Niin kuin mekin anteeksi annamme

Meitä vastaan rikkoneet (Tammi, 2022; 375 sivua) on Camilla Nissisen esikoisromaani. Teos on kauniin karmea kertomus nuoren naisen ahdistuksesta ja syömishäiriöstä sekä rajoittavasta – mutta samalla tutun turvallisesta – uskonyhteisöstä ja sille omistautuneesta perheestä.

Syntini juoksevat filminauhana silmieni editse. Katsoin salaa Sabrina, teininoita -sarjaa, näin unta maailmallisesta pojasta ja kirjoitin jokseenkin arveluttavia merkintöjä naapuripulpetissa istuvan tytön Ystäväni-kirjaan. Varastelin maahan tippuneita syntymäpäivämakeisia ja imeskelin niitä posket lommolla, kun kukaan ei ollut näkemässä. Olin luisumassa väärille teille.

Romaanissa vuorottelevat jaksot päähenkilö Siljan nuoruudesta eristävässä uskonnollisessa yhteisössä ja myöhemmästä elämästä psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla. Välikkeinä on lainauksia Jehovan todistajien julkaisuista.

Peilejä on kaikkialla: konventeissa, valtakunnansaleissa, sairaaloissa, jumppasaleissa, luentohuoneissa, uutuuttaan kiiltävän Audin kyljessä ja vieraan ihmisen silmissä. Jokaisessa heijastavassa pinnassa.
…
Raamattu on Jehovan todistajien peileistä tarkin. Se paljastaa synnit, virheet ja pahat ajatukset. Peiliin vilkuileminen ei riitä, sillä silloin jokin pieni tahra saattaa jäädä huomaamatta. Peilin eteen pitää tehdä kotinsa, sen edessä täytyy punnita omia motiivejaan ja toimintatapojaan. … Peilit eivät jätä mitään pimentoon ja vaikka itse haluaisi sulkea silmänsä, pakoon ei pääse. Joku toinen saa kiinni joka tapauksessa.

Miehiä totellaan, poikia kannustetaan, naisia ja tyttöjä alistetaan kiittelemällä.

– Pääsee vielä pitkälle tuo sinun veljesi. Hänellä on mahtava teokraattinen ura edessään. Jos sinä olisit syntynyt pojaksi, olisit varmasti aivan yhtä hyvä puhuja. Aivan yhtä hyvä, hän toistaa ja taputtaa minua olkapäähän.
– Mutta minusta tuli tyttö.
– Niin tuli, ja teillä sisarilla on erittäin tärkeä osa Jehovan järjestössä. Olette miehen auttajia, oikeita tukipilareita. Niin Jehova on sen viisaudessaan tarkoittanut. … Te elätte tunteella, miehet järjellä, joten miehen tehtävä on johtaa ja opettaa. …
– Jumala on niin kovin viisas, sanon ja samalla mietin, miten tunteidensa vietävissä oleva Tarja Halonen voi olla Suomen presidentti.

Siljan perheen sisällä äidillä vaikuttaa kuitenkin olevan isää enemmän valtaa. Tai sitten isä vain jää tytön elämästä sivuun, kun äiti ohjaa Siljaa kohti oikeaa pukeutumista, hyvää käytöstä, hoikkaa vartaloa ja tulevaisuutta kenttätyössä eli ovikelloja soittelevana käännyttäjänä.

Silja on kuitenkin älykäs ja utelias. Hän lukee salaa muutakin kuin uskonnollista kirjallisuutta. Ja koulussa on Aapo, kiltti ja hyvä, mutta mahdoton, ”maailmallinen”.

Hän ajattelee, että suurin niistä on rakkaus, eikä tiedä, että oikeasti suurin on pelko. Näen, että Aapon on vielä hyvä olla, hänen päivänsä on edelleen valoisa, mutta horisontissani nousee myrsky.
Vaikka aurinko paahtaa ja kesäpäivä on levottoman kuuma, alan täristä. Veri pakenee ja sydämeen laskeutuu hätäännys. Haluan enkä kuitenkaan pysty. Toivon, vaikka toivoa ei ole. En löydä sanoja, joilla kertoa, että olen Raamattuni vanki. Minun lakikirjani sanoo, ettei valolla ole mitään tekemistä pimeyden kanssa ja hän on yön lapsi kun taas minä kuljen kohti ikuista elämää.

Kumpi vaikuttaa Siljan syömishäiriöön enemmän, äidin jatkuvat omat dieetit ja vyötärönympäryksen mittailu ja tyttären ulkonäön kommentointi vaiko uskonyhteisön epätasa-arvoinen, eristävä, vaativa, kaiken nielevä luonne?

– Paino on laskenu, vastaan.
– Se on ihana tunne, eikö olekin? Vieläkö sua pyörryttää?
– Ei ollenkaan, valehtelen.
Minulla on tosiasiassa aivan helvetillinen nälkä. Äiti sanoo joka aamu, että paha olo häviää kyllä, että dieetti on rakennettu tappamaan kaikki mieliteot ja että se on vähän niin kuin paastossa. Ensin etoo, mutta sitten kehon valtaa euforia.
Euforiaa ei ole näkynyt.

Äiti ei ehkä ymmärrä, mitä tekee lapselleen, mutta uskonoppineet kyllä tietävät tarkalleen, mitä ovat tekemässä. Kysymyksiä ei sallita ja kokoontumisissa kaikki vastaukset luetaan suoraan Vartiotorni-lehdestä. Itsenäinen ajattelu on kielletty, sillä Harmageddon voi tulla milloin vain.

Koulunkäynti päättyy ylioppilaaksi pääsyyn. Korkeakoulutusta ei suvaita. Silja päätyy pienelle paikkakunnalle ansaitsemaan elantonsa siivoustöissä ja taivaspaikkansa kokouksissa ja ovelta ovelle kiertämällä.

En halua kertoa, ettei minulla ole ketään, jonka kanssa puhua. En halua tunnustaa, että veljellinen rakkaus on sitä, että toiset ovat parempia kuin toiset.

Television luonto-ohjelman katsominen (kokonaan, toisin kuin lapsuuskodissa) voi aiheuttaa ahdistusta, kriisin.

Hakkaan takaraivoa hitaasti asiakaapin ovea vasten. Ajattele jotakin muuta, sanoin itselleni, mutta mietin vain kenguruita, enkä voi ymmärtää, miten ne ovat päässeet vedenpaisumuksen jälkeen Araratilta Australiaan.

Lopulta syömishäiriöt vievät hengenvaarallisesti laihtuneen nuoren naisen pakkohoitoon. Ymmärrys yhteisön sairaudesta sen sijaan vie vapauteen, erokirjeen kirjoittamiseen ”veljille”.

Camilla Nissinen on taitava kirjoittaja, jonka uralle toivon loistavaa jatkoa. Meitä vastaan rikkoneet on herkkä ja voimallinen selviytymistarina, joka koskettaa ja pistää vihaksi.

Syön porkkanatikkuja ja sinappia, juon vihreää teetä. Laitan ylleni vielä yhdet sukkahousut. Kääriydyn huopiin. En uskalla rasvata reisiäni, koska pelkään, että ihorasva lihottaa. Pesen kylpyhuoneen kahdesti ja ostan vessanpönttöön raikastimen. Se sotkeutuu Coca-Colan seassa uiskentelevista ruuanjämistä ja alkaa haista mädäntyneeltä. Jään sänkyyn, vaikka on kokousaamu. Sataa lunta. On pimeää.

Teos pääsi Savonia-kirjallisuuspalkinnon kuuden parhaan joukkoon viime vuonna. Minusta palkinto olisi kuulunut Nissiselle.

Naistenviikko 2020 – ovatko naiset vain poikkeus miesten maailmassa?

… se, mikä tuntuu objektiiviselta, voi olla erittäin mieskeskeistä … Tosiasiassa jonkin arvokkaana pitäminen on mielipidekysymys, ja mielipiteet muovautuvat kulttuurin mukaan. Ja jos kulttuuri on yhtä mieskeskeinen kuin meillä, se on väistämättä naisia syrjivä. Oletusarvoisesti.

Caroline Criado Perez on koonnut palkittuun teokseensa Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY, 2020; Invisible women – exposing data bias in a world designed for men, 2019; suomentanut Arto Schroderus; 411 sivua) hengästyttävän ja raivostuttavan määrän dataa ja – etenkin – datan puutetta siitä, miten moni asia maailmassa on suunniteltu ajatellen vain miestä normina, ihmisenä, josta nainen on poikkeus, poikkeama, hankaluus, olematon, toinen. Silloinkin, kun dataa myös naisia koskien on, eivät poliittiset päättäjät useinkaan hyödynnä sitä.

… luotamme edelleen miehiä koskevista tutkimuksista saatuun dataan ikään kuin se pätisi naisiin. Erityisesti valkoihoisia 25-30-vuotiaita, 70-kiloisia miehiä koskevaan dataan. Tämä on Referenssimies, ja hänen supervoimansa on kyky edustaa ihmiskuntaa kokonaisuudessaan, vaikka ei hän tietenkään edusta sitä.

Laaja teos kattaa aihealueita jokapäiväisestä arjesta (esimerkiksi lumen auraaminen ja vessojen määrä) työelämään (esimerkiksi vanhempainvapaat ja verotus), muotoilusta (esimerkiksi puhelimien koko ja autojen turvallisuus) lääketieteeseen (esimerkiksi lääketutkimusta tehdään edelleen valtavasti ainoastaan miehillä) ja julkisesta elämästä (esimerkiksi BKT & palkaton kotityö) kuolemiseen (esimerkiksi pandemiat ja luonnonkatastrofit). Monissa asioissa erot kulttuurien ja valtioiden välillä ovat suuria, mutta edes pohjoismaiset tasa-arvon mallimaat eivät pääse aina loistamaan.

Vakavia vammoja aiheuttavien työtapaturmien lisääntyminen naisilla liittyy sukupuolidatan puutteeseen. Koska työelämän tutkimus on perinteisesti keskittynyt miesvaltaisiin aloihin, tietomme siitä, miten naisten saamia vammoja voisi ehkäistä, on lievästi sanottuna hataraa. …
Hoito- ja siivoustyötä tekevä nainen saattaa työvuoron aikana nostaa enemmän kuin rakennustyöntekijä tai kaivostyöntekijä. … Toisin kuin rakennustyöntekijät ja kaivostyöntekijät, nämä naiset eivät useinkaan mene kotiin lepäämään, vaan tekevät heti perään toisen, palkattoman työvuoron, johon kuuluu lisää nostamista, lisää raahamista, lisää kyykistelyä ja hinkkaamista.

Törmäystestinuket ovat miehiä. Naisille ei puhuta kehitysyhteistyöhankkeissa. Terveydenhuollossa väheksytään naisten oireita. Palkaton hoiva- ja kotityö jätetään pois laskuista, vaikka se voisi rikkaissa maissa muodostaa jopa puolet BKT:sta ja köyhissä maissa niinkin paljon kuin 80 %.

Kirjoittaja törmäsi teosta laatiessaan kerta toisensa jälkeen siihen, että naisten mittaamista, datan keräämistä naisista, pidetään liian monimutkaisena. Ajatellaan, että naisten pitäisi olla enemmän miesten (eli normi-ihmisen) kaltaisia eikä niin hormonaalisia, julkisilla liikennevälineillä sekavasti paikasta toiseen liikkuvia, epäsäännöllisesti työskenteleviä, korkeaäänisiä, pienikokoisia, jopa raskaanaolevia.

… naiset ovat epänormaaleja, epätyypillisiä, ihan vääränlaisia. … Yksinkertainen on toki helpompaa. Yksinkertainen on toki halvempaakin. Mutta yksinkertainen ei heijasta todellisuutta.
… kun syötät tilastoja nielevälle algoritmillesi lukuja, joista puuttuu puolet maailman väestöstä, et oikeastaan luo big dataa vaan big sotkua.

Kirja voi kuulostaa raskaalta luettavalta ja paikoin se onkin, mutta myös erittäin mielenkiintoinen, tärkeä ja valaiseva. Toisiaan ote on myös humoristinen:

… tuntoaistipohjainen tilannetietoisuusjärjestelmä [TSAS] on ilmavoimien lentäjille suunniteltu liivi, johon sijoitetut kolmekymmentäkaksi anturia värisevät, jos lentäjä on väärässä asennossa, … selitetään, että ”TSASin ansiosta lentäjä tietää aina, miten päin on suhteessa maan pintaan”, vaikka toisaalta todetaan kepeästi, että ”värinän tuntee parhaiten karvaisella, luisevalla kohdalla ihoa, ja vaikeimmin pehmeillä, pulleilla ruumiinosilla”. Kun nyt naiset kuitenkin muodostavat 20 % Yhdysvaltain ilmavoimista ja heillä on rinnat eikä edes kovin karvaiset sellaiset, tämä liivi kuulostaa heille mahdollisesti ongelmalliselta ratkaisulta.

Kunpa tämä teos kuluisi datan kerääjien, algoritmien ohjelmoijien ja poliittisten päättäjien käsissä.

Naistenviikon haasteen takana on jälleen Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

 

 

Jälkisäädökset

 

…ensikäden kertomukset Gileadista ovat aina vain harvinaisempia — varsinkin tyttöjen ja naisten elämää käsittelevät. On vaikea jättää jälkipolville muistiinpanoja, jos kirjoitustaito on riistetty.

Voivatko odotukset jonkin kirjan kohdalla olla suuremmat kuin lempikirjailijan kirjoitettua jatkoa kenties tunnetuimmalle mestariteoksekselleen? Voiko olettaa pettyvänsä — etenkin, kun jatko-osa ilmestyy vuosikymmeniä aloitusosan jälkeen, ja sen tietää syntyneen osittain lukijoiden pyynnöistä, sekä varsinkin, kun jatko-osan lienee pakko kytkeytyä myös klassikon tv-sarjasovitukseen, jossa tarina on jo edennyt? Vastauksia näihinkin kysymyksiin olen pyöritellyt mielessäni jo monta kuukautta.

Tartuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-klassikon (1986; The Handmaid’s Tale, 1985) jatko-osaan Testamentit (Otava, 2019; The Testaments, 2019; suomentanut Hilkka Pekkanen; 496 sivua) innolla mutta hieman kauhuissani heti sen ilmestyttyä syyskuussa.

Luin ensin suomennoksen todella nopeasti, mikä olikin helppoa romaanin trillerimäisen pinnan vuoksi. Tapahtumat etenivät vauhdilla ja tuntui tärkeältä tietää, miten tässä käy. Tosin vähän tietysti hirvitti, jos loppu jääkin taas yhtä avoimeksi kuin ”Orjattaren tarinassa”. Sen jälkeen luin alkuteoksen The Testaments (Chatto & Windus, 2019; 419 sivua) hitaasti ja rauhallisesti, pysähdellen ja pohdiskellen, välillä myös suomennokseen vertaillen.

Trilleripinnan takana on kokonainen maailma. Se sama Gilead, jonka Atwood loi ”Orjattaren tarinassa”. The Handmaid’s Tale on yhden ihmisen kertomus, jossa on yhden henkilön näkökulma, ja tuo henkilö on orjatar. Kaikki muut hahmot sekä heidän roolinsa ja paikkansa — tädit, vaimot, martat, komentajat, silmät, enkelit, säästövaimot, tytöt — nähdään orjattaren näkokulmasta Gileadin hierarkkisessa ja autoritaarisessa yhteiskunnassa. Tässä tv-sarja eroaa kirjasta eniten.

Testamenteissa kertojia ja näkökulmia on yhden sijaan kolme. Näitä ”jälkisäädöksiä” ovat ”Ardua Hallin käsikirjoitus” ja kaksi numeroitua ”todistajanlausuntoa”: 369A ja 369B. Ne vuorottelevat koko romaanin ajan ja niissä liikutaan ajallisesti eri tahtiin. Lukija saa siis olla tarkkana.

On hankalaa kirjoittaa käsikirjoituksen tekijästä ja todistajanlausuntojen antajista kovin tarkasti tekemättä juonipaljastuksia. Sellaisia vältän kaikin keinoin aina, mutta ihan vähän henkilöistä on pakko paljastaa. Jos kirja on vielä lukematta ja haluat itse valaistua sivu sivulta niin kuin minä, lienee parasta lopettaa tämän tekstin lukeminen tähän.

Pukeuduin kaapuun. Mitä muuta olisin voinut tehdä?

Yksi kertojista on täti. Jos olet ”Orjattaren tarinaa” lukiessasi tai The Handmaid’s Talea katsoessasi pohtinut, miten kukaan nainen on voinut ryhtyä, päätyä, suostua sellaiseksi, jota Gileadissa sanotaan tädiksi, saat tästä testamentista siihen vastauksia. Yhden tädiksi päätyneen kokemusten ja muistojen kautta valaistaan myös monilta muilta osin Gileadin syntyä, joka ”Orjattaren tarinassa” jää vähintääkin fragmentaariseksi.

Samalla saadaan hyvinkin kattava kuva tätien elämästä. He asuvat luostarin kaltaisessa Ardua Hallissa ja muutenkin heidän elämänsä muistuttaa kovasti nunnien elämää, ainakin näin maallikon silmin; en tiedä, tuleeko nunnille sama mielikuva. He elävät hyvin askeettisesti, rukoilevat paljon, hoitavat sairaita, opettavat, auttavat äitejä ja lapsia. Heillä on tarkka vuorokausirytmi ja voimakas hierarkia. Heidän joukostaan myös nousevat helmitytöt, nuoret tädit, jotka lähtevät Gileadin ulkopuolelle käännytystyöhön. Gileadin muihin naisiin verrattuna heillä on paljon etuoikeuksia: he saavat lukea ja kirjoittaa.

Kun sitten sain selville, mitä Gileadissa oli muutettu, lisätty ja jätetty pois, pelkäsin menettäväni uskoni.
Jos ei ole koskaan uskonut lujasti johonkin, ei voi ymmärtää, mitä sellainen merkitsee. Tuntuu siltä kuin paras ystävä kuolisi; kaikki tärkeä palaa pois ja ihminen jää ypöyksin, tuntee joutuneensa maanpakoon, eksyneensä synkkään metsään. …
Kerroin Beckalle, mitä sisimmässäni tapahtui.
… Hän sanoi, että ihminen voi uskoa Gileadiin tai sitten voi uskoa Jumalaan, mutta ei molempiin yhtä aikaa.
…Pelkäsin salaa, etten voisi uskoa kumpaakaan. Halusin silti uskoa, mieleni kaipasi uskoa. Kuinka suuri osa uskosta syntyy pohjimmiltaan kaipauksesta?

Tädit määräävät Ardua Hallissa — kaikki julkiset ohjeet ja kannanotot toki annetaan komentajien nimissä, vaikka niiden lähde olisikin Ardua Hallin johtaja — ja he voivat liikkua suhteellisen vapaasti. Ardua Hall on myös naisten turvapaikka.

”… Within it, women must command. Except in extrem need, men must not pass the threshold of our allotted premises, not shall our methods be questioned. We shall be judged solely by our results.”

Atwood siis taustoittaa, kuinka Gileadin kaltainen autoritaarinen ja teokraattinen yhteiskunta luodaan ja saadaan pysymään koossa — vaikka koko ajan käydään sotaa, mikä selittää nuorten miesten vähyyden, ja elintarvikkeiden niukkuuden — kuvaamalla yhtä sitä ylläpitävistä rakenteista, tätien organisaatiota.

Kenties tärkein tätien tehtävistä on ilmiselvä, kun siitä lukee:

Sitten avasin lukitun oven ja pujottelin ohi sukulinja-arkiston salaisten kansioiden. On ehdottoman tärkeää pitää sekä virallisesti että tosiasiallisesti lukua siitä, kuka on sukua kenellekin. Orjatarjärjestelmässä perheen lapsi ei ehkä ole lainkaan sukua eliittiäidilleen tai edes viralliselle isälleen, sillä epätoivoinen orjatar tavoittelee hedelmöittymistä millä keinolla hyvänsä. On meidän tehtävämme pysyä selvillä tilanteesta, sillä sukurutsaiset suhteet on estettävä. Epälapsia on muutenkin jo liikaa.

Todistajanlausunnoiksi nimettyjen lukujen kertojat ovat tyttöjä, sittemmin nuoria naisia. Heistä vanhempi on elänyt Gileadissa lähes koko elämänsä, mutta muistaa hämärästi jotakin varhaislapsuudestaan jotenkin toisenlaisesta maailmasta, ja myös toisesta äidistä. Hänet on aivopesty Gileadin ideologiaan pelottavan tehokkaasti, enkä voi mitään sille, että mieleeni tulevat lapset todellisen maailman uskonnollisissa valtioissa ja sellaisiksi haluavissa — etenkin, kun Atwood on moneen kertaan todennut, ettei hänen dystopioissaan ole mitään keksittyä, vaan kaikki on joko tapahtunut joskus tai tapahtuu parhaillaan oikeasti.

Tytöllä on rakastava adoptioäiti, mutta miten käykään, kun tämä kuolee, ja tyttö tulee teini-ikään, joka Gileadissa on naimaikä.

Kuulin marttojen puhuvan keskenään, että joidenkin häiden edellä oli morsiamelle annettu rauhoittavia ruiskeita. Annostuksen piti olla tarkka, sillä pieni horjahtelu ja puheen puuroutuminen saattoivat johtua tunnekuohusta, olihan vihkitoimitus valtavan tärkeä hetki tytön elämässä, mutta jos morsian oli tajuton, ei vihkitoimitusta pidetty pätevänä.

Näiden lukujen kautta Atwood valaisee, millaisin keinoin Gileadissa — tai ylipäänsä totalitarismissa, olipa se uskonollinen tai ei — hallitaan lapsia ja nuoria, kuinka tytöistä tehdään vaimoja. Kokonaiskuva ankarasta, julmasta, sairaasta yhteiskunnasta kasvaa ”Orjattaren tarinassa” kerrotun päälle, rikastaa ja laajentaa sitä, sekä antaa vastauksia joihinkin sen avoimiksi jättämiin kysymyksiin. Puhkiselittämistä sen sijaan on turha pelätä, sillä Atwood luottaa lukijaan.

Myös Testamentit on siis naisten tarina. Gileadin sotilasdiktatuurissa valtaa pitävien miesten, komentajien, päähän ei tälläkään kertaa mennä ja siitä olen iloinen. Mikä mustuus, julmuus ja hulluus siellä vallitseekaan, en halua tietää.

Testamenteissa on sentään tavallisiakin miehiä, sillä nuorempi todistajanlausuntojen antajista ei asu Gileadissa, vaan Kanadassa. Hän elää aluksi tavallista nuoren elämää modernissa länsimaassa. Toki tuon maan rajanaapurina on Gilead, josta tulvii kauheita uutisia, johon liittyviä mielenosoituksia järjestetään taajaan, ja jonka ”lähetyssaarnaajia”, harmaapukuisia aina kahdestaan liikkuvia naisia, voi nähdä kaduilla.

Kertojien elämät ja tarinat risteävät aikanaan. Ensimmäisiä sivuja lukiessa heränneet arvailut ja ounastelut siitä, kuka kenties on tai ei ole joku ”Orjattaren tarinasta” tuttu, saavat vahvistuksensa. Romaani on viihdyttävän juonivetoinen ja hyvinkin nopealukuinen, mutten suosittele sen lukemista liian vauhdilla kuten itse ensilukemalla tein. Tai sitten sille kannattaa suoda (ainakin) toinen lukukerta.

Suurin ero ”Orjattaren tarinan” ja Testamenttien välillä on tunnelma. En väitä, että Testamentit olisi hauska kirja, mutta sen sijaan sanon, että The Handmaid’s Tale on läpikotaisin synkkä ja vakava romaani, jossa ei ole huumorin häivähdystäkään, ja jossa on toivoa ehkä pölyhiukkasen verran aivan lopussa. Se on pelottava ja ahdistava; Testamentit on toiveikkaampi, valoisampi ja lempeämpi. Siinä on jopa huumoria; jos ei muussa, niin tätien nimissä. Täysin eri maailmoista tulevien naisten kohtaamisissa on paikoin lähinnä tragikomiikkaa. Lisäksi keveyttä luovat kirjailijan silmäniskuiksi nimittämäni pienet vinkit ja vihjeet, sekä tietysti vaikkapa tällaiset (huonosti kääntyvät) sanaleikit:

”Astonishing,” I exclaimed. ”Not for nothing do we at Ardua Hall say ’Pen Is Envy.'”

Atwood ei olisi Atwood, jollei hän päättäisi klassikkonsa jatko-osaa samaan tapaan kuin sen, eli Gilead-tutkijoiden symposiumin kuvaukseen, tällä kertaa kolmannentoista, edellisellä kerralla kahdennentoista.

Tiedän, että suomentaja on joutunut tekemään työnsä liian nopeasti, koska suomennos on haluttu markkinoille samaan aikaan alkuteoksen kanssa. Ei hänellä ole ollut aikaa jäädä pitkiksi ajoiksi pohdiskelemaan erilaisia käännösratkaisuja, vaikka muutamassa kohdassa ajatus näyttääkin jääneen kiireen alle. En nosta tähän kuin yhden:

”Kun aika koittaa, valitsemme teille jokaiselle aviomiehen viisaasti yhdessä vanhempienne kanssa”, Estée-täti sanoi. ”Ei sitä tarvitse pelätä. Lukekaa vain läksynne ja luottakaa siihen, että vanhemmat ihmiset tekevät niin kuin on parasta. Silloin kaikki käy niin kuin pitääkin. Rukoilen sen puolesta.”

”We and your fathers and mothers will choose your husbands wisely for you when the time comes,” Aunt Estée would say. ”So you don’t need to be afraid. Just learn your lessons and trust your elders to do what is best, and everything will unfold as it should. I will pray for it.”

Muistutan, etteivät Gileadin tytöt osaa eivätkä saa lukea. Koulussa he kuuntelevat sekä piirtävät ja ompelevat, ja niitä läksyjä heillä on tehtävänä, ei luettavana. Tähän kytkeytyy mielestäni hauskalla tavalla kirjan ulkoasu, jossa eri kertojanäänet erottuvat myös kuvasymboleilla: tädin kynänkärjellä, Gilead-tyttären päähinepäällä ja vapaan tytön poninhäntäpäällä. Alkukielisessä teoksessa kahdesta jälkimmäisestä muodostuva kaksoiskuva koristaa myös kirjan sisäkansia, mutta suomenkielisessä kirjassa ei tätä ulkoasuseikkaa harmikseni toisteta.

Testamentit tuskin saavuttaa edeltäjänsä lailla klassikkoaseman, mutta mielestäni se on silti oikein hieno romaani.

P. S. Ei minua haittaisi lukea Gileadista edelleen lisää: Millaista on marttojen elämä heidän omasta näkökulmastaan? Kuinka he onnistuvat kommunikoimaan ja auttamaan orjattaria pakoon? Entä onko ”säästöluokan” elämä yhtä säädeltyä kuin komentajien talouksissa elävien tai tätien? Kuinka heidät pidetään kurissa? Viedäänkö kaikki nuoret miehet sotaan ja niskoittelijoiden pojat kaikkein pahimpiin paikkoihin? Vai riittääkö tietämättömänä pitäminen — muut kuin eliitin lapset tuskin käyvät minkäänlaista koulua —  ja sen lisäksi ”pelastajaisten” ja muurilla roikuttamisen uhka? En silti usko, että jatkoa seuraa. Muuten kuin tv-sarjan muodossa.