyksi kutsumattomille vierailleen.

Seisoin taas jonossa, joka liikku hiljahleen sisälle vielä suuremphaan telthaan. Sinne ko astuin, niin olin aivan äimänä. Tohinan keskelä väki riisu itteänsä. Sakin seassa hääräsi lottia, joitten rintapielessä luki Sanitär.

Vaikka tarina on karu, on Liksomin kieltä ihanaa lukea. Helpotettu meänkieli vie suoraan kertojan maailmaan ja elämään. Väylä on riipaiseva, vaikuttava, vangitseva romaani, jonka aiheina ovat Lapin sodan evakkojen kohtalot sekä ihmisten ja eläinten suhteet, ja jonka suuriksi teemoiksi nousevat pakolaisuus, aikuiseksi kasvaminen sekä elämisen kovuus ja ihmiselämän hauraus.

Net näytit levolisilta, tytyväisiltä elähmään. Niitä ei painanu syylisyys eikä häpeä, net ei tiehneet perisynnistä eikä kantahneet maailmantuskaa. Net osasit ottaa vasthaan sen, mikä tullee. Mie halusin olla niinko net. Huusin Ilonaa. Se nosti päänsä, höristeli korvihaan, kompuroitti neljäle jalale, näki minut ja juoksi kohti. Se nuoli minun naamaa ja mie pörrötin sen ottakiehkuraa.

Palkittu esikoinen

Petra Rautiainen palkittiin Savonia-kirjallisuuspalkinnolla esikoisromaanistaan Tuhkaan piirretty maa (Otava, 2020; 298 sivua) ja vaikuttavaa työtä se onkin. Kertomus on kaunis ja karkea, upea ja julma.

Pian Lapin sodan päättymisen jälkeen toimittaja ja valokuvaaja Inkeri, jonka aviomies on kadonnut sota-aikana, muuttaa Enontekiölle tekemään reportaasia siitä, miten jälleenrakennus etenee pohjoisessa. Hän saa vuokralaisekseen Olavin, joka sodan loppuvaiheessa oli vartijana saksalaisten vankileirillä Inarissa. Vankileirin tapahtumista kerrotaan Väinö Remeksen päiväkirjamerkinnöin. Inkeri tutustuu myös saamelaisukko-Pieraan ja hänen lapsenlapseensa Bigga-Marjaan, joka kiinnostuu valokuvaamisesta.

Näiden henkilöiden kautta romaani kertoo sotavankileirien karmeista salaisuuksista ja Lapin jälleenrakennusajan alusta sekä saamelaisten häpeällisestä kohtelusta.

Tarina on rakennettu niin sujuvasti ja kirjoitettu niin kauniisti, että lukeminen käy helposti. Juoneltaan teos on sellainen, että sen herättämiin epäilyksiin haluaa vastauksia nopeasti. Mutta aiheiltaan romaani on niitä, joiden äärellä on pysähdyttävä pohtimaan. Miksi tiedämme niin valtavasti natsien hirmuteoista Saksassa, Puolassa ja muualla Keski-Euroopassa, mutta niin kovin vähän Lapin (jopa sadoista) kammottavista vankileireistä? Kuinka onnistumme unohtamaan oman rotuoppi- ja -sortohistoriamme samalla, kun tuomitsemme alkuperäiskansojen kohtelun kaukana meistä?

Pitkä marssi

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa (WSOY, 2020; 351 sivua) on kauniisti kirjoitettu romaani rumasta vaiheesta maamme historiassa.

On kesä 1945. Joukko naisia kävelee halki poltetun Lapin. He ovat päässeet pois norjalaiselta vankileiriltä ja ovat matkalla kotiin. Menneestä he eivät puhu, eivät voi puhua, eivät tiedä mitä puhua. Tulevaisuudestakaan he eivät puhu, eivät uskalla ajatella mikä heitä kotona odottaa, tai tiedä, onko heillä vielä, koskaan enää, koti.

He läksivät töihin, he tekivät töitä aseveljille, ehkä mielessään seikkailu, ehkä vain palkka. Nyt tilanne on kääntynyt ylöalaisin ja nurinniskoin. Sota-ajassa tehdyistä oikeista valinnoista on tullut rauhan aikana vääriä ja tuomittavia. Naisten valinnoista on päätetty tehdä yksilöiden valintoja, mutta miehet ovat vain totelleet käskyjä.

Kävellessä on aikaa ajatella ja olla ajattelematta, pelätä ja luopua pelosta, katua ja olla katumatta, olla toiveikas ja epätoivoinen. Kengät hiertävät, yöpaikkoja ei ole, on vain tie.

Matka on raskas, lukukokemus ei. Riipaiseva aihe, vavahduttava romaani.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Les! Lue!

Norsk litteratur på finsk og finsk litteratur på norsk - Norjalaista kirjallisuutta suomeksi ja suomalaista kirjallisuutta norjaksi

%d bloggaajaa tykkää tästä: