Pakolaisten äänet

…hän lukee Oranienplatzin aukiosta ja sinne ilmeisesti jo vuosi sitten telttoihin leiriytyneistä pakolaisista.

 Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt (Tammi, 2019; Gegen, ging, gegangen, 2015; suomentanut Jukka-Pekka Pajunen; 421 sivua) on yksi tämän vuosikymmen tärkeimmistä kirjoista. Päähenkilönsä avulla se vie lukijansa turvapaikanhakijoiden todellisuuteen eleettömällä, lähes lakonisella, toteavuudella.

Hän ei ole paikallinen asukas eikä pakolainen — joten mitä hän täällä tekee? Onko muurin murtuminen antanut hänelle ainoastaan vapauden käydä paikoissa, joita hän pelkää?

Leskeksi ja eläkkeelle jäänyt berliiniläisprofessori Richard (jonka rakastajatarkin on jättänyt) on jotenkin kangistunut: toimeton ja ulkopuolinen omassa elämässään. Itäberliiniläisenä hän on 25 vuotta muurin murtumisen jälkeen yhä eksyksissä alati muuttuvassa kotikaupungissaan. Hän ajautuu tutustumaan kotinsa lähelle entiseen vanhainkotiin asutettuihin afrikkalaisiin turvapaikanhakijoihin.

Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista.

Richard haluaa haastatella afrikkalaismiehiä, koska tunnistaa oman tietämättömyytensä. Aluksi yhtenäiseltä vaikuttavasta ryhmästä erottuu Richardille vähitellen erilaisia ja erimaalaisia yksilöitä, joilla kaikilla on oma, ainutkertainen tarinansa.

Kun kokonainen tuntematon maailma kaatuu niskaan, on vaikea tietää, mistä sen kokoaminen pitäisi aloittaa. … Hänellä on toki aikaa kuunnella ihan kaikkea ja vielä kaikessa rauhassa. Aikaa on.

Richard alkaa ymmärtää, miten monenlaiset tilanteet miten monista eri maista ja kulttuureista ovat tuoneet nämä miehet Berliiniin, useimmat Italian kautta. He eivät ole ”pakolaiskriisi” tai ”turvapaikanhakijajoukko”, vaan ihmisiä, yksilöitä, elämänkohtaloita.

Yhdessä hetkessä minulla ei ollut enää isää, ei perhettä, ei taloa, ei työpaikkaa. Yhdessä hetkessä koko siihenastinen elämäni oli ohi.

Vähitellen hän ymmärtää myös miesten äärimmäisen ristiriitaisen tilanteen. Miehet haluaisivat tehdä töitä, mutteivät saa. Heillä ei ole mitään eivätkä he saa tehdä mitään. He voivat vain odottaa jonkinlaisessa välitilassa. Dublin II -sopimuksen mukaisesti heidän tilanteensa on hoidettava suurtyöttömyyden ja massapakolaisuuden Italiassa eikä työvoimapulasta kärsivässä Saksassa, jonka taloustilanne on hyvä, ja pakolaismäärä hallittavissa.

Yksikään näistä miehistä ei juo alkoholia. Yksikään ei polta. Yhdelläkään ei ole omaa asuntoa eikä edes omaa sänkyä, vaatteet ovat vaatekeräyksestä, ei ole autoa, ei stereoita, ei kuntosalijäsenyyttä, ei retkiä, ei matkoja. Ei ole vaimoa eikä lapsia, ei edes näköpiirissä. Pakolaiset tosiaankin omistavat ainoastaan puhelimen, joillakin näyttö on säröillä, joillakin on uudempi malli, joillakin on internetyhtys, joillakin taas ei. Mutta jokaisella on jonkinlainen puhelin.

Paperittomuus tekee miehistä tavallaan lainsuojattomia. Joillakin heistä on rankkojen kokemustensa vuoksi mielenterveysongelmia, joillakin myös fyysisiä sairauksia. Osa on koulutettuja ammattilaisia, mutta jotkut eivät osaa edes lukea. Kielitaitoa on kaikilla – ei kuitenkaan yleensä saksan, vaan monen muun kielen.

Joitakin miehistä Richard voi auttaa edes jollain tavoin: ottaa mukaan vaikkapa pihatöihin pientä korvausta vastaan tai kutsuu kotiinsa soittamaan pianoa tai lähtee mukaan maahanmuuttovirastoon.

Mitä jos minä en haastattelun jälkeen saa jäädä Saksaan, Karon sanoo, mihin minä sitten menen? Mistä minä muka löydän töitä Italiassa? Miten minä elätän äidin ja sisarukset? Missä tässä maailmassa on paikka, jossa voin mennä rauhassa nukkumaan? Tämä on tosi iso ongelma, Karon sanoo. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia, hän sanoo — minä olen pieni. Mutta ongelma on tosi iso, ja sillä on vaimo ja monta lasta, tosi monta.

Joidenkin miesten kanssa Richard ystävystyy. Hänen elämänsä muuttuu. Hän tietää, ettei voi tehdä paljon, mutta tekee silti jotakin.

Ongelmat pitää mieluummin ratkaista Afrikassa. Richard miettii hetken, mitä tärkeitä asioita nämä hänen viime kuukausina tapaamansa miehet kirjoittaisivat tehtävälistalleen.
Hänen omassa listassaan lukisi esimerkiksi:

  • Soita astianpesukoneenkorjaajalle
  • Varaa aika urologille
  • Lue mittari

kun taas Karonin tehtävälistassa lukisi:

  • Poista korruptio, nepotismi ja lapsityö Ghanasta

Tai Apollolla:

  • Haasta Areva-konserni (Ranska) oikeuteen
  • Nimitä Nigeriin uusi hallitus, jota ulkomaiset investoijat eivät voi lahjoa tai kiristää
  • Perusta itsenäinen tuaregien valtion Azawad (puhu tästä Yussufin kanssa)

Rashidilla lukisi:

  • Tee sovinto nigerialaisten kristittyjen ja muslimien välille
  • Pakota Boko Haram laskemaan aseet

Lopuksi lukutaidoton kultakenkäinen Hermes ja tuleva sairaanhoitaja Ali ottaisivat yhdessä seuraavat tehtävät hoidettavakseen:

  • Varmista, että asetoimitukset loppuvat Tšadiin (USA ja Kiina)
  • Kiellä oljyn poraaminen ja maastavienti (USA ja Kiina)

Richard — tai Erpenbeck — osaa myös asettaa nykyajan pakolaisikriisin historiallisiin mittasuhteisiin.

Ihmiset ovat liikkuneet mantereelta toiselle jo tuhansia vuosia eikä liike ole koskaan lakannut. On ollut kaupankäyntiä, sotia, karkotuksia, vettä ja ravintoa etsiessään ihmiset ovat usein seuranneet omistamaansa karjaa, he ovat paenneet kurjuutta ja vitsauksia, etsineet kultaa, suolaa tai rautaa, tai sitten he ovat pystyneet ainoastaan maanpaossa olemaan uskollisia omalle jumalalleen, toisinaan tuho on kohdannut, sitä on seurannut, muutos, jälleenrakentaminen ja uudet asukkaat, tiet ovat olleet parempia tai huonompia, mutta koskaan liike ei ole lakannut.

Myös pakolaisena elämisen, olemisen, psykologia avautuu.

Aika tekee jotain ihmiselle, koska ihminen ei ole kone, jonka voi panna päälle tai pois päältä. Aika, jolloin ihminen ei tiedä, miten hänen elämästään voisi tulla elämä, täyttää jokapäiväiseen toimettomuuteen vajonneen päästä varpaisiin.

Romaani on vahvasti inhimillisyyden ja ihmisyyden puolella.

Kaksi tuhatta vuotta sitten germaanit olivat vieraanvaraisin kansa, mitä oli olemassa. Te varmasti tunnette Tacituksen ”Germaniasta” sen hienon kohdan esi-isiemme vieraanvaraisuudesta?
Kyllä, Richard vastaa ja nyökkää.
Saanko mahdollisuuden palauttaa sen kohdan vielä hetkeksi muistinne?

Germaaneille on synti lukita talonsa vieraalta, oli tämä sitten kuka tahansa; vieras otetaan vastaan kunkin talon vaurauden mukaisella aterialla. Jos varastot ovat huvenneet, vieraan vastaanottanut näyttää tien toiseen taloon ja menee itse mukaan, kutsumatta he astuvat seuraavaan taloon, missä vastaanotto on taas sangen ystävällinen.

Nyt, kaksituhatta vuotta myöhemmin, tätä varten on oleskelulupalain pykälä 23, ensimmäinen momentti.

Savonia-voittaja

Asko Sahlberg voitti Savonia-kirjallisuuspalkinnon romaanillaan Amandan maailmat (Like, 2017; 136 sivua).

Amanda on yli 80-vuotias nainen, joka asuu yksin todella vaatimattomassa lapsuuskodissaan nimeämättömän kaupungin — ehkä Göteborgin — laitamilla. Lapsena hieman jälkeenjääneeksi tuomittu vanhus viihtyy hyvin omissa oloissaan, vaikkei omista edes televisiota. Seurana piipahtaa silloin tälläöin naapuri Jansson hieman kyseenalaisine pyyntöineen.

Ruoan eli perunat, porkkanat ja sipulit Amanda saa enimmäkseen omalta pellolta, mutta toisinaan on käytävä myös kaupassa ja nostettava rahaa automaatista. (Suomessa tällainen mummo kyllä asioisi konttorissa.) Kun pieni pakolaispoika sitten kerran sieppaa koneen sylkemän setelinipun, joutuu Amanda kohtaamaan nyky-yhteiskunnan (toiset) osattomimmat.

Miten varkauteen, pakolaisuuten ja yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen suhtautuu vanhus, jolla ulkopäin katsoen ei ole juuri mitään, mutta omasta mielestään kaikkea? Hän ottaa pojan suojelukseensa, vaikkei heillä ole edes yhteistä kieltä. Jansson varoittelee, mutta on pian itse paljon varomattomampi.

Teos on minusta hienosti kirjoitettu, mutta kovin ankea. Tunnelma on alati jotenkin uhkaava eikä mikään muutu ainakaan paremmaksi. Minun on vaikea nähdä tarinassa toivon pilkahdustakaan.

Risteily Välimerellä

Pauliina Susi sai viime vuonna Suomen dekkariseuran Vuoden johtolangan trilleristä Takaikkuna (Tammi, 2015). Seireeni (Tammi, 2017; 522 sivua) jatkaa samojen henkilöiden parissa mutta Helsingin sijaan läntisellä Välimerellä.

Leia Laine on siskonsa Ripsan kanssa tämän maksamalla viikon luksusristeilyllä Barcelonasta Marseilleen, Monacoon, Pompeijiin, Mallorcalle ja takaisin Barcelonaan. Siskoksilla on hyvin erilainen asenne elämään ja maailmaan. Huoleton ja puhelias Ripsa haluaa vain lomailla ja hurvitella, vakavamielisen ja pohdiskelevan Leian huomio kiinnittyy heti niin suomalaistelakalla rakennetun laivan muovisuuteen kuin laivahenkilökunnan olosuhteisiinkin.

Paitsi lievästi huono omatunto vaivaa Leiaa Takaikkunan tapahtumista johtuen myös jatkuva tunne siitä, että joku seuraa häntä. Eikä perusteetta. Koska lukija tietää sen paljon ennen Leiaa, on kirjassa vähemmän jännitystä kuin dekkarilta toivoisi. Leiaa huolettaa myös kotiin yksin jäänyt Viivi-tytär ja siihenkin on syynsä — jälleen lukijan tieten, mutta Leian ei.

Varsinainen jännitys nouseekin toiselta alukselta, pikkuruiselta purkilta, jolla 11-vuotias syyrialaistyttö vanhempineen muiden pakolaisten lailla yrittää selviytyä hengissä ihmissalakuljettajien ja meren armoilla. Kontrasti niin kaikkia mahdollisia palveluita kuin nöyristelevää 24/7-henkilökuntaakin tarjoavan 5000 matkustajan huviristeilijän ja jätösämpärinlemuisen, väkivallalla hallitun, ränsistyneen pakolaispaatin välillä on räikeä.

Romaanilla on pituutta hieman liikaa. Enimmäkseen se johtuu siitä, että kirjailija sortuu toisinaan esitelmöimään danbrowntyyppisesti henkilöidensä suulla eli kirjoittaa Leian ja Marinan, laivatuttavuuden, joka on aivan muuta kuin päältä näyttää, paasaamaan hieman liioitellen. Globaali eriarvoisuus tulee kyllä oikein hyvä esille muutenkin, rautalangasta vääntämättä.

Teoksen aihe on ajankohtainen ja kiinnostava niin kuin Takaikkunankin. Leia Laine on dekkarigenressä mukavan erilainen päähenkilö, josta luen oikein mielelläni vielä lisää — vaikka hän vähän paasaisikin.