Sandhamnin murhat -sarja paranee edetessään

Ristiaallokossa (WSOY, 2017; I farans riktning, 2014; suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom) on Viveca Stenin Sandhamnin murhien kuudes osa. Sarja on dekkarin ystävän mielestä parantunut jatkuessaan, sillä hieman saippuasarjamaista ihmissuhdekuvausta on yhä vähemmän ja rikoskirjallisuusominaisuuksia siten enemmän.

Kirjan tapahtumat alkavat jouluaattona, kun Sandhamnin viimeiselle lautalle kiirehtii laiha ja stressaantunut nainen, joka majoittuu hotellin yhteydessä olevaan mökkiin. Samaan Jatkuu

Mainokset

Ahneen loppu

Johanna Tuomola revittelee viihdyttävästi uudessa dekkarissaan. Vielä kerran (Myllylahti, 2015; 281 sivua) ei jatka Noora Nurkka -poliisiromaanien sarjaa, vaan on satiirinen rikoshupailu. Teoksen pääosassa on yrittäjä ja kaupunginvaltuutettu Eero Lampinen, itserakas ja ylimielinen naistenmies — sellainen huijati ja kieroilija, että useampikin ihminen haluaa hänet hengiltä.

Helposti se ei kuitenkaan käy, vaikka toisistaan — jopa itsestään! — tietämättömien murhaajakandidaattien yritys on kova. Tämän veijaritarinan karrikoituine henkilöhahmoineen voisi todennäköisesti sovittaa kesäteatterien vetonaulaksi.  Kesädekkarinakin se toimii paremmin kuin hyvin.

Dekkariviikon logo

Kuolemaa Kiirunassa

Åsa Larsson kirjoittaa rikosromaaneja, jotka sijoittuvat Pohjois-Ruotsiin, paikkoihin, joissa puhutaan paitsi ruotsia myös meänkieltä, ja joissa monilla ihmisillä on suomenkielinen nimi.

Kunnes vihasi asettuu (Otava 2008 ) on neljäs romaani, jonka pääosassa on kiirunalaislähtöinen, Tukholmassa uransa luonut, juristi Rebecka Martinson, joka sarjan aikana on kokenut todella kovia ja työskentelee nyt syyttäjänä Kiirunassa ja yrittää pitää yllä etäsuhdetta ex-pomoonsa. 

Romaanin joissakin luvuissa kertojaminänä on rikoksen uhri, sukeltamassa ollut nuori nainen, jonka paluun jään alta murhaaja on julmasti estänyt. Larsson kirjoittaa kuolleita henkilöiksi kirjoihinsa tuomatta niihin kuitenkaan välttämättä mitään yliluonnollista; ainakaan vastoin lukijan tahtoa. Mutta kukaan ei ehkä tutkisi tätä hukkumisonnettomuudeksi luultua tapausta tarkemmin, ellei vainaja tunkisi itseään ihmisten uniin.

Larsson kuljettaa tarinaa oikein sujuvasti; antaa mukavasti erilaisia vinkkejä matkan varrella; paljastaa pikkuhiljaa paloja menneisyydestä, joka voi selittää nykyisyyttä. Alusta asti on selvää, että kaikki juontuu sota-aikaan asti, ja että Krekulan perheellä ja kuljetusliikkeellä on jotakin tekemistä tapahtumien kanssa. Mutta miten, millaisten tapahtumaketjujen kautta ja miksi? 

Myös henkilökuvauksessa Larsson on hyvä. Tyylissä sekoittuvat hurmaavalla tavalla realismi ja surrealismi. Hän kirjoittaa runollisesti – erityisesti kuvatessaan pohjoista luontoa ja maisemaa – ja samalla karusti, kaunistelematta – erityisesti kuvatessaan ihmisten julmuutta, ahneutta ja muita alhaisia tunteita. Silti hänen teoksissaan myös pahoilla on pehmeä puolensa, arat kohtansa. Eikä kukaan hyvistä ole lumivalkoinen. 

Sanna Mannisen suomennos on pääosin hyvää työtä, mutta sitä jäin miettimään, miksi hän päätyi verbiin kylpeä kertoessaan eksentrikko-naturisti-erakon ympärivuotisesta jokapäiväisestä joessa tai järvessä pulikoinnista; olkoonkin, että ruotsiksi sana on bada, sanoisin itse ukon uineen tai käyneen uimassa. Lillukanvarsia, tiedän sen.