Punaisen luostarin kronikoita

Lukeminen on aina auttanut minua ymmärtämään maailmaa paremmin. Toivottavasti sama koskee myös kirjoittamista.

Maria Turtschaninoffin fantasiatrilogia Punaisen luostarin kronikoita eli Maresi (Tammi, 2014), Naondel, (Tammi, 2016) ja Maresin voima (Tammi, 2018; Breven från Maresi; kaikki suomentanut Marja Kyrö) alkaa Finlandia Junior -palkinnon ansaitusti voittaneella tarinalla tytöstä, joka lähetetään nälkää pakoon ja joka saa oppia ja kasvaa rauhassa.

Olen onnellisin tyttö, joka milloinkaan on saanut suojan Luostarista.

Maresi, joka on 13-vuotias kirjan alussa, on Punaisessa luostarissa kolmannenkymmenenentoisen Äidin aikana. Luostari sijaitsee saarella, jolla asuu vain naisia, sisaria, jotka opettavat ja tutkivat. Luostari on oppilaitos, tutkimusorganisaatio, uskonnollinen yhteisö ja turvapaikka. Teosten maailman epätasa-arvoisessa ja julmassa todellisuudessa luostari on suoranainen ihme.

Luostarissa Maresi oppii paitsi lukemaan, myös monenlaisia käytännön taitoja, kuten parantamista. Hän solmii myös elinikäisiä ystävyyssuhteita. Lisäksi hän löytää itsestään vahvuutta ja voimaa, josta ei ole aiemmin ollut tietoinen, ja jolla on lopulta valtava merkitys niin hänen omalle kuin luostarinkin kohtalolle.

Luostarin ei sovi milloinkaan unohtaa, mitä jouduimme kärsimään saadaksemme pystytettyä jälkipolville turvasataman, paikan, jossa naiset voivat työskennellä yhdessä ja oppia.

Luostarin perustajat Karibar, Clarás, Garai, Estegi, Orseola, Sulani, Daera ja Iona kärsivät kuitenkin nimenomaan entisessä elämässään, josta paettuaan perustivat luostarin. Eivät he entisen hirveän elämänsä aikana suunnitelleet luostarin tai muunkaan turvapaikan perustamista.

Luostarista tuli kuitenkin pitkäikäinen ja vahva ja sen vaikutus ulottui lopulta paljon karua saarta kauemmas.

Ajasta ennen luostarin perustamista kertoo sarjan toinen osa Naondel, joka sijoittuu vuosikymmeniä, ellei -satoja, kauemmas kuin Maresi.

Naondel on sarjan kirjoista synkin. Olin paikoin musertua kaiken sen väkivallan ja sorron alle, jota kirjassa ansiokkaasti kuvataan. Lähes väsyin odottamaan naisten kapinaa ja etenkin yhteyttä heidän välilleen. Naondel taustoittaa luostarin olemassaoloa.

Näen rappiota, näen sairaita lapsia, näen kymmenvuotiaiden raatavan yhtä lujasti kuin vanhempansa ja tuumin, että tahtoisin tarjota heille jotain parempaa. Jotain enemmän. Sillä minun nähdäkseni pahinta on heidän alistumisensa. Heidän mielestään elämä on tätä, ja tätä se tulee aina olemaan, ja niin kuuluu ollakin. Minun täytyisi voida näyttää heille jotain muuta. Minun täytyisi avata ikkuna heidän maailmaansa, mutta en tiedä vielä miten.

Maresin voima, kronikoiden kolmas osa, jatkuu siitä, mihin Maresi päättyi, ja se on huima, upea, voimaannuttava kirjeromaani.

Istuuduin ikkunan äären, kääriydyin vaippaani, vedin jalat alleni, asettelin kirjan syliini ja ryhdyin lukemaan.

Luin, luin ja luin, eikä kukaan huoneessa hiiskahtanutkaan. Luin, kunnes valo alkoi kadota ja minun oli yhä vaikeampi erottaa sanoja. Silloin äiti nousi, sytytti kaksi kynttilää ja pani ne pöydälle. Siirryin pöydän ääreen, ja sillä aikaa kun äiti laittoi illallista, jatkoin lukemista.

Kirjeissään Punaiseen luostariin jääneille sisarilleen Maresi kertoo siitä, miten hän saapuu kotikyläänsä Sáruun tavoitteenaan perustaa koulu köyhän ja kehittymättömän mutta työteliään ja periksiantamattoman kotiseutunsa Rovasin tytöille. Maresi ennättää kuitenkin vuodattaa kirjeisiinsä monenlaisia tapahtumia ja tunteita ennen kuin niin pitkällä ollaan.

Miten pystyn opettamaan ketään, jos en tiedä kuka olen? Minusta tulisi pikkuhiljaa heidän kaltaisensa, ja sellaisena tyytyisin vähitellen osaani. Tyytyväinen ei yritäkään muuttaa mitään. Minun on pakko jäädä erilaiseksi. Minun täytyy antaa asioiden kalvaa. Olla itse se, joka kalvaa.

Hieno romaani oman itsensä ja omien voimiensa löytämisestä, perheestä ja suvusta ja kotiseudusta, elämästä ja kuolemasta ja rakkaudesta.

Ihminen voi kantaa paljon raskaampia taakkoja kuin on milloinkaan uskonut edes mahdolliseksi, Jai ystäväni. Toivon, ettei minun olisi tarvinnut oppia sitä.

 

P. S. Muuten loistavassa suomennoksessa minua kummastuttaa yksi asia: Naiset ovat jonkun tyttäriä niin kuin Maresi Enrentytär, eli hänen isänsä nimi on Enre. Miksei miesten isännimiä ole suomennettu, vaan he ovat esimerkiksi Kárun Eiminsson tai Uvas Hammeirsson, eivätkä Kárun Eimininpoika tai Uvas Hammeirinpoika?

Tuhansien murheellisten laulujen maa

Satu Vasantolan esikoisromaani En palaa takaisin koskaan, luulen (Tammi, 2018; 379 sivua) on upea (suku)romaani, joka kertoo rakkaudesta ja vihasta, anteeksiannosta ja kateudesta, pelosta ja toivosta, pyytettömyydestä ja väkivallasta.

Kielellisesti kauniisti voi kertoa lähes rivien välissä valtavan paljon:

Yhä teki mieli halata tyttöä, kuiskata sen korvaan, että vielä sinä opit olemaan hiipimättä. Vielä astut vahvasti kantapää edellä, omaan tahtiisi. Avaat silmäsi ja hengität, puhut niin, että kaikki kuulevat. Pidät huolen, ettei mustelmia tule.”

Romaani sijoittuu monelle aikatasolle eivätkä ne vaihdu tiheästi, vaan ovat kuin omia, erillisiä tarinoitaan. Lopuksi niistä koostuu moniääninen, vahva kokonaisuus.

Joulusaunaan mentiin, vaikka äiti oli pessyt kaikki jo edellispäivänä. Äiti lauloi Marja-Terttua pestessään ja Martti sai kuivata ensimmäisenä puhtaaseen pyyhkeeseen, kun isä ei ollut mukana.”

Aluksi eletään nykyaikaa ja pääosassa on Susanna, vahvan sosiaalisen omatunnon omistava helsinkiläistynyt juristi, joka on ottanut kotiinsa turvapaikanhakija Fatiman. Susannan isoäiti Martta on romaanin toinen päähenkilö. Vuosikymmenten läpi etenevä tarina kertoo hänestä ja hänen lapsistaan aikuisiksi saakka. Suvun koko tarina hahmottuu. Kolmas keskeinen henkilö on yksi Martan pojista, Tapio.

Vahva suositus. Tarinoita eteläpohjalaisista suvuista voi jonkun mielestä olla jo liikaa, mutta lue silti tämä.

Äiti ja tytär puhuvat toistensa ohi

Kuopion kaupunginteatterin syyskauden ensimmäinen ensi-ilta oli Maria-näyttämöllä esitetty Ingmar Bergmanin draama Syyssonaatti (Höstsonaten, 1978: suomentanut Jukka-Pekka Pajunen), jonka moni muistanee Ingrid Bergmanin ja Liv Ullmanin tähdittämänä elokuvana. Kuopiossa ohjaus on Olli-Matti Oinosen ja rooleissa nähdään Annukka Blomberg pianisti Charlotte Andergastina, Katri-Maria Peltola hänen tyttärenään Evana, Ari-Kyösti Seppo Evan puolisona Viktorina ja Sari Harju Helenana, pienessä roolissa Evan sairaana sisarena.

Charlotte on maailmankuulu pianisti, joka on viettänyt elämänsä maailman konserttisaleja kiertäen. Tytär Eva on nainut papin ja saanut tämän kanssa pitkän odotuksen jälkeen pojan, joka on kuitenkin kuollut tapaturmaisesti nelivuotiaana. Nyt Eva hoivaa sisartaan Helenaa, jonka on pari vuotta aiemmin hakenut pois laitoksesta. Äitiään tyttäret eivät ole tavanneet seitsemään vuoteen eikä Charlotte koskaan nähnyt tyttärenpoikaansa.

Eva saa kuulla äitinsä pitkäaikaisen miesystävän kuolleen ja kutsuu tämän luokseen pappilaan. Hän ei odota äitinsä välttämättä edes lukevan kirjettä ja yllättyy, kun tämä päättää vastata kutsuun. Jälleennäkeminen vaikuttaa aluksi mieluisalta, vaikka onkin jäykkä, etäinen ja täynnä kätkettyjä ajatuksia ja tunteita. Helenan läsnäolo on Charlottelle ikävä yllätys, mutta tämä on innoissaan tavatessaan äitinsä.

Syyssonaatti - Katri-Maria Peltola
Katri-Maria Peltola tekee vakuuttavan roolityön Evana. Valokuva: Sami Tirkkonen
Charlotte on etukäteen päättänyt jaksaa neljä päivää, mutta jo ensimmäisenä yönä kulissit alkavat rakoilla, ja toisena naamiot riisutaan — osittain viskin voimalla — kokonaan. Eva purkautuu käytännössä äidittömästä lapsuudestaan, joka teki hänestä kyvyttömän rakastamaan. Kun äiti harvoin oli paikalla, tämä ei oikeasti nähnyt tytärtään, vaan ikään kuin esitti äitiä.

Charlotte vastaa vetoamalla omien matemaatikkovanhempiensa tunnekylmyyteen lapsiaan kohtaan ja siihen, että pystyy siksi kokemaan tunteita vain musiikin kautta, tulkitsemalla säveltäjien nuoteiksi kirjoittamaa tuskaa tai rakkautta soittamalla pianoa.

Naiset puhuvat kuitenkin toistensa ohi. Heidän monologinsa ovat pitkiä, mutta he kuuntelevat vain omaa ääntään, eivät toisiaan. Yläkerran kamarissaan Helena kuulee niin sisarensa vihan ja katkeruuden kuin äitinsä huonon omantunnon ja toteutumattoman halun osata rakastaa, mutta hänellä ei ole ääntä eikä voimaa. Taustalla haahuilee lempeä Viktor, joka ei mahdu vaimonsa ja tämän äidin väliin, vaikka matkaa on halatessakin puoli metriä, ja tavallisesti tuhansia kilometrjä.

Tunnelma on tiheä, tarina vakava, patoutuneitten tunteiden voima suuri. Onko kaikki lopullisesti rikki vai voiko äiti-tytär-suhteen vielä jotenkin korjata?

Blomberg ja Peltola tekevät upeat roolisuoritukset vahvoina mutta särkyneinä naisina, Seppo on pääosin taitava, mutta artikuloi paikoin paitsi epäselvästi myös koomisen teatraalisesti, Harjun lähes statistinen osa ei anna erityisiä mahdollisuuksia. Ohjaus ja lavastus korostavat irrallisuuden ja erillisyyden teemaa: henkilöt eivät kohtaa samalla tasolla, vaan yleensä yksi istuu ja toinen seisoo tai molemmat seisovat, mutteivät kasvokkain, vaan toisen selälle puhuen, tai puoliksi kääntyneenä, aina toistensa ohi. Myös puvustus alleviivaa sitä, että Charlotte ja Eva elävät aivan eri maailmoissa.

Esitys on hyvin intensiivinen. Ensi-illan pienet töksähtelyt maratonmonologeissa siloutunevat esitysten myötä ja sanojen muistamisen helpottuessa niihin ilmaantunee vielä lisää tunnetta.

Ensi-ilta oli 8.9.2018. Lavastus Sari Paljakka, puvustus Marja Uusitalo, maskeerauksen suunnittelu Kaija Ilomäki, äänisuunnittelu Kati Koslonen, valosuunnittelu Juho Itkonen.

Syyssonaatti - Annukka Blomberg
Annukka Blombergin Charlotta on samaan aikaan kova ja hauras kuin näyttämön flyygelin kansi. Valokuva: Sami Tirkkonen
Blogiyhteistyö kaupunginteatterin kanssa.