Surullinen tarina

Dekkariviikon logo

Donna Leonin suositut Venetsiaan sijoittuvat Komisario Brunetti -dekkarit ovat mielenkiintoinen ilmiö. Dekkarijuoni on usein kaikkea muuta kuin varsinaista poliisityötä.

Brunetti kulkee ainutlaatuista kaupunkiaan ikuisesti ihaillen ja maansa raivostuttavaa hallintoa syvästi halveksien jututtamassa kaikessa rauhassa erilaisia ihmisiä, ellei pyydä laitoksen hakkerisihteeriä etsimään laittomasti milloin mitäkin tietoa tai mielistele esimiestään saadakseen etua alaisilleen tai voidakseen rauhassa tutkia kiinnostavaa juttua olipa se tärkeä tai ei. Lounaan ja päivällisen komisariolle valmistaa yleensä kirjallisuudentutkija-opettaja vaimo Paola, jolla vaikuttaa olevan vielä vähemmän työkiireitä kuin puolisollaan.

Kaikki tämä ei kuitenkaan ärsytä, vaan kiehtoo. Uskomatonta.

Samalla kun kuvaa Brunettin (poliisiksi) leppoisaa elämää, yhdysvaltalaissyntyinen Leon ruotii ankarasti pitkäaikaisen asuinmaansa erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia epäkohtia — tällä kertaa erityisesti tietyntyyppistä askeettista uskonnollisuutta sekä julmuutta, jonka taustalla on tietämättömyyttä ja taikauskoa.

Kultamuna (Otava, 2015; The Golden Egg, 2013, suomentanut Kaijamari Sivill; 301 sivua) on sarjan 22. osa. Tarina alkaa Daviden, kuuromykäksi tiedetyn miehen kuolemasta, jota pidetään onnettomuutena tai vahinkona. Käy ilmi, että Davide työskenteli Brunettien käyttämässä pesulassa, ja komisario kiinnostuu kehitysvammaiseksi olettamansa miehen elämästä ja kuolemasta.

Kiinnostus kasvaa, kun ilmenee, ettei Davide virallisesti edes ollut olemassa. Mikä oli Daviden tarina? Kuka hän oli? Miten hän eli? Miksi hän kuoli? Näitä selvitetään lähinnä ihmisiä jututtamalla, vaikka monet ovat vastahakoisia puhumaan poliisille tai ylipäänsä puhumaan. Kuoleman kautta avautuu ankea ja surullinen, lähes uskomaton, elämäntarina.

Mitä siitä, jos Leonin dekkareiden kuva poliisityöstä vaikuttaa epäuskottavalta ja hänen perhe-elämänsä yliauvoisalta, kun kirjailija osaa punoa ovelia juonia ja kirjoittaa kiehtovia tarinoita. Toivottavasti Leon (s. 1942) ennättää ja jaksaa kirjoittaa sarjaa samalla tasolla pysyen vielä toisen mokoman lisää.

Mainokset

Helteessä

Karin Slaughterin uusin rikosromaani Rikollinen (Tammi, 2014; Criminal, 2012, suomentanut Annukka Kolehmainen; 426 sivua) saattaa hyvinkin olla hänen parhaansa. Toistaiseksi. Ja se sopii loistavaksi luettavaksi kotimaan helteessä, kun Atlantan kesäkuumuuteen voi eläytyä myös fyysisesti.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle. Vuonna 1975 uraansa aloittelevat nuoret poliisit Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell tutkivat sitkeästi — mieskollegoiden ja -pomojen kielloista ja vähättelystä piittaamatta — prostituoitujen raakoja murhia, joista kukaan muu ei piittaaa.

Nykyhetkessä Amanda Wagner tuntuu salaavan alaiseltaan Will Trentiltä liikaa, kun Atlantassa tehdään taas samanlaisia murhia. Will itse ei edelleenkään pysty avautumaan rakastetulleen, ensiapulääkäri Sarah Lintonille, vaikka heillä muuten menee paremmin kuin koskaan.

Kaikki Slaughterin vakiohahmot ovat siis mukana, ja tällä kertaa ovia Willin ankeaan menneisyyteen raotetaan enemmän kuin koskaan ennen. Voi puhua sarjan avainromaanista. Historiaosuus on oivallinen ja toimii täydellisesti taustoittamassa nykypäivän osutta sekä koko teossarjaa ja sen henkilöitä.

Teos on intensiivinen, jännittävä ja tasapainoinen. Neljänkymmenen vuoden takaisissa tapahtumissa konkretisoituu kahden sittemmin loistavasti uraa luoneen naisen kivinen alkutaival poliisin palveluksessa. 1970-luvun USA oli valkoisten miesten maailma, jossa vallitsi kaikenlainen epätasa-arvoisuus niin kaduilla kuin poliisiorganisaatiossakin. Silti Slaughter ei saarnaa, vaan kirjoittaa ongelmat juoneen ja henkilöihin, antaa asenteiden näkyä ihmisten käytöksessä ja tapahtumien puhua puolestaan.

Se, miten kirjailija jättää vihoviimeisen koukun loppulauseisiin, on lähes rikollisen taitavaa.

Suosittelen lukemaan Karin Slaughterin Grant County -sarjaa (pääosassa Sara Linton) ja Will Trent -sarjaa sekä niiden yhteenliittymää aikajärjestyksessä ja kokonaan. Kirjailijan luomat henkilöhahmot ja -historiat ovat sen arvoisia.

 

(Seuraavaa Will Trent & Sara Linton -dekkaria odotellessa totean, että Syyllinen on ratkennut. Onko kesädekkarihaaste mikään haaste dekkarifanille? Ei lukemisen kannalta, mutta bloggaamisen kannalta kyllä. Laiska kesäbloggaaja tarvitsee haasteita.)

Minne tytöt kadonneet?

Otsikon tähän kirjoitukseeni lainaan Leena Lehtolaisen uusimmasta dekkarista, mutta intialaisen Kishwar Desain Pimeyden lapset (Like, 2010; Witness the Night, suom. Terhi Kuusisto) on huomattavasti synkempää ja rankempaa tekstiä maailman tyttöjen kovista kohtaloista kuin uusin Maria Kallio -dekkari.

Pimeyden lapsistakin voi puhua murhamysteerinä, mutta oikeasti se on järkyttävä kuvaus tyttölasten asemasta Intiassa. Laittomien, sukupuolen määritykseen perustuvien aborttien vuoksi heitä syntyy paljon vähemmän kuin poikia. Vauvaiässä heitä kuolee enemmän kuin poikia, koska heitä ei ruokita eikä hoideta kunnolla. Heitä myös surmataan, poltetaan, syövytetään hapolla, kaupataan, orjuutetaan ja suljetaan laitoksiin.

Teoksen päähenkilö on vapaaehtoissosiaalityöntekijä Simran Singh. Hänet kutsutaan entiseen kotikyläänsä Punjabissa auttamaan Durgan tapauksen selvittämisessä. 14-vuotias Durga on tutkintavankeudessa murhista epäiltynä. Tytön koko perhe, 13 ihmistä, on tapettu yhdessä yössä ja talo yritetty polttaa. Durga on raiskattu, mutta hän ei suostu puhumaan yön tapahtumista.

Kun Simran alkaa selvitellä tapauksen taustoja voidakseen auttaa Durgaa, johtavat jäljet muun muassa korruptoituneitten poliisien pakeille, Durgan ja hänen kadonneen sisarensa hurmaavan kotiopettajan luo, sanoinkuvaamattomaan mielisairaalaan ja yksityisille aborttiklinikoille.

Vähitellen Durga alkaa luottaa Simraniin, joka kauhistuu arvostetun ja rikkaan sikhiperheen salaisuuksista. Valitettavasti perheen tapa surmata tai abortoida tyttövauvat sekä kohdella hengissä selvinneitä huonosti on pitkälti myös maan tapa, erityisesti maaseudulla. Tyttövauvoja tapetaan, koska heistä ei ole taloudellista hyötyä. Vanhemmat myös ajattelevat, että tyttöjä on turha kouluttaa, koska he menevät naimisiin ja hyödyttävät miehen perhettä. Intialainen äiti voi lapsensa surmatessaan kokea vapauttavansa tyttären kurjasta naisen elämästä.

Pimeyden lapset on romaani, mutta se perustuu todellisuuteen. Todellisuuteen, jonka toivoisi olevan sepitettyä.

Pientä keveyttä romaanin tuo Simranin itseironinen ja itsenäinen hahmo.