Naistenviikko 2020 – ovatko naiset vain poikkeus miesten maailmassa?

… se, mikä tuntuu objektiiviselta, voi olla erittäin mieskeskeistä … Tosiasiassa jonkin arvokkaana pitäminen on mielipidekysymys, ja mielipiteet muovautuvat kulttuurin mukaan. Ja jos kulttuuri on yhtä mieskeskeinen kuin meillä, se on väistämättä naisia syrjivä. Oletusarvoisesti.

Caroline Criado Perez on koonnut palkittuun teokseensa Näkymättömät naiset – näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille (WSOY, 2020; Invisible women – exposing data bias in a world designed for men, 2019; suomentanut Arto Schroderus; 411 sivua) hengästyttävän ja raivostuttavan määrän dataa ja – etenkin – datan puutetta siitä, miten moni asia maailmassa on suunniteltu ajatellen vain miestä normina, ihmisenä, josta nainen on poikkeus, poikkeama, hankaluus, olematon, toinen. Silloinkin, kun dataa myös naisia koskien on, eivät poliittiset päättäjät useinkaan hyödynnä sitä.

… luotamme edelleen miehiä koskevista tutkimuksista saatuun dataan ikään kuin se pätisi naisiin. Erityisesti valkoihoisia 25-30-vuotiaita, 70-kiloisia miehiä koskevaan dataan. Tämä on Referenssimies, ja hänen supervoimansa on kyky edustaa ihmiskuntaa kokonaisuudessaan, vaikka ei hän tietenkään edusta sitä.

Laaja teos kattaa aihealueita jokapäiväisestä arjesta (esimerkiksi lumen auraaminen ja vessojen määrä) työelämään (esimerkiksi vanhempainvapaat ja verotus), muotoilusta (esimerkiksi puhelimien koko ja autojen turvallisuus) lääketieteeseen (esimerkiksi lääketutkimusta tehdään edelleen valtavasti ainoastaan miehillä) ja julkisesta elämästä (esimerkiksi BKT & palkaton kotityö) kuolemiseen (esimerkiksi pandemiat ja luonnonkatastrofit). Monissa asioissa erot kulttuurien ja valtioiden välillä ovat suuria, mutta edes pohjoismaiset tasa-arvon mallimaat eivät pääse aina loistamaan.

Vakavia vammoja aiheuttavien työtapaturmien lisääntyminen naisilla liittyy sukupuolidatan puutteeseen. Koska työelämän tutkimus on perinteisesti keskittynyt miesvaltaisiin aloihin, tietomme siitä, miten naisten saamia vammoja voisi ehkäistä, on lievästi sanottuna hataraa. …
Hoito- ja siivoustyötä tekevä nainen saattaa työvuoron aikana nostaa enemmän kuin rakennustyöntekijä tai kaivostyöntekijä. … Toisin kuin rakennustyöntekijät ja kaivostyöntekijät, nämä naiset eivät useinkaan mene kotiin lepäämään, vaan tekevät heti perään toisen, palkattoman työvuoron, johon kuuluu lisää nostamista, lisää raahamista, lisää kyykistelyä ja hinkkaamista.

Törmäystestinuket ovat miehiä. Naisille ei puhuta kehitysyhteistyöhankkeissa. Terveydenhuollossa väheksytään naisten oireita. Palkaton hoiva- ja kotityö jätetään pois laskuista, vaikka se voisi rikkaissa maissa muodostaa jopa puolet BKT:sta ja köyhissä maissa niinkin paljon kuin 80 %.

Kirjoittaja törmäsi teosta laatiessaan kerta toisensa jälkeen siihen, että naisten mittaamista, datan keräämistä naisista, pidetään liian monimutkaisena. Ajatellaan, että naisten pitäisi olla enemmän miesten (eli normi-ihmisen) kaltaisia eikä niin hormonaalisia, julkisilla liikennevälineillä sekavasti paikasta toiseen liikkuvia, epäsäännöllisesti työskenteleviä, korkeaäänisiä, pienikokoisia, jopa raskaanaolevia.

… naiset ovat epänormaaleja, epätyypillisiä, ihan vääränlaisia. … Yksinkertainen on toki helpompaa. Yksinkertainen on toki halvempaakin. Mutta yksinkertainen ei heijasta todellisuutta.
… kun syötät tilastoja nielevälle algoritmillesi lukuja, joista puuttuu puolet maailman väestöstä, et oikeastaan luo big dataa vaan big sotkua.

Kirja voi kuulostaa raskaalta luettavalta ja paikoin se onkin, mutta myös erittäin mielenkiintoinen, tärkeä ja valaiseva. Toisiaan ote on myös humoristinen:

… tuntoaistipohjainen tilannetietoisuusjärjestelmä [TSAS] on ilmavoimien lentäjille suunniteltu liivi, johon sijoitetut kolmekymmentäkaksi anturia värisevät, jos lentäjä on väärässä asennossa, … selitetään, että ”TSASin ansiosta lentäjä tietää aina, miten päin on suhteessa maan pintaan”, vaikka toisaalta todetaan kepeästi, että ”värinän tuntee parhaiten karvaisella, luisevalla kohdalla ihoa, ja vaikeimmin pehmeillä, pulleilla ruumiinosilla”. Kun nyt naiset kuitenkin muodostavat 20 % Yhdysvaltain ilmavoimista ja heillä on rinnat eikä edes kovin karvaiset sellaiset, tämä liivi kuulostaa heille mahdollisesti ongelmalliselta ratkaisulta.

Kunpa tämä teos kuluisi datan kerääjien, algoritmien ohjelmoijien ja poliittisten päättäjien käsissä.

näknai

Naistenviikon haasteen takana on jälleen Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

 

 

Canthin sanat elävät

Oikeastaan kaikki, mitä Canth kirjoitti – lehtitekstit, näytelmät, kirjeet, proosa – perustui ajatukseen siitä, että hänen esittämänsä ajatukset kutsuvat vastaamaan ja keskustelemaan.

Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY, 2019; 270 sivua) on Suvi Aholan kokoama, teemoittama, taustoittama ja tulkitsema kokoelma Minna Canthin tekstejä. Ahola on poiminut ja teemoittanut tekstejä novelleista, näytelmistä, kirjeistä ja artikkeleista lukuihin Lapsuudesta, Rakkaudesta ja seksistä, Naisista ja miehistä, Köyhyydestä, Kirjoittamisesta, Uskosta ja epäilystä sekä Naiseudesta ja vanhenemisesta.

Jo tämä kertoo, kuinka monipuolisesti Canth kirjoitti ja mitä kaikkia aiheita hän pohti ja käsitteli. Otsikot eivät avaa kaikkea, sillä aiheita ovat muun muassa ja ainakin koulutus, tasa-arvo, kasvatus, lapsityövoima, ystävyys, prostituutio, vapaus, nälkä, työläisten asema, kutsumus, äitiys ja kaupankäynti.

Canth ei pelännyt asettua alttiiksi halveksunnalle ja ylenkatseelle, vaan arvosteli aikansa yhteiskuntajärjestystä terävästi julmastakin kritiikistä ja suoranaisesta vihasta huolimatta. Hän oli taitava yhteiskuntakriitikko, joka osasi perustella, ei yleensä provosoitunut, ja otti vakavaankin asiaan usein myös hieman humoristisen juonteen.

…hiukan arvostelua tästä yhteiskunnasta, jonka järjestämiseen ei meillä naisilla mitään oikeutta ole eikä ole ollut, ja jonka epäkohdista emme siis mitään edesvastausta kanna… Ja että se monessa kohden peräti kelvottomaksi löydetään, siitä ei epäilemistä.
… herra piispa aivan suotta Jumalaa siitä syyttää. Kyllä se järjestelmä vain on miesten laittama, ei se muuten olisi niin kunnottomaksi tullut. Etupäässä pelkään paavien ja piispojen olleen uskollisesti mukana siinä toimessa.
… naiset estettiin yliopistoon pääsemästä siitä syystä … että arveltiin naisten sen kautta turmeltuvan ja tulevan yhtä huonoiksi kuin miehet nyt ovat. Tuossa kenties on vähän perää. Ehkä todella miesten sivistys on yhtä ummehtunutta ja onttoa kuin heidän uskontonsa ja moraalinsakin. Siinä tapauksessa taivas meitä varjelkoon heidän yliopistoistaan.

Minna Canth (1844-1897) oli rohkea nainen, joka pyrki parantamaan kaikkien alistettujen — naisten, tyttöjen, köyhien, työläisten, orpojen, yksinhuoltajien — asemaa ja edistämään tasa-arvoa. Hän eli aikana, jolloin suomen kirjakieli vasta muotoutui ja realistinen romaani oli vasta syntymässä eikä lukutaitokaan vielä ollut tavallista, ja kirjoitti muun muassa siksi novelleja lehtiin ja näytelmiä esitettäviksi.

Eilen minä täytin 44 vuotta. Ajatelkaa neljäkymmentä ja neljä! Mutta aijon minä vielä tallata tämän pallon multaa parikymmentä vuotta. Ja ahkerasti kirjoitella. Kun vaan nuo aivot kestäisivät. Mutta eivätköhän ne kestä, koska ovat tähänkin saakka kestäneet.

Canth kuoli kuitenkin jo alle 10 vuotta myohemmin. Mutta hänen tekstinsä on edelleen elävää, ajankohtaista ja suorasukaista. Yhä hän haastaa meitä ajattelemaan.

Huomenna on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Minna Canthia juhlitaan tänä vuonna aivan erityisesti, koska hänen syntymästään tulee kuluneeksi 175 vuotta. Minnaa voi juhlia muun muassa

Tämä teksti osallistuu Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

Olen lukenut Minna Canthiin liittyen hiljattain myös kuvakirjan Minna!, romaanin Rouva C, joka voitti Bonnierin suuren journalistipalkinnon, sekä esseekokoelman Punaiset kengät.

P. S. Harvoin kommentoin kansia, mutta nyt ihmettelen, miksi Minna on ”kaadettu” tämän teoksen kannessa?

 

 

 

Helteessä

Karin Slaughterin uusin rikosromaani Rikollinen (Tammi, 2014; Criminal, 2012, suomentanut Annukka Kolehmainen; 426 sivua) saattaa hyvinkin olla hänen parhaansa. Toistaiseksi. Ja se sopii loistavaksi luettavaksi kotimaan helteessä, kun Atlantan kesäkuumuuteen voi eläytyä myös fyysisesti.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle. Vuonna 1975 uraansa aloittelevat nuoret poliisit Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell tutkivat sitkeästi — mieskollegoiden ja -pomojen kielloista ja vähättelystä piittaamatta — prostituoitujen raakoja murhia, joista kukaan muu ei piittaaa.

Nykyhetkessä Amanda Wagner tuntuu salaavan alaiseltaan Will Trentiltä liikaa, kun Atlantassa tehdään taas samanlaisia murhia. Will itse ei edelleenkään pysty avautumaan rakastetulleen, ensiapulääkäri Sarah Lintonille, vaikka heillä muuten menee paremmin kuin koskaan.

Kaikki Slaughterin vakiohahmot ovat siis mukana, ja tällä kertaa ovia Willin ankeaan menneisyyteen raotetaan enemmän kuin koskaan ennen. Voi puhua sarjan avainromaanista. Historiaosuus on oivallinen ja toimii täydellisesti taustoittamassa nykypäivän osutta sekä koko teossarjaa ja sen henkilöitä.

Teos on intensiivinen, jännittävä ja tasapainoinen. Neljänkymmenen vuoden takaisissa tapahtumissa konkretisoituu kahden sittemmin loistavasti uraa luoneen naisen kivinen alkutaival poliisin palveluksessa. 1970-luvun USA oli valkoisten miesten maailma, jossa vallitsi kaikenlainen epätasa-arvoisuus niin kaduilla kuin poliisiorganisaatiossakin. Silti Slaughter ei saarnaa, vaan kirjoittaa ongelmat juoneen ja henkilöihin, antaa asenteiden näkyä ihmisten käytöksessä ja tapahtumien puhua puolestaan.

Se, miten kirjailija jättää vihoviimeisen koukun loppulauseisiin, on lähes rikollisen taitavaa.

Suosittelen lukemaan Karin Slaughterin Grant County -sarjaa (pääosassa Sara Linton) ja Will Trent -sarjaa sekä niiden yhteenliittymää aikajärjestyksessä ja kokonaan. Kirjailijan luomat henkilöhahmot ja -historiat ovat sen arvoisia.

 

(Seuraavaa Will Trent & Sara Linton -dekkaria odotellessa totean, että Syyllinen on ratkennut. Onko kesädekkarihaaste mikään haaste dekkarifanille? Ei lukemisen kannalta, mutta bloggaamisen kannalta kyllä. Laiska kesäbloggaaja tarvitsee haasteita.)