Mykkä todistaja

Äänet (Atena, 2016; Stimmen, 2015; suomentanut Anne Mäkelä; 406 sivua) on Ursula Poznanskin Salzburgiin sijoittuvan Beatrice Kaspary -dekkarisarjan kolmas osa. Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla on tapahtunut murha. Harhainen potilas on löytänyt osaston uusimman lääkärin tutkimushuoneesta nukutusainetta veressään, metallitanko kurkussaan ja värikkäin muoviveitsin koristeltuna.

Todistajien kuulustelu on hankalaa. Lääkärit suojelevat sairaalan mainetta, ja omaansa, sekä varjelevat erityisesti yhden potilaan henkilöllisyyttä. Potilaita, jotka kuulevat ääniä, valehtelevat maanisesti tai vaikenevat kuin muuri, ei ole sen helpompaa pitää luotettavina todistajina. Ruumiita saadaan lisää ennen kuin synkkääkin synkempi totuus paljastuu. Ei ole vaikeaa arvata, mistä Itävallan rikoshistorian perhetragedioista Marien/Jasminin, tärkeimmän ja haastavimman potilastodistajan, kohtalo on saanut innoituksensa.

Beatricen yksityiselämä on toisaalta huonommalla — raivostuttava ex-puoliso yrittää viedä lasten huoltajuuden kokonaan — ja toisaalta paremmalla tolalla kuin aiemmin — suhde työpari Floriniin alkaa kukoistaa. Kuten sarjan aiemmissakin osissa (Vii5i ja Sokeat linnut) päähenkilön arjen ja yksityiselämän kuvaus keventää karmeaa rikosjuonta.

Suomennos saa välillä pohtimaan, onko alkuteoskin näin puhekielinen: ”Naisen täytyi kyetä hirmu monisyiseen ajatuksenjuoksuun…”  ja kiinnittämään huomiota kirjoitus- ja pronominivirheisiin (”Ei mitään, kun kukaan ei huolehti niistä. Silloin tällöin, jos joku osasto on ihan täynnä eikä mistään muualta saa sänkyjä, joku näistä puhdistetaan ja viedään ylös.”)

Ehdottomasti lukemisen arvoinen rikosromaani silti.

Mainokset

Minne tytöt kadonneet?

Otsikon tähän kirjoitukseeni lainaan Leena Lehtolaisen uusimmasta dekkarista, mutta intialaisen Kishwar Desain Pimeyden lapset (Like, 2010; Witness the Night, suom. Terhi Kuusisto) on huomattavasti synkempää ja rankempaa tekstiä maailman tyttöjen kovista kohtaloista kuin uusin Maria Kallio -dekkari.

Pimeyden lapsistakin voi puhua murhamysteerinä, mutta oikeasti se on järkyttävä kuvaus tyttölasten asemasta Intiassa. Laittomien, sukupuolen määritykseen perustuvien aborttien vuoksi heitä syntyy paljon vähemmän kuin poikia. Vauvaiässä heitä kuolee enemmän kuin poikia, koska heitä ei ruokita eikä hoideta kunnolla. Heitä myös surmataan, poltetaan, syövytetään hapolla, kaupataan, orjuutetaan ja suljetaan laitoksiin.

Teoksen päähenkilö on vapaaehtoissosiaalityöntekijä Simran Singh. Hänet kutsutaan entiseen kotikyläänsä Punjabissa auttamaan Durgan tapauksen selvittämisessä. 14-vuotias Durga on tutkintavankeudessa murhista epäiltynä. Tytön koko perhe, 13 ihmistä, on tapettu yhdessä yössä ja talo yritetty polttaa. Durga on raiskattu, mutta hän ei suostu puhumaan yön tapahtumista.

Kun Simran alkaa selvitellä tapauksen taustoja voidakseen auttaa Durgaa, johtavat jäljet muun muassa korruptoituneitten poliisien pakeille, Durgan ja hänen kadonneen sisarensa hurmaavan kotiopettajan luo, sanoinkuvaamattomaan mielisairaalaan ja yksityisille aborttiklinikoille.

Vähitellen Durga alkaa luottaa Simraniin, joka kauhistuu arvostetun ja rikkaan sikhiperheen salaisuuksista. Valitettavasti perheen tapa surmata tai abortoida tyttövauvat sekä kohdella hengissä selvinneitä huonosti on pitkälti myös maan tapa, erityisesti maaseudulla. Tyttövauvoja tapetaan, koska heistä ei ole taloudellista hyötyä. Vanhemmat myös ajattelevat, että tyttöjä on turha kouluttaa, koska he menevät naimisiin ja hyödyttävät miehen perhettä. Intialainen äiti voi lapsensa surmatessaan kokea vapauttavansa tyttären kurjasta naisen elämästä.

Pimeyden lapset on romaani, mutta se perustuu todellisuuteen. Todellisuuteen, jonka toivoisi olevan sepitettyä.

Pientä keveyttä romaanin tuo Simranin itseironinen ja itsenäinen hahmo.

”Koko neuvostoelämä oli sepitettyä.”

Sofi Oksanen ja Imbi Paju ovat toimittaneet laajan artikkelikokoelman Kaiken takana oli pelko : kuinka Viro menetti historiansa ja kuinka se saadaan takaisin (WSOY, 2009), joka nimestään huolimatta käsittelee myös muiden Baltian maiden lähihistoriaa – ensimmäistä itsenäisyyttä, miehitystä, elämää neuvostotasavalloissa ja uuden itsenäisyyden aikaa.

Kokoelmassa on nelisenkymmentä artikkelia, joiden taso vaihtelee tieteellisestä tutkimuksesta muistelmapalasiin. Osa teksteistä on hyvinkin syvällisiä ja tarkkoja, osa huitaistun oloisia. 563 sivussa on kenties neljännes sellaista, jonka pois jättäminen olisi parantanut kokonaisuutta.

Kirjan keskeisimpi kysymyksiä ovat: Miksi stalinistisen Neuvostoliiton tekemät ihmisoikeusrikokset on lähes vaiettu ja jokseenkin sivuutettu, ainakin verrattuna natsi-Saksan tekemiin rikoksiin? Miten käsitellä, purkaa ja ymmärtää neuvostosorron uhrien kärsimyksiä leireillä, vankiloissa ja mielisairaaloissa? Kansanmurhan kaltaisiin suuriin aiheisiin kytkeyvät myös symboli- ja muistomerkkikysymykset: Iivi Anna Masson artikkelissa ”Hauras ja haavoittuva totuus” (s. 212-218) pohditaan ”pronssipatsasjupakkaan” liittyen näin: ”Venäjän näkemys tässä kiistassa sai yllättävän paljon ymmärrystä moniarvoisuuttaa ylistävässä Euroopassa. Samaa ymmärrystä tuskin osoitettaisiin uusnatseille, jotka puolustaisivat SS-sotilaan patsasta —”.

Artikkelin aiheiden kirjo on laaja käsitemäärittelyistä (”Sovjetisoinnin käsitteestä”) ja oikeustieteellisistä tutkielmista (”Baltian valloituksen oikeudenvastaisuus”) Gulag-muistoihin ja -muistelmiin, sorron kansanterveydellisistä vaikutuksista ja miehityksen taloudellisista seurauksista kollektiiviseen muistiin ja poliittisiin vitseihin.

Artikkeikokoelmalla on monista ansioistaan – laaja kattavuus, erilaisten aiheiden nostaminen julkisuuteen, keskustelun herättäminen ym. – huolimatta myös ongelmansa, joista osan olisi kaiketi voinut jo toiseen painokseen (jota luin) korjata. Ivo Jurveen artikkeli ”KGB, Stasi ja Viron tiedusteluhistoria” (s.131-166)  jäi kiinnostavuudestaan huolimatta lukematta, koska sen ymmärtäminen ilman kuvioita, joihin tekstissä viitataan, mutta joita ei missään näy, on liian hankalaa. Samoin lukuisat kielivirheet ja käännösten ilmeinen hätäisyys vähensivät lukuiloa; välillä jopa haittasivat ymmärtämistä: esim. silloin kun ”haluttomuutta olla tietämättä” pitäisi olla ”haluttomuutta tietää” tai ”halua olla tietämättä” (s. 404). Myös asiavirheet tämäntyyppisessä teoksessa, jonka ajatuksena on nimenomaan tuoda tosiasioita julki ja kirjoittaa uudelleen ja todeksi aiemmin väärennettyä historiaa, harmittavat: Vaikka Laura Assmuth onkin tutkinut nimenomaan Viron ja Latvian itäisiä rajaseutuja Venäjälle, on silti virheellistä unohtaa Kaliningrad ja väittää, ettei Liettualla ole yhteistä rajaa Venäjän kanssa (s. 499).  Toimittajien tehtäviin olisi myös kuulunut lähdeviitekäytännön yhtenäistäminen; nyt sen sekalaisuus syö uskottavuutta.

Puutteistaan ja (ehkä tarkoituksellisesta) epätasaisuudestaan huolimatta teos on mitä suositeltavinta luettavaa kenelle tahansa Viron, muiden Baltian maiden, Venäjän, Puolan, Suomen, koko Euroopan lähimenneisyydestä kiinnostuneelle.

Jatka lukemista ””Koko neuvostoelämä oli sepitettyä.””