Kaiken se kestää

Miten ruman ja julman tarinan kertokaan Aris Fioretos romaanissa Mary (Teos, 2016; Mary, 2015; suomentanut Liisa Ryömä; 337 sivua)! Ja samalla niin pakahduttavan kauniin. Miten on mahdollista kirjoittaa diktatuurista, vankeudesta, mielivallasta, kidutuksesta ja eristämisestä näin?

Nimihenkilö on 23-vuotias arkkitehtiopiskelija, joka elää nuoruuttaan Ateenassa sotilasdiktatuurin aikana 1970-luvulla. Poikaystävä Dimos kuuluu sotilashallintoa vastustavaan opiskelijaliikkeeseen. Nuori nainen vangitaan, kun hän mielenosoituksen melskeessä etsii Dimosta kertoakseen tälle olevansa raskaana.

Vankilassa Mary ei suostu kertomaan mitään, ei edes nimeään. Hänet karkotetaan Rottasaarelle muutamaan muun naisvangin, joista yhdellä on mukanaan pieni poikansa, kanssa. Naisten on määrä sotilaiden vartioimina valmistella aiemminkin vankilana toimineet, mutta sittemmin kansainvälisestä painostuksesta johtuen tyhjennetyt, vankilarakennukset jälleen diktatuuria uhmaavien miesvankien käyttöön.

Mary on vahvan naisen tarina ja intensiivinen kannanotto vapauden puolesta. Luvut, jotka kuvaavat elämää ennen vankilaa, keventävät muuten ahdistavan raskasta tarinaa.

 

naistenviikko2017
Tuijata. Kulttuuripohdintoja kokoaa yhteen kirjabloggaajien naistenviikkopostaukset.

 

 

 

Mainokset

Parasta sitten esikoisen

Virpi Hämeen-Anttilan uusin romaani Tapetinvärinen : toisten muistoja (Otava, 2012) on mielestäni hänen paras teoksensa sitten Suden vuosi -esikoisen. Poissa ovat välillä ilmestyneiden romaanien kepeän viihteelliset juonet ja useimmiten melko teennäiset ihmissuhdekuviot.

Tapetinvärisen päähenkilö on kirjailija. Teos on muistelman ja romaanin sekoitus, jossa hipaistaan fantasiaa ja maagista realismia. Yhä kummallisemmiksi käyvien tapahtumien taustalta paljastuvat vähitellen kirjailijan keinot selvityä ilottomasta lapsuudestaan ja traumaattisesta nuoruudestaan.

Tapetinvärisessä on särmää ja se keskittyy olennaiseen. Se on merkillinen ja jännittävä selvitymistarina, vaikka kummallisten tapahtumien ja outojen henkilöiden selitys useimmille avautuneekin ennen romaanin loppua, jossa on hieman pettymyksen makua.

 

Finlandia-palkinnon arvoista kieli-iloittelua ja tragikomiikkaa

Mikko Rimmisen romaanista Nenäpäivä (Teos, 2010), joka sai juuri Finlandia-palkinnon, on kirjoitettu monen monta arvostelua ja esittelyä, mutten silti malta olla jotain siitä sanomatta.

Nenäpäivä on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, jota lukiessani nauroin ääneen monta kertaa. Itse surkuhupaisa tarina ei naurata, vaan melkein itkettää, mutta Rimmisen huikea kerrontatyyli ja ilmaisun rikkaus suorastaan kikatuttivat. Kieli on kekseliästä ja pursuaa uusiosanoja; ehkä vähän liikaakin välillä.

Nenäpäivän päähenkilö on Irma-niminen nainen, joka on jotenkin sekaisin. Irman luonne – antelias, epäitsekäs, huolehtivainen, ystävällinen – ja lähes kaikki toiminta – arjen sujuminen, päivärytmi, siisteys – kertovat, että sekoaminen on alkanut melko hiljattain. Irman taustasta ei kuitenkaan juuri mitään kerrota, paitsi, että Helsingissä Hakaniemessä hän asuu ja keski-ikäinen hän luultavasti on. Miksi hän, ilmiselvästi, on jotenkin pudonnut, poikaansa lukuun ottamatta, kaikkien ihmissuhteiden ulkopuolelle, ja päätyy etsimään seuraa ja ystävyyttä Keravalta tekeytyen Taloustutkimuksen tietojenkerääjäksi?

Sillä niin Irma tekee: ajelee bussilla Keravalle, soittelee tuntemattomien ihmisten ovikelloja, sopertelee ovella jotakin tutkimushaastattelusta, päätyy kahvipöydän ääreen, tunkeutuu vieraiden ihmisten arkeen ja välillä juhlaankin. Haluaa ystävystyä; mielessään ystävystyykin.

Taustaa ei teoksen logiikassa tarvitse valottaa, koska Irma kertoo tarinaansa itse; tokihan hän tietää, miten on elänyt, ennen kuin päätyy toistelemaan outoja toimintamalleja, ajautuu erikoisiin tilanteisiin ihmettelemään miten tässä nyt näin kävi, joutuu yhtäaikaisesti kaipaamaan ja pelkäämään sosiaalisten tilanteiden kankeuksia. Kaaos Irman päässä ja toiminnassa lisääntyy tarinan edetessä ennen lopun suvantovaihetta.

Finlandia-valinnan tehneen Minna Joenniemen mukaan Nenäpäivän huumori haastaa perusnegatiivisuuden ja kääntää mustan valoisaksi. Se on totta. Saman tarinan voisi joku toinen kirjoittaa synkäksi ja ahdistavaksi ilman valon pilkahdusta, mutta Rimmisen kirjoittamana tunnelma on kaikesta kaaoksesta huolimatta positiivinen, ihmiseen uskova.

Vaikka ilmeisen sekaisin onkin, ei Irma ole tyhmä eikä väärässä haaveissaan ja pyrkimyksissään: ”Oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme.” Siinäpä sanaa vaikka joulun pyhiksi.