”Kaikki asunnossa olijat painiskelivat omien tarinoidensa kanssa”

Fredrik Backmanin Ahdistunutta porukkaa (Johnny Kniga, 2020; Folk med ångest, 2019; suomentanut Katriina Huttunen; 377 sivua) on pinnalta katsoen kertomus kummallisesta asuntonäytöstä ja oudosta panttivankidraamasta, mutta syvemmältä jotakin aivan muuta.

Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista, panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai useampikin.

Pikkukaupungissa joukko ihmisiä osuu uudenvuodenaattona samaan asuntonäyttöön, jonne ryntää myös epäonninen ja epätoivoinen pankkiryöstäjä. Panttivankitilannetta päätyy selvittämään poliisikaksikko Jim ja Jack, jolla ei ole vastaavasta minkäänlaista kokemusta, mutta toisistaan sen sijaan pitkä, ovathan he isä ja poika.

Kaikilla jotka olivat tuona päivänä asunnossa oli omat kompleksinsa, omat demoninsa ja omat ahdistuksensa: Roger oli loukkaantunut, Anna-Leena kaipasi kotiin, Lennart ei saanut kaninpäätä irti, Julia oli väsynyt, Ro oli levoton, Zaraan sattui ja Estelle… niin, kukaan ei vielä oikein tiennyt mitä Estelle oli.

Kertomus etenee hullunkuristen kuulusteludialogien, myytävässä asunnossa käytävien tavallisten ja omituisten keskustelujen, Zaran hyvin hitaasti edistyvien psykologikäyntitakaumien sekä asunnon parvekkeelta näkyvään siltaan liittyvien muistojen ja traumojen kautta. Ihmisten tarinoita ja persoonia höystää musta mutta ymmärtävä huumori.

”Oletko koskaan pitänyt kolmevuotiasta kädestä matkalla päiväkodista kotiin?”
”En.”
”Ihminen ei ole koskaan niin tärkeä kuin silloin.”

En oikein tiennyt, mitä odottaa aloittaessani tämän kirjan, enkä ollut ihan varma, mitä olin lukenut saatuani sen loppuun, mutta pidin kovasti lukemastani. Romaani on yllätyksellinen, hauska, lohdullinen ja tärkeä. En tiedä, olenko aiemmin lukenut näin helppolukuista vakavaa kirjaa.

Tyttären paluu

Petyin Elisabeth Norebäckin jännäriin Sano että olet minun (Like, 2018; Säg att du är min; suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld; 408 sivua). Pidän psykologisesta jännityksestä, mutten siitä, että arvaan jo alkumetreillä, kuka huijaa ketä ja miksi. En vain uskonut sitä, vaan jatkoin loppuun saakka odottaen yllätyskäännettä turhaan. Ehkä syy ei ole kirjan, vaan minun — olenhan lukenut paljon jännitystä. Kyllä minutkin silti voi edelleen yllättää.

Kirjan päähenkilö Stella on tukholmalainen psykoterapeutti, joka on naimisissa Henrikin kanssa. Heillä on 13-vuotias poika Milo. Stellan tytär Alice on kadonnut 21 vuotta sitten. Sitten Stellan vastaanotolle tulee 22-vuotias Isabelle, joka on kuin Alicen isän siskon nuoruuspeilikuva. Stella järkyttyy ja alkaa seurailla Isabellea. Lähipiiri — puoliso, vanhemmat, Alicen isä — ei usko Stellaa, koska tämä on kerran aiemminkin luullut nähneensä tyttärensä ja joutunut silloin (ilmeisesti tahdonvastaiseen) psykiatriseen hoitoon.

Stellan lisäksi tarinaa kerrotaan Isabellen ja tämän äidin näkökulmasta. Etenkin jälkimmäiset luvut paljastavat liikaa, jos oli tarkoitus pitää lukija jännityksessä asioiden todellisesta laidasta.

Se kummastutti minua, että Skogskyrkogården, joka on Tukholmassa sijaitsevan, Unescon maailmanperintöluetteloon päässeen, hautausmaan nimi, oli suomennettu metsähautausmaaksi (pienellä alkukirjaimella). Eikö silloin pitäisi katujen nimetkin suomentaa? Niitä mainitaan kirjassa paljon. Toisaalta skagenröra eli katkaraputahna oli jätetty kääntämättä. Johtuneeko epäloogisuus siitä, että suomentajia on jostain syystä kaksi?

 

Mykkä todistaja

Äänet (Atena, 2016; Stimmen, 2015; suomentanut Anne Mäkelä; 406 sivua) on Ursula Poznanskin Salzburgiin sijoittuvan Beatrice Kaspary -dekkarisarjan kolmas osa. Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla on tapahtunut murha. Harhainen potilas on löytänyt osaston uusimman lääkärin tutkimushuoneesta nukutusainetta veressään, metallitanko kurkussaan ja värikkäin muoviveitsin koristeltuna.

Todistajien kuulustelu on hankalaa. Lääkärit suojelevat sairaalan mainetta, ja omaansa, sekä varjelevat erityisesti yhden potilaan henkilöllisyyttä. Potilaita, jotka kuulevat ääniä, valehtelevat maanisesti tai vaikenevat kuin muuri, ei ole sen helpompaa pitää luotettavina todistajina. Ruumiita saadaan lisää ennen kuin synkkääkin synkempi totuus paljastuu. Ei ole vaikeaa arvata, mistä Itävallan rikoshistorian perhetragedioista Marien/Jasminin, tärkeimmän ja haastavimman potilastodistajan, kohtalo on saanut innoituksensa.

Beatricen yksityiselämä on toisaalta huonommalla — raivostuttava ex-puoliso yrittää viedä lasten huoltajuuden kokonaan — ja toisaalta paremmalla tolalla kuin aiemmin — suhde työpari Floriniin alkaa kukoistaa. Kuten sarjan aiemmissakin osissa (Vii5i ja Sokeat linnut) päähenkilön arjen ja yksityiselämän kuvaus keventää karmeaa rikosjuonta.

Suomennos saa välillä pohtimaan, onko alkuteoskin näin puhekielinen: ”Naisen täytyi kyetä hirmu monisyiseen ajatuksenjuoksuun…”  ja kiinnittämään huomiota kirjoitus- ja pronominivirheisiin (”Ei mitään, kun kukaan ei huolehti niistä. Silloin tällöin, jos joku osasto on ihan täynnä eikä mistään muualta saa sänkyjä, joku näistä puhdistetaan ja viedään ylös.”)

Ehdottomasti lukemisen arvoinen rikosromaani silti.