Palkittu esikoinen

Petra Rautiainen palkittiin Savonia-kirjallisuuspalkinnolla esikoisromaanistaan Tuhkaan piirretty maa (Otava, 2020; 298 sivua) ja vaikuttavaa työtä se onkin. Kertomus on kaunis ja karkea, upea ja julma.

Pian Lapin sodan päättymisen jälkeen toimittaja ja valokuvaaja Inkeri, jonka aviomies on kadonnut sota-aikana, muuttaa Enontekiölle tekemään reportaasia siitä, miten jälleenrakennus etenee pohjoisessa. Hän saa vuokralaisekseen Olavin, joka sodan loppuvaiheessa oli vartijana saksalaisten vankileirillä Inarissa. Vankileirin tapahtumista kerrotaan Väinö Remeksen päiväkirjamerkinnöin. Inkeri tutustuu myös saamelaisukko-Pieraan ja hänen lapsenlapseensa Bigga-Marjaan, joka kiinnostuu valokuvaamisesta.

Näiden henkilöiden kautta romaani kertoo sotavankileirien karmeista salaisuuksista ja Lapin jälleenrakennusajan alusta sekä saamelaisten häpeällisestä kohtelusta.

Tarina on rakennettu niin sujuvasti ja kirjoitettu niin kauniisti, että lukeminen käy helposti. Juoneltaan teos on sellainen, että sen herättämiin epäilyksiin haluaa vastauksia nopeasti. Mutta aiheiltaan romaani on niitä, joiden äärellä on pysähdyttävä pohtimaan. Miksi tiedämme niin valtavasti natsien hirmuteoista Saksassa, Puolassa ja muualla Keski-Euroopassa, mutta niin kovin vähän Lapin (jopa sadoista) kammottavista vankileireistä? Kuinka onnistumme unohtamaan oman rotuoppi- ja -sortohistoriamme samalla, kun tuomitsemme alkuperäiskansojen kohtelun kaukana meistä?

Pitkä marssi

Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa (WSOY, 2020; 351 sivua) on kauniisti kirjoitettu romaani rumasta vaiheesta maamme historiassa.

On kesä 1945. Joukko naisia kävelee halki poltetun Lapin. He ovat päässeet pois norjalaiselta vankileiriltä ja ovat matkalla kotiin. Menneestä he eivät puhu, eivät voi puhua, eivät tiedä mitä puhua. Tulevaisuudestakaan he eivät puhu, eivät uskalla ajatella mikä heitä kotona odottaa, tai tiedä, onko heillä vielä, koskaan enää, koti.

He läksivät töihin, he tekivät töitä aseveljille, ehkä mielessään seikkailu, ehkä vain palkka. Nyt tilanne on kääntynyt ylöalaisin ja nurinniskoin. Sota-ajassa tehdyistä oikeista valinnoista on tullut rauhan aikana vääriä ja tuomittavia. Naisten valinnoista on päätetty tehdä yksilöiden valintoja, mutta miehet ovat vain totelleet käskyjä.

Kävellessä on aikaa ajatella ja olla ajattelematta, pelätä ja luopua pelosta, katua ja olla katumatta, olla toiveikas ja epätoivoinen. Kengät hiertävät, yöpaikkoja ei ole, on vain tie.

Matka on raskas, lukukokemus ei. Riipaiseva aihe, vavahduttava romaani.

Erinomainen esikoinen

Lempi (Gummerus, 2016; 234 sivua) on Minna Rytisalon esikoisromaani. Eipä uskoisi ensimmäiseksi. Niin taitava se on. Kerrassaan hieno.

Kirjailijan oivallus on kuvata nimihenkilöä kolmen muun ihmisen näkökulmasta ja jättää siihen. Rovaniemen kauppalan kauppiaan kaunis ja kopea tytär Lempi jää osittain arvoitukseksi niin kuin elämässä jokainen jää kaikille muille. Kukin on vain oman elämänsä päähenkilö.

Lapin sodan vuosiin sijoittuvassa teoksessa on kolme osaa ja näkökulmaa. Ensimmäinen, lyhyin ja sokein on rintamalta palaavan Viljamin, joka lähes poikasena, mutta jo nuorena isäntänä, rakastuu Lempiin, saa tämän — suureksi ihmeekseen — vaimokseen, mutta joutuu pian rintamalle. Viljamin kautta Lempi koetaan lähes täydellisenä.

Toisessa osassa puheenvuoron saa Elli, Viljamin ja Lempin piika, jonka näkemys päähenkilöstä on täydellisessä ristiriidassa ensimmäisen kanssa. Ellille isännän vaimo on kilpailija ja kiusanhenki, kaikkea muuta kuin ihana ja ihmeellinen. Lempi on Ellille kaikkea sitä mitä hän itse ei ole. Miten katkeran ja julman se Ellistä tekeekään!

Viimeisen ja pisimmän puheenvuoron saa Sisko, Lempin kaksonen, joka tuntee hänet paremmin kuin kukaan, on melkein yhtä hänen kanssaan. Eikä kuitenkaan ole. Sisko muistelee Lempiä kietoen hänet omaan elämäntarinaansa. Hänestä ei tullut sota-aikana maatilan emäntä vaan saksalaissotilaan nainen. Siskon tarina melkein varastaa huomion Lempiltä — vai olisiko sanottava lemmeltä?

Herkkää ja rankkaa. Yllätyksellistä ja salaperäistä. Lukunautinto.