Niin kuin mekin anteeksi annamme

Meitä vastaan rikkoneet (Tammi, 2022; 375 sivua) on Camilla Nissisen esikoisromaani. Teos on kauniin karmea kertomus nuoren naisen ahdistuksesta ja syömishäiriöstä sekä rajoittavasta – mutta samalla tutun turvallisesta – uskonyhteisöstä ja sille omistautuneesta perheestä.

Syntini juoksevat filminauhana silmieni editse. Katsoin salaa Sabrina, teininoita -sarjaa, näin unta maailmallisesta pojasta ja kirjoitin jokseenkin arveluttavia merkintöjä naapuripulpetissa istuvan tytön Ystäväni-kirjaan. Varastelin maahan tippuneita syntymäpäivämakeisia ja imeskelin niitä posket lommolla, kun kukaan ei ollut näkemässä. Olin luisumassa väärille teille.

Romaanissa vuorottelevat jaksot päähenkilö Siljan nuoruudesta eristävässä uskonnollisessa yhteisössä ja myöhemmästä elämästä psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Välikkeinä on lainauksia Jehovan todistajien julkaisuista.

Peilejä on kaikkialla: konventeissa, valtakunnansaleissa, sairaaloissa, jumppasaleissa, luentohuoneissa, uutuuttaan kiiltävän Audin kyljessä ja vieraan ihmisen silmissä. Jokaisessa heijastavassa pinnassa.

Raamattu on Jehovan todistajien peileistä tarkin. Se paljastaa synnit, virheet ja pahat ajatukset. Peiliin vilkuileminen ei riitä, sillä silloin jokin pieni tahra saattaa jäädä huomaamatta. Peilin eteen pitää tehdä kotinsa, sen edessä täytyy punnita omia motiivejaan ja toimintatapojaan. … Peilit eivät jätä mitään pimentoon ja vaikka itse haluaisi sulkea silmänsä, pakoon ei pääse. Joku toinen saa kiinni joka tapauksessa.

Miehiä totellaan, poikia kannustetaan, naisia ja tyttöjä alistetaan kiittelemällä.

– Pääsee vielä pitkälle tuo sinun veljesi. Hänellä on mahtava teokraattinen ura edessään. Jos sinä olisit syntynyt pojaksi, olisit varmasti aivan yhtä hyvä puhuja. Aivan yhtä hyvä, hän toistaa ja taputtaa minua olkapäähän.
– Mutta minusta tuli tyttö.
– Niin tuli, ja teillä sisarilla on erittäin tärkeä osa Jehovan järjestössä. Olette miehen auttajia, oikeita tukipilareita. Niin Jehova on sen viisaudessaan tarkoittanut. … Te elätte tunteella, miehet järjellä, joten miehen tehtävä on johtaa ja opettaa. …
– Jumala on niin kovin viisas, sanon ja samalla mietin, miten tunteidensa vietävissä oleva Tarja Halonen voi olla Suomen presidentti.

Siljan perheen sisällä äidillä vaikuttaa kuitenkin olevan isää enemmän valtaa. Tai sitten isä vain jää tytön elämästä sivuun, kun äiti ohjaa Siljaa kohti oikeaa pukeutumista, hyvää käytöstä, hoikkaa vartaloa ja tulevaisuutta kenttätyössä eli ovikelloja soittelevana käännyttäjänä.

Silja on kuitenkin älykäs ja utelias. Hän lukee salaa muutakin kuin uskonnollista kirjallisuutta. Ja koulussa on Aapo, kiltti ja hyvä, mutta mahdoton, ”maailmallinen”.

Hän ajattelee, että suurin niistä on rakkaus, eikä tiedä, että oikeasti suurin on pelko. Näen, että Aapon on vielä hyvä olla, hänen päivänsä on edelleen valoisa, mutta horisontissani nousee myrsky.
Vaikka aurinko paahtaa ja kesäpäivä on levottoman kuuma, alan täristä. Veri pakenee ja sydämeen laskeutuu hätäännys. Haluan enkä kuitenkaan pysty. Toivon, vaikka toivoa ei ole. En löydä sanoja, joilla kertoa, että olen Raamattuni vanki. Minun lakikirjani sanoo, ettei valolla ole mitään tekemistä pimeyden kanssa ja hän on yön lapsi kun taas minä kuljen kohti ikuista elämää.

Kumpi vaikuttaa Siljan syömishäiriöön enemmän, äidin jatkuvat omat dieetit ja vyötärönympäryksen mittailu ja tyttären ulkonäön kommentointi vaiko uskonyhteisön epätasa-arvoinen, eristävä, vaativa, kaiken nielevä luonne?

– Paino on laskenu, vastaan.
– Se on ihana tunne, eikö olekin? Vieläkö sua pyörryttää?
– Ei ollenkaan, valehtelen.
Minulla on tosiasiassa aivan helvetillinen nälkä. Äiti sanoo joka aamu, että paha olo häviää kyllä, että dieetti on rakennettu tappamaan kaikki mieliteot ja että se on vähän niin kuin paastossa. Ensin etoo, mutta sitten kehon valtaa euforia.
Euforiaa ei ole näkynyt.

Äiti ei ehkä ymmärrä, mitä tekee lapselleen, mutta uskonoppineet kyllä tietävät tarkalleen, mitä ovat tekemässä. Kysymyksiä ei sallita ja kokoontumisissa kaikki vastaukset luetaan suoraan Vartiotorni-lehdestä. Itsenäinen ajattelu on kielletty, sillä Harmageddon voi tulla milloin vain.

Koulunkäynti päättyy ylioppilaaksi pääsyyn. Korkeakoulutusta ei suvaita. Silja päätyy pienelle paikkakunnalle ansaitsemaan elantonsa siivoustöissä ja taivaspaikkansa kokouksissa ja ovelta ovelle kiertämällä.

En halua kertoa, ettei minulla ole ketään, jonka kanssa puhua. En halua tunnustaa, että veljellinen rakkaus on sitä, että toiset ovat parempia kuin toiset.

Television luonto-ohjelman katsominen (kokonaan, toisin kuin lapsuuskodissa) voi aiheuttaa ahdistusta, kriisin.

Hakkaan takaraivoa hitaasti asiakaapin ovea vasten. Ajattele jotakin muuta, sanoin itselleni, mutta mietin vain kenguruita, enkä voi ymmärtää, miten ne ovat päässeet vedenpaisumuksen jälkeen Araratilta Australiaan.

Lopulta syömishäiriöt vievät hengenvaarallisesti laihtuneen nuoren naisen pakkohoitoon. Ymmärrys yhteisön sairaudesta sen sijaan vie vapauteen, erokirjeen kirjoittamiseen ”veljille”.

Camilla Nissinen on taitava kirjoittaja, jonka uralle toivon loistavaa jatkoa. Meitä vastaan rikkoneet on herkkä ja voimallinen selviytymistarina, joka koskettaa ja pistää vihaksi.

Syön porkkanatikkuja ja sinappia, juon vihreää teetä. Laitan ylleni vielä yhdet sukkahousut. Kääriydyn huopiin. En uskalla rasvata reisiäni, koska pelkään, että ihorasva lihottaa. Pesen kylpyhuoneen kahdesti ja ostan vessanpönttöön raikastimen. Se sotkeutuu Coca-Colan seassa uiskentelevista ruuanjämistä ja alkaa haista mädäntyneeltä. Jään sänkyyn, vaikka on kokousaamu. Sataa lunta. On pimeää.

Teos pääsi Savonia-kirjallisuuspalkinnon kuuden parhaan joukkoon viime vuonna. Minusta palkinto olisi kuulunut Nissiselle.

”Kaikki asunnossa olijat painiskelivat omien tarinoidensa kanssa”

Fredrik Backmanin Ahdistunutta porukkaa (Johnny Kniga, 2020; Folk med ångest, 2019; suomentanut Katriina Huttunen; 377 sivua) on pinnalta katsoen kertomus kummallisesta asuntonäytöstä ja oudosta panttivankidraamasta, mutta syvemmältä jotakin aivan muuta.

Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista, panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai useampikin.

Pikkukaupungissa joukko ihmisiä osuu uudenvuodenaattona samaan asuntonäyttöön, jonne ryntää myös epäonninen ja epätoivoinen pankkiryöstäjä. Panttivankitilannetta päätyy selvittämään poliisikaksikko Jim ja Jack, jolla ei ole vastaavasta minkäänlaista kokemusta, mutta toisistaan sen sijaan pitkä, ovathan he isä ja poika.

Kaikilla jotka olivat tuona päivänä asunnossa oli omat kompleksinsa, omat demoninsa ja omat ahdistuksensa: Roger oli loukkaantunut, Anna-Leena kaipasi kotiin, Lennart ei saanut kaninpäätä irti, Julia oli väsynyt, Ro oli levoton, Zaraan sattui ja Estelle… niin, kukaan ei vielä oikein tiennyt mitä Estelle oli.

Kertomus etenee hullunkuristen kuulusteludialogien, myytävässä asunnossa käytävien tavallisten ja omituisten keskustelujen, Zaran hyvin hitaasti edistyvien psykologikäyntitakaumien sekä asunnon parvekkeelta näkyvään siltaan liittyvien muistojen ja traumojen kautta. Ihmisten tarinoita ja persoonia höystää musta mutta ymmärtävä huumori.

”Oletko koskaan pitänyt kolmevuotiasta kädestä matkalla päiväkodista kotiin?”
”En.”
”Ihminen ei ole koskaan niin tärkeä kuin silloin.”

En oikein tiennyt, mitä odottaa aloittaessani tämän kirjan, enkä ollut ihan varma, mitä olin lukenut saatuani sen loppuun, mutta pidin kovasti lukemastani. Romaani on yllätyksellinen, hauska, lohdullinen ja tärkeä. En tiedä, olenko aiemmin lukenut näin helppolukuista vakavaa kirjaa.

Myrsky vankilassa

Se on teatteria, Felix protestoi nyt omassa päässään. Aitojen illuusioiden taidetta! Tietenkin siinä käsitellään traumaattisia tilanteita! Loihditaan esiin demoneita, jotta ne voidaan manata pois!

Margaret Atwood on yksi niistä kahdeksasta tunnetusta kirjailijasta, jotka versioivat Shakespearen näytelmäklassikoita nykyromaaneiksi. Noidan sikiö – Shakespearen Myrsky omin sanoin (Johnny Kniga, 2019; Hag-Seed, 2016; suomentanut Kristiina Drews; 355 sivua) kuuluu siis kustantajan Shakespeare-sarjaan, joka on alkujaan Hogarth Pressin luomus.

Luin alkuteoksen Hag-Seed – The Tempest Retold (Vintage, 2016; 293 sivua) jo kesällä 2019 ja suomennoksen viime toukokuussa. Shakespearen Myrsky-näytelmää en ole lukenut, mutta ainakin jonkin lukuisista elokuvasovituksista muistan nähneeni.

Tietenkin hänellä oli päämäärä. Avaamaton rasia, kätketty jonnekin kiven alle, kannessa kirjain K niin kuin Kosto. Hän ei vielä nähnyt selvästi mihin suuntaan oli menossa, mutta pakko uskoa että hän oli menossa jonnekin.

Atwoodin myrskysovitus on moninkertainen. Romaani on Myrskyn versio, mutta romaanissa myös harjoitellaan ja esitetään – kahdellakin tavalla – Myrskyn sovitus. Shakespearen näytelmän päähenkilö on syrjäiselle saarelle karkotettu Prospero, Milanon hallitsija. Atwoodin romaanin päähenkilö on teatterifestivaalin johdosta irtisanottu ohjaaja Felix, joka päätyy tekemään Shakespeare-projekteja vankien kuntoutusprojekteina, lopulta myös Myrskyn.

Esitykset olivat ehkä rosoisia, mutta ne tulivat suoraan sydämestä. Felix toivoi, että olisi saanut ammattinäyttelijöistä esiin yhtä paljon tunnetta silloin aikoinaan. Parrasvalot loistivat vain lyhyen aikaa ja oudosta kulmasta, mutta ne loistivat.

Felix on menettänyt tyttärensä Mirandan, mutta elää silti erakkomökissään tyttären haamun tai muiston kanssa. Prosperon Miranda-tytär taas on isänsä kanssa vankina saarella.

Tarinan aikajänne on pitkä eikä Felixin viha laimene. Hänellä on aikaa ja kärsivällisyyttä suunnitella kostonsa huolellisesti. Riemastuttava näytös siitä syntyykin

Felix on huolella rakennettu päähenkilö, mutta ilman joukkojaan/näyttelijöitään/vankikatrastaan hän ei voisi toteuttaa suunnitelmiaan. Ja millaisen henkilögallerian kirjailija onkaan vangeista (ja muutamasta muusta) luonut! He ovat yksilöitä taustoineen, tarinoineen, luonteineen – toki rikoksineen ja tuomioineen myös.

”Sinä olet hullu”, Tony sanoo.
”Se on eri asia”, Felix sanoo. ”No niin, te olette juuri saaneet kokea elämyksen, josta käytetään termiä ’immersiivinen teatteri’.

Atwood osoittaa tässäkin teoksessa tarinoijan taitavuutensa ja näyttää mielikuvituksensa lennon. Noidan sikiö on upea romaani kaiken menettämisestä, hitaasta paluusta ja unohtumattomasta kostosta.

Kääntäjälle romaani tuskin on ollut helpoimmasta päästä lauluineen, runoineen, räppeineen. Hienoa työtä.

Ban-ban, Ca-Caliban,
Don’t need no master, I am not your man!
So stuff it up your hole, gimme back what you stole,
Tellin’ you it’s late, I’m fillin up with rage,
I’m gettin’ all set to go on a ram-page!
Ain’t gonna work for less than minimum wage –
Live in shack and piss in a pail,
You earn yourself money by puttin’ me in jail!

Ban, Ban, Ban, Caliban!
En kaipaa herraa, hommat lopetan!
Ne tunge hanuriis! Minkä ryöstit, anna siis:
Calibanin kello käy, raivo nousee jos ei näy
saatavia sukkelaan – silloin pannaan haisemaan!
En tyydy palkkaan minimaaliseen,
en kurjaan murjuun pissapottineen –
sä käärit tuotot, minä hommat teen!

Lukekaa Atwoodia, lukekaa sarjan muita Shakespeare-sovituksia, lukekaa Shakespearea. Minä olen lukenut tästä sarjasta Anne Tylerin Äkäpussin ja Jeanette Wintersonin Aikakuilun. Ian McEwanin Pähkinänkuori ei kuulu sarjaan, mutta moderni Shakespeare-romaanisovitus sekin on.

Gabriel Korpi

"Sekoitus Philip Marlowea ja cozy crime -dekkaria"

Nostetaan teksti pöydälle

Ajatuksia kirjoittamisesta, lukemisesta ja uskontotieteestä

Koirakirjasafari

Kirja-arvosteluja koirakirjoista

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

EAHIL 2020

Be Open Act Together

Luetut.net

Kirjablogi