…hän lukee Oranienplatzin aukiosta ja sinne ilmeisesti jo vuosi sitten telttoihin leiriytyneistä pakolaisista.
Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt (Tammi, 2019; Gegen, ging, gegangen, 2015; suomentanut Jukka-Pekka Pajunen; 421 sivua) on yksi tämän vuosikymmen tärkeimmistä kirjoista. Päähenkilönsä avulla se vie lukijansa turvapaikanhakijoiden todellisuuteen eleettömällä, lähes lakonisella, toteavuudella.
Hän ei ole paikallinen asukas eikä pakolainen — joten mitä hän täällä tekee? Onko muurin murtuminen antanut hänelle ainoastaan vapauden käydä paikoissa, joita hän pelkää?
Leskeksi ja eläkkeelle jäänyt berliiniläisprofessori Richard (jonka rakastajatarkin on jättänyt) on jotenkin kangistunut: toimeton ja ulkopuolinen omassa elämässään. Itäberliiniläisenä hän on 25 vuotta muurin murtumisen jälkeen yhä eksyksissä alati muuttuvassa kotikaupungissaan. Hän ajautuu tutustumaan kotinsa lähelle entiseen vanhainkotiin asutettuihin afrikkalaisiin turvapaikanhakijoihin.
Hänelle on ilmeisesti helpointa puhua ajan olemuksesta niiden kanssa, jotka ovat pudonneet ulos ajan rattaista.
Richard haluaa haastatella afrikkalaismiehiä, koska tunnistaa oman tietämättömyytensä. Aluksi yhtenäiseltä vaikuttavasta ryhmästä erottuu Richardille vähitellen erilaisia ja erimaalaisia yksilöitä, joilla kaikilla on oma, ainutkertainen tarinansa.
Kun kokonainen tuntematon maailma kaatuu niskaan, on vaikea tietää, mistä sen kokoaminen pitäisi aloittaa. … Hänellä on toki aikaa kuunnella ihan kaikkea ja vielä kaikessa rauhassa. Aikaa on.
Richard alkaa ymmärtää, miten monenlaiset tilanteet miten monista eri maista ja kulttuureista ovat tuoneet nämä miehet Berliiniin, useimmat Italian kautta. He eivät ole ”pakolaiskriisi” tai ”turvapaikanhakijajoukko”, vaan ihmisiä, yksilöitä, elämänkohtaloita.
Yhdessä hetkessä minulla ei ollut enää isää, ei perhettä, ei taloa, ei työpaikkaa. Yhdessä hetkessä koko siihenastinen elämäni oli ohi.
Vähitellen hän ymmärtää myös miesten äärimmäisen ristiriitaisen tilanteen. Miehet haluaisivat tehdä töitä, mutteivät saa. Heillä ei ole mitään eivätkä he saa tehdä mitään. He voivat vain odottaa jonkinlaisessa välitilassa. Dublin II -sopimuksen mukaisesti heidän tilanteensa on hoidettava suurtyöttömyyden ja massapakolaisuuden Italiassa eikä työvoimapulasta kärsivässä Saksassa, jonka taloustilanne on hyvä, ja pakolaismäärä hallittavissa.
Yksikään näistä miehistä ei juo alkoholia. Yksikään ei polta. Yhdelläkään ei ole omaa asuntoa eikä edes omaa sänkyä, vaatteet ovat vaatekeräyksestä, ei ole autoa, ei stereoita, ei kuntosalijäsenyyttä, ei retkiä, ei matkoja. Ei ole vaimoa eikä lapsia, ei edes näköpiirissä. Pakolaiset tosiaankin omistavat ainoastaan puhelimen, joillakin näyttö on säröillä, joillakin on uudempi malli, joillakin on internetyhtys, joillakin taas ei. Mutta jokaisella on jonkinlainen puhelin.
Paperittomuus tekee miehistä tavallaan lainsuojattomia. Joillakin heistä on rankkojen kokemustensa vuoksi mielenterveysongelmia, joillakin myös fyysisiä sairauksia. Osa on koulutettuja ammattilaisia, mutta jotkut eivät osaa edes lukea. Kielitaitoa on kaikilla – ei kuitenkaan yleensä saksan, vaan monen muun kielen.
Joitakin miehistä Richard voi auttaa edes jollain tavoin: ottaa mukaan vaikkapa pihatöihin pientä korvausta vastaan tai kutsuu kotiinsa soittamaan pianoa tai lähtee mukaan maahanmuuttovirastoon.
Mitä jos minä en haastattelun jälkeen saa jäädä Saksaan, Karon sanoo, mihin minä sitten menen? Mistä minä muka löydän töitä Italiassa? Miten minä elätän äidin ja sisarukset? Missä tässä maailmassa on paikka, jossa voin mennä rauhassa nukkumaan? Tämä on tosi iso ongelma, Karon sanoo. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia, hän sanoo — minä olen pieni. Mutta ongelma on tosi iso, ja sillä on vaimo ja monta lasta, tosi monta.
Joidenkin miesten kanssa Richard ystävystyy. Hänen elämänsä muuttuu. Hän tietää, ettei voi tehdä paljon, mutta tekee silti jotakin.
Ongelmat pitää mieluummin ratkaista Afrikassa. Richard miettii hetken, mitä tärkeitä asioita nämä hänen viime kuukausina tapaamansa miehet kirjoittaisivat tehtävälistalleen.
Hänen omassa listassaan lukisi esimerkiksi:
- Soita astianpesukoneenkorjaajalle
- Varaa aika urologille
- Lue mittari
kun taas Karonin tehtävälistassa lukisi:
- Poista korruptio, nepotismi ja lapsityö Ghanasta
Tai Apollolla:
- Haasta Areva-konserni (Ranska) oikeuteen
- Nimitä Nigeriin uusi hallitus, jota ulkomaiset investoijat eivät voi lahjoa tai kiristää
- Perusta itsenäinen tuaregien valtion Azawad (puhu tästä Yussufin kanssa)
Rashidilla lukisi:
- Tee sovinto nigerialaisten kristittyjen ja muslimien välille
- Pakota Boko Haram laskemaan aseet
Lopuksi lukutaidoton kultakenkäinen Hermes ja tuleva sairaanhoitaja Ali ottaisivat yhdessä seuraavat tehtävät hoidettavakseen:
- Varmista, että asetoimitukset loppuvat Tšadiin (USA ja Kiina)
- Kiellä oljyn poraaminen ja maastavienti (USA ja Kiina)
Richard — tai Erpenbeck — osaa myös asettaa nykyajan pakolaisikriisin historiallisiin mittasuhteisiin.
Ihmiset ovat liikkuneet mantereelta toiselle jo tuhansia vuosia eikä liike ole koskaan lakannut. On ollut kaupankäyntiä, sotia, karkotuksia, vettä ja ravintoa etsiessään ihmiset ovat usein seuranneet omistamaansa karjaa, he ovat paenneet kurjuutta ja vitsauksia, etsineet kultaa, suolaa tai rautaa, tai sitten he ovat pystyneet ainoastaan maanpaossa olemaan uskollisia omalle jumalalleen, toisinaan tuho on kohdannut, sitä on seurannut, muutos, jälleenrakentaminen ja uudet asukkaat, tiet ovat olleet parempia tai huonompia, mutta koskaan liike ei ole lakannut.
Myös pakolaisena elämisen, olemisen, psykologia avautuu.
Aika tekee jotain ihmiselle, koska ihminen ei ole kone, jonka voi panna päälle tai pois päältä. Aika, jolloin ihminen ei tiedä, miten hänen elämästään voisi tulla elämä, täyttää jokapäiväiseen toimettomuuteen vajonneen päästä varpaisiin.
Romaani on vahvasti inhimillisyyden ja ihmisyyden puolella.
Kaksi tuhatta vuotta sitten germaanit olivat vieraanvaraisin kansa, mitä oli olemassa. Te varmasti tunnette Tacituksen ”Germaniasta” sen hienon kohdan esi-isiemme vieraanvaraisuudesta?
Kyllä, Richard vastaa ja nyökkää.
Saanko mahdollisuuden palauttaa sen kohdan vielä hetkeksi muistinne?
…
Germaaneille on synti lukita talonsa vieraalta, oli tämä sitten kuka tahansa; vieras otetaan vastaan kunkin talon vaurauden mukaisella aterialla. Jos varastot ovat huvenneet, vieraan vastaanottanut näyttää tien toiseen taloon ja menee itse mukaan, kutsumatta he astuvat seuraavaan taloon, missä vastaanotto on taas sangen ystävällinen.
…
Nyt, kaksituhatta vuotta myöhemmin, tätä varten on oleskelulupalain pykälä 23, ensimmäinen momentti.
Tuulevin lukublogi 