Avainsana-arkisto: tasa-arvo

Canthin sanat elävät

Oikeastaan kaikki, mitä Canth kirjoitti – lehtitekstit, näytelmät, kirjeet, proosa – perustui ajatukseen siitä, että hänen esittämänsä ajatukset kutsuvat vastaamaan ja keskustelemaan.

Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY, 2019; 270 sivua) on Suvi Aholan kokoama, teemoittama, taustoittama ja tulkitsema kokoelma Minna Canthin tekstejä. Ahola on poiminut ja teemoittanut tekstejä novelleista, näytelmistä, kirjeistä ja artikkeleista lukuihin Lapsuudesta, Rakkaudesta ja seksistä, Naisista ja miehistä, Köyhyydestä, Kirjoittamisesta, Uskosta ja epäilystä sekä Naiseudesta ja vanhenemisesta.

Jo tämä kertoo, kuinka monipuolisesti Canth kirjoitti ja mitä kaikkia aiheita hän pohti ja käsitteli. Otsikot eivät avaa kaikkea, sillä aiheita ovat muun muassa ja ainakin koulutus, tasa-arvo, kasvatus, lapsityövoima, ystävyys, prostituutio, vapaus, nälkä, työläisten asema, kutsumus, äitiys ja kaupankäynti.

Canth ei pelännyt asettua alttiiksi halveksunnalle ja ylenkatseelle, vaan arvosteli aikansa yhteiskuntajärjestystä terävästi julmastakin kritiikistä ja suoranaisesta vihasta huolimatta. Hän oli taitava yhteiskuntakriitikko, joka osasi perustella, ei yleensä provosoitunut, ja otti vakavaankin asiaan usein myös hieman humoristisen juonteen.

…hiukan arvostelua tästä yhteiskunnasta, jonka järjestämiseen ei meillä naisilla mitään oikeutta ole eikä ole ollut, ja jonka epäkohdista emme siis mitään edesvastausta kanna… Ja että se monessa kohden peräti kelvottomaksi löydetään, siitä ei epäilemistä.
… herra piispa aivan suotta Jumalaa siitä syyttää. Kyllä se järjestelmä vain on miesten laittama, ei se muuten olisi niin kunnottomaksi tullut. Etupäässä pelkään paavien ja piispojen olleen uskollisesti mukana siinä toimessa.
… naiset estettiin yliopistoon pääsemästä siitä syystä … että arveltiin naisten sen kautta turmeltuvan ja tulevan yhtä huonoiksi kuin miehet nyt ovat. Tuossa kenties on vähän perää. Ehkä todella miesten sivistys on yhtä ummehtunutta ja onttoa kuin heidän uskontonsa ja moraalinsakin. Siinä tapauksessa taivas meitä varjelkoon heidän yliopistoistaan.

Minna Canth (1844-1897) oli rohkea nainen, joka pyrki parantamaan kaikkien alistettujen — naisten, tyttöjen, köyhien, työläisten, orpojen, yksinhuoltajien — asemaa ja edistämään tasa-arvoa. Hän eli aikana, jolloin suomen kirjakieli vasta muotoutui ja realistinen romaani oli vasta syntymässä eikä lukutaitokaan vielä ollut tavallista, ja kirjoitti muun muassa siksi novelleja lehtiin ja näytelmiä esitettäviksi.

Eilen minä täytin 44 vuotta. Ajatelkaa neljäkymmentä ja neljä! Mutta aijon minä vielä tallata tämän pallon multaa parikymmentä vuotta. Ja ahkerasti kirjoitella. Kun vaan nuo aivot kestäisivät. Mutta eivätköhän ne kestä, koska ovat tähänkin saakka kestäneet.

Canth kuoli kuitenkin jo alle 10 vuotta myohemmin. Mutta hänen tekstinsä on edelleen elävää, ajankohtaista ja suorasukaista. Yhä hän haastaa meitä ajattelemaan.

Huomenna on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Minna Canthia juhlitaan tänä vuonna aivan erityisesti, koska hänen syntymästään tulee kuluneeksi 175 vuotta. Minnaa voi juhlia muun muassa

Tämä teksti osallistuu Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

Olen lukenut Minna Canthiin liittyen hiljattain myös kuvakirjan Minna!, romaanin Rouva C, joka voitti Bonnierin suuren journalistipalkinnon, sekä esseekokoelman Punaiset kengät.

P. S. Harvoin kommentoin kansia, mutta nyt ihmettelen, miksi Minna on ”kaadettu” tämän teoksen kannessa?

 

 

 

Mainokset

Helteessä

Karin Slaughterin uusin rikosromaani Rikollinen (Tammi, 2014; Criminal, 2012, suomentanut Annukka Kolehmainen; 426 sivua) saattaa hyvinkin olla hänen parhaansa. Toistaiseksi. Ja se sopii loistavaksi luettavaksi kotimaan helteessä, kun Atlantan kesäkuumuuteen voi eläytyä myös fyysisesti.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahdelle aikatasolle. Vuonna 1975 uraansa aloittelevat nuoret poliisit Amanda Wagner ja Evelyn Mitchell tutkivat sitkeästi — mieskollegoiden ja -pomojen kielloista ja vähättelystä piittaamatta — prostituoitujen raakoja murhia, joista kukaan muu ei piittaaa.

Nykyhetkessä Amanda Wagner tuntuu salaavan alaiseltaan Will Trentiltä liikaa, kun Atlantassa tehdään taas samanlaisia murhia. Will itse ei edelleenkään pysty avautumaan rakastetulleen, ensiapulääkäri Sarah Lintonille, vaikka heillä muuten menee paremmin kuin koskaan.

Kaikki Slaughterin vakiohahmot ovat siis mukana, ja tällä kertaa ovia Willin ankeaan menneisyyteen raotetaan enemmän kuin koskaan ennen. Voi puhua sarjan avainromaanista. Historiaosuus on oivallinen ja toimii täydellisesti taustoittamassa nykypäivän osutta sekä koko teossarjaa ja sen henkilöitä.

Teos on intensiivinen, jännittävä ja tasapainoinen. Neljänkymmenen vuoden takaisissa tapahtumissa konkretisoituu kahden sittemmin loistavasti uraa luoneen naisen kivinen alkutaival poliisin palveluksessa. 1970-luvun USA oli valkoisten miesten maailma, jossa vallitsi kaikenlainen epätasa-arvoisuus niin kaduilla kuin poliisiorganisaatiossakin. Silti Slaughter ei saarnaa, vaan kirjoittaa ongelmat juoneen ja henkilöihin, antaa asenteiden näkyä ihmisten käytöksessä ja tapahtumien puhua puolestaan.

Se, miten kirjailija jättää vihoviimeisen koukun loppulauseisiin, on lähes rikollisen taitavaa.

Suosittelen lukemaan Karin Slaughterin Grant County -sarjaa (pääosassa Sara Linton) ja Will Trent -sarjaa sekä niiden yhteenliittymää aikajärjestyksessä ja kokonaan. Kirjailijan luomat henkilöhahmot ja -historiat ovat sen arvoisia.

 

(Seuraavaa Will Trent & Sara Linton -dekkaria odotellessa totean, että Syyllinen on ratkennut. Onko kesädekkarihaaste mikään haaste dekkarifanille? Ei lukemisen kannalta, mutta bloggaamisen kannalta kyllä. Laiska kesäbloggaaja tarvitsee haasteita.)