Pakolaiselämää

Marja-Leena Tiaisen Hotelli Desperado (Icasos, 2021; 249 sivua) on nuorille suunnattu, mutta oikein hyvin aikuisillekin sopiva romaani pakolaisista ja pakolaisuudesta.

Sota oli sotkenut Danielin elämän perusteellisesti. Äiti, isä ja pikkusisko olivat kuolleet. Hän ja isovanhemmat olivat menettäneet kotinsa ja omaisuutensa ja joutuneet pakosalle. Daniel oli kantanut koulukirjojaan ja rakkaimpia tavaroitaan mukanaan asuinpaikasta toiseen. Euroopan-matkalle hän oli ottanut vain puhelimensa ja vaatteita.

Teini-ikäinen Daniel on saanut isovanhempiensa kaikki säästöt ja paennut Syyrian sodan jaloista Kreikkaan. Hän pyrkii kohti Suomea, jossa Jakob-veli jo asuu turvapaikanhakijana. Daniel jää kuitenkin jumiin Ateenaan, jossa hän kokee monta pakolaisten elämässä yleistä vastoinkäymistä ja inhottavuutta, mutta kohtaa myös suomalaisen kirjailijan ja tämän perheen.

Kirjan kakkospäähenkilön Islan, joka on Danielin ikätoveri, Heikki-isä on toimittaja ja kirjailija. Hän löytää Danielin haastateltavakseen, kun perhe lomailee Ateenassa.

Suomalaisperhe palaa kotiin, mutta talven koittaessa koditon ja rahaton Daniel on jo epätoivoinen ja päättää lopulta ottaa yhteyttä kesällä tapaamaansa Heikkiin.

Daniel sulki silmänsä. Ajatukset kiersivät päässä, eikä hän saanut unta. Isovanhempien puutarhan ajatteleminenkaan ei auttanut. Minun pitää päästä täältä, tai tulen hulluksi.

Romaani on yhteiskunnallinen, vakavakin, muttei vaikeista aiheistakaan kertoessaan liian raskas, vaan sujuvasti etenevä ja mielenkiintoinen. Hauskasti Tiainen on valinnut henkilöilleen nimipareja: Jaakko ja Jakob, Isla ja Izla.

Tiainen kirjoittaa kauhistelematta, yksinkertaisesti todeten. Hän ei paisuttele, vaan kertoo ja kuvailee. Teos on kokeneen kirjailijan vakuuttavaa työtä, jota lukee ilokseen, vaikkei aihe iloinen olekaan.

Kaiken se kestää

Miten ruman ja julman tarinan kertokaan Aris Fioretos romaanissa Mary (Teos, 2016; Mary, 2015; suomentanut Liisa Ryömä; 337 sivua)! Ja samalla niin pakahduttavan kauniin. Miten on mahdollista kirjoittaa diktatuurista, vankeudesta, mielivallasta, kidutuksesta ja eristämisestä näin?

Nimihenkilö on 23-vuotias arkkitehtiopiskelija, joka elää nuoruuttaan Ateenassa sotilasdiktatuurin aikana 1970-luvulla. Poikaystävä Dimos kuuluu sotilashallintoa vastustavaan opiskelijaliikkeeseen. Nuori nainen vangitaan, kun hän mielenosoituksen melskeessä etsii Dimosta kertoakseen tälle olevansa raskaana.

Vankilassa Mary ei suostu kertomaan mitään, ei edes nimeään. Hänet karkotetaan Rottasaarelle muutamaan muun naisvangin, joista yhdellä on mukanaan pieni poikansa, kanssa. Naisten on määrä sotilaiden vartioimina valmistella aiemminkin vankilana toimineet, mutta sittemmin kansainvälisestä painostuksesta johtuen tyhjennetyt, vankilarakennukset jälleen diktatuuria uhmaavien miesvankien käyttöön.

Mary on vahvan naisen tarina ja intensiivinen kannanotto vapauden puolesta. Luvut, jotka kuvaavat elämää ennen vankilaa, keventävät muuten ahdistavan raskasta tarinaa.

 

Tuijata. Kulttuuripohdintoja kokoaa yhteen kirjabloggaajien naistenviikkopostaukset.

 

 

 

 

Afgaanipojan pitkä matka (antipasto)

Italialaisen ateriani (haaste kirjabloggareille) antipastoksi eli alkupalaksi luin Fabio Gedan muistelmaromaanin Krokotiilimeri (Otava, 2012; Nel mare ci sono i coccodrilli, 2010; suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä). Tositapahtumiin perustuva teos kertoo afgaanipoika Enaiatollah Akbarin pitkästä matkasta Afganistanista Italiaan.

Enaiatollah (Enaiat) oli arviolta kymmenvuotias joutuessaan täysin oman onnensa nojaan. Enaiatin äiti oli salakuljettanut poikansa Pakistanin puolelle Quettan kaupunkiin säästääkseen tämän talebanien väkivallalta, jota hazariperhe oli väistellyt ja kokenut jo pitkään. Yöllä äiti oli jättänyt pojan yksin palatakseen itse takaisin kotikylään.

Siitä alkoi uskomaton selviytymistarina ja matkakertomus, jonka päähenkilö kirjassa kertoo Fabio-nimiselle kuulijalleen. Tie vei Pakistanista Iranin, Turkin ja Kreikan kautta Italiaan. Se oli pitkä sekä kilometreissä että vuosissa. Se oli myös vaarallinen ja tuskallinen. On suorastaan ihme, että Enaiat selviytyi hengissä raskaasta raadannasta, järkyttävistä matkustusolosuhteista sekä nälästä ja väkivallasta.

Pienen pojan neuvokkuus ja sisukkuus herättävät ihailua samaan aikaan kun ihmissalakuljetuksen ja pakkotyön häikäilemättömyys karmii. Onneksi on myös toivoa ja ystävällisyyttä: afgaanipakolaiset pitävät yhtä, avuliaat tuntemattomat auttavat aina joskus. Jos pieni poika olisi matkansa alussa tiennyt, mitä joutuu kestämään ja millaisiin paikkoihin joutuu, hän tuskin olisi lähtenyt matkalleen, vaan ehkä palannut kotikyläänsä ja piiloutunut maakuoppaan odottamaan talebaneja tai yrittänyt sinnitellä katukaupustelijana Quettan kaduilla.

Tarina on vahva ja vilpitön kannanotto, joka tarjoaa vastauksia moniin pakolaisuuteen liittyviin kysymyksiin. Se kumoaa sitkeän myytin Eurooppaan pyrkivien pakolaisten varakkuudesta. Enaiatilla ei ollut alussa yhtään mitään; hän maksoi matkastaan orjatyöllä hanttihommissa rakennustyömailla ja kivilouhimoissa. Ihmissalakuljettajille laittomien pakolaisten kuljettaminen on hyvä bisnes; samoin rakennuttajille, jotka saavat halpaa ja nöyrää työvoimaa; usein myös viranomaisille, jotka lahjusten edestä sulkevat silmänsä tai palauttamisen sijaan ”vain” pieksevät ja päästävät menemään.

Enaiatin lailla pakolaiset jättävät kotinsa saadakseen mahdollisuuden elää. Moni heistä kuolee matkalla kohti unelmiensa Eurooppaa. Enaitille kävi paremmin. Italiassa hänet yritettiin lannistaa makoilemaan toimettomana vastaanottokeskuksessa, mutta hän halusi oppia kielen, opiskella ja tehdä työtä.

Rankasta aiheestaan huolimatta Krokotiilimeri ei ole raskas kirja lukea. Siinä pilkahtelee huumoria, joka keventää kertomusta. Se on kirjoitettu paisuttelematta, toteavasti. Se ei dramatisoi, vaan kertoo, mitä tapahtui.

Tapahtunut on tärkeää. Historia on tärkeää. Tärkeää on se, mikä muuttaa elämää, mitä tapahtuu, eivät paikat tai kenen kanssa sitä on.