”Kaikki asunnossa olijat painiskelivat omien tarinoidensa kanssa”

Fredrik Backmanin Ahdistunutta porukkaa (Johnny Kniga, 2020; Folk med ångest, 2019; suomentanut Katriina Huttunen; 377 sivua) on pinnalta katsoen kertomus kummallisesta asuntonäytöstä ja oudosta panttivankidraamasta, mutta syvemmältä jotakin aivan muuta.

Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista, panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai useampikin.

Pikkukaupungissa joukko ihmisiä osuu uudenvuodenaattona samaan asuntonäyttöön, jonne ryntää myös epäonninen ja epätoivoinen pankkiryöstäjä. Panttivankitilannetta päätyy selvittämään poliisikaksikko Jim ja Jack, jolla ei ole vastaavasta minkäänlaista kokemusta, mutta toisistaan sen sijaan pitkä, ovathan he isä ja poika.

Kaikilla jotka olivat tuona päivänä asunnossa oli omat kompleksinsa, omat demoninsa ja omat ahdistuksensa: Roger oli loukkaantunut, Anna-Leena kaipasi kotiin, Lennart ei saanut kaninpäätä irti, Julia oli väsynyt, Ro oli levoton, Zaraan sattui ja Estelle… niin, kukaan ei vielä oikein tiennyt mitä Estelle oli.

Kertomus etenee hullunkuristen kuulusteludialogien, myytävässä asunnossa käytävien tavallisten ja omituisten keskustelujen, Zaran hyvin hitaasti edistyvien psykologikäyntitakaumien sekä asunnon parvekkeelta näkyvään siltaan liittyvien muistojen ja traumojen kautta. Ihmisten tarinoita ja persoonia höystää musta mutta ymmärtävä huumori.

”Oletko koskaan pitänyt kolmevuotiasta kädestä matkalla päiväkodista kotiin?”
”En.”
”Ihminen ei ole koskaan niin tärkeä kuin silloin.”

En oikein tiennyt, mitä odottaa aloittaessani tämän kirjan, enkä ollut ihan varma, mitä olin lukenut saatuani sen loppuun, mutta pidin kovasti lukemastani. Romaani on yllätyksellinen, hauska, lohdullinen ja tärkeä. En tiedä, olenko aiemmin lukenut näin helppolukuista vakavaa kirjaa.

Myrsky vankilassa

Se on teatteria, Felix protestoi nyt omassa päässään. Aitojen illuusioiden taidetta! Tietenkin siinä käsitellään traumaattisia tilanteita! Loihditaan esiin demoneita, jotta ne voidaan manata pois!

Margaret Atwood on yksi niistä kahdeksasta tunnetusta kirjailijasta, jotka versioivat Shakespearen näytelmäklassikoita nykyromaaneiksi. Noidan sikiö – Shakespearen Myrsky omin sanoin (Johnny Kniga, 2019; Hag-Seed, 2016; suomentanut Kristiina Drews; 355 sivua) kuuluu siis kustantajan Shakespeare-sarjaan, joka on alkujaan Hogarth Pressin luomus.

Luin alkuteoksen Hag-Seed – The Tempest Retold (Vintage, 2016; 293 sivua) jo kesällä 2019 ja suomennoksen viime toukokuussa. Shakespearen Myrsky-näytelmää en ole lukenut, mutta ainakin jonkin lukuisista elokuvasovituksista muistan nähneeni.

Tietenkin hänellä oli päämäärä. Avaamaton rasia, kätketty jonnekin kiven alle, kannessa kirjain K niin kuin Kosto. Hän ei vielä nähnyt selvästi mihin suuntaan oli menossa, mutta pakko uskoa että hän oli menossa jonnekin.

Atwoodin myrskysovitus on moninkertainen. Romaani on Myrskyn versio, mutta romaanissa myös harjoitellaan ja esitetään – kahdellakin tavalla – Myrskyn sovitus. Shakespearen näytelmän päähenkilö on syrjäiselle saarelle karkotettu Prospero, Milanon hallitsija. Atwoodin romaanin päähenkilö on teatterifestivaalin johdosta irtisanottu ohjaaja Felix, joka päätyy tekemään Shakespeare-projekteja vankien kuntoutusprojekteina, lopulta myös Myrskyn.

Esitykset olivat ehkä rosoisia, mutta ne tulivat suoraan sydämestä. Felix toivoi, että olisi saanut ammattinäyttelijöistä esiin yhtä paljon tunnetta silloin aikoinaan. Parrasvalot loistivat vain lyhyen aikaa ja oudosta kulmasta, mutta ne loistivat.

Felix on menettänyt tyttärensä Mirandan, mutta elää silti erakkomökissään tyttären haamun tai muiston kanssa. Prosperon Miranda-tytär taas on isänsä kanssa vankina saarella.

Tarinan aikajänne on pitkä eikä Felixin viha laimene. Hänellä on aikaa ja kärsivällisyyttä suunnitella kostonsa huolellisesti. Riemastuttava näytös siitä syntyykin

Felix on huolella rakennettu päähenkilö, mutta ilman joukkojaan/näyttelijöitään/vankikatrastaan hän ei voisi toteuttaa suunnitelmiaan. Ja millaisen henkilögallerian kirjailija onkaan vangeista (ja muutamasta muusta) luonut! He ovat yksilöitä taustoineen, tarinoineen, luonteineen – toki rikoksineen ja tuomioineen myös.

”Sinä olet hullu”, Tony sanoo.
”Se on eri asia”, Felix sanoo. ”No niin, te olette juuri saaneet kokea elämyksen, josta käytetään termiä ’immersiivinen teatteri’.

Atwood osoittaa tässäkin teoksessa tarinoijan taitavuutensa ja näyttää mielikuvituksensa lennon. Noidan sikiö on upea romaani kaiken menettämisestä, hitaasta paluusta ja unohtumattomasta kostosta.

Kääntäjälle romaani tuskin on ollut helpoimmasta päästä lauluineen, runoineen, räppeineen. Hienoa työtä.

Ban-ban, Ca-Caliban,
Don’t need no master, I am not your man!
So stuff it up your hole, gimme back what you stole,
Tellin’ you it’s late, I’m fillin up with rage,
I’m gettin’ all set to go on a ram-page!
Ain’t gonna work for less than minimum wage –
Live in shack and piss in a pail,
You earn yourself money by puttin’ me in jail!

Ban, Ban, Ban, Caliban!
En kaipaa herraa, hommat lopetan!
Ne tunge hanuriis! Minkä ryöstit, anna siis:
Calibanin kello käy, raivo nousee jos ei näy
saatavia sukkelaan – silloin pannaan haisemaan!
En tyydy palkkaan minimaaliseen,
en kurjaan murjuun pissapottineen –
sä käärit tuotot, minä hommat teen!

Lukekaa Atwoodia, lukekaa sarjan muita Shakespeare-sovituksia, lukekaa Shakespearea. Minä olen lukenut tästä sarjasta Anne Tylerin Äkäpussin ja Jeanette Wintersonin Aikakuilun. Ian McEwanin Pähkinänkuori ei kuulu sarjaan, mutta moderni Shakespeare-romaanisovitus sekin on.

Kevyesti traagista

Olin ollut yksin kovin kauan. Tarvitsin rinnalleni jonkun, joka auttaisi minua pärjäämään äidin kanssa. Miksei minulla ollut ketään, joka olisi auttanut minua pärjäämään äidin kanssa? Kuka hyvänsä olisi kelvannut.

Olin jostain syystä — enkä vähiten kirjaston kyseenalaisen lajityyppimäärittelyn ”rakkaus” ansiosta — saanut sen ennakkokäsityksen, että Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018; Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017; suomentanut Sari Karhulahti; 431 sivua) olisi romanttinen romaani eli nykytermein niin sanottua chick-litiä. Luen sitä aika harvoin, mutta olin myös siinä uskossa, että romaani kannattaa lukea.

Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.

Kyllä lukeminen ehdottomasti kannattikin, mutta lajityyppimäärittelyjä tämä romaani pakenee. Kirja on kirjoitettu kepeällä tyylillä, mutta kertoo traagisesta ihmiskohtalosta. Surullinen ja järkyttävä tarina pystyy olemaan uskottavasti myös humoristinen samalla, kun siihen piiloutuu jännityskertomuksen aineksia.

Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen.

Kolmekymppinen Eleanor Oliphant on yksinäinen konttoristi, joka on järjestänyt elämänsä kulkemaan tarkasti tiettyä kaavaa noudattaen. Työviikko kuluu työtä tehden ja viikonloppuisin pizza ja vodka vaivuttavat naisen lähes koomaan. Paras ystävä on viherkasvi, sillä Eleanor ei oikein osaa olla ihmisten kanssa. Miksi hän ei elä, vaan on vain olemassa? Mitä Eleanorille oikein on tapahtunut?

Siitä kannattaa ottaa selvää lukemalla tämä hirvittävän hurmaava kirja.