Dekkariviikko 2020: Kiviäidit

”Ihminen selviää monesta juuri salaisuuksien ansiosta.”

Erin Kellyn Kiviäidit-romaanin (Gummerus, 2020; Stone Mothers, 2020; suomentanut Päivi Pouttu-Delière; 429 sivua) nimi tulee siitä, että viktoriaanisella ajalla mielisairaaloita kutsuttiin kiviäideiksi. Suhtauduin pienellä varauksella tähän psykologiseen trilleriin, koska en täysin ihastunut ensimmäiseen Kelly-suomennokseen.

Päähenkilö Marianne on kasvanut pienellä paikkakunnalla, jonka suurin työllistäjä on hänen lapsuusaikanaan ollut suuri mielisairaala. Kun sairaala on 1980-luvulla lakkautettu, on iso osa seudun väestä jäänyt työttömiksi ja vajonnut köyhyyteen. Älykäs ja lahjakas Marianne on kuitenkin 17-vuotiaana paennut taantuvaa kaupunkia ja poikaystäväänsä Jesseä sekä etenkin tyhjennetyssä sairaalassa tapahtunutta tragediaa.

Nykyajassa Mariannella on Lontoossa hyvä ammatti, turvallinen puoliso ja ahdistunut teini-ikäinen tytär, mutta äidin sairastuminen tuo hänet takaisin kotiseudulle ja samalla jälleen lähelle katkeraa ja menneisyydestä vihaa ammentavaa Jesseä. Miehellä on heidän yhteiseen salaisuuteensa liittyvä suunnitelma, joka uhkaa romuttaa Mariannen nykyisen elämän.

Tarina on monimutkainen, romaanin alku on vetävä ja loppu intensiivinen, mutta paisuteltu ja pitkäveteinen keskiosa heikentää kokonaisuutta.

Tällä viikolla eli 8.-14.6. vietetään jälleen perinteistä Dekkariviikkoa ja myös tänä vuonna myös monet kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjablogien tämänvuotista dekkarien teemaviikkoa emännöi Luetut.net-blogin Mari.

dekkariviikkologo2020

 

 

 

Mykkä todistaja

Äänet (Atena, 2016; Stimmen, 2015; suomentanut Anne Mäkelä; 406 sivua) on Ursula Poznanskin Salzburgiin sijoittuvan Beatrice Kaspary -dekkarisarjan kolmas osa. Pohjois-Salzburgin sairaalan psykiatrian osastolla on tapahtunut murha. Harhainen potilas on löytänyt osaston uusimman lääkärin tutkimushuoneesta nukutusainetta veressään, metallitanko kurkussaan ja värikkäin muoviveitsin koristeltuna.

Todistajien kuulustelu on hankalaa. Lääkärit suojelevat sairaalan mainetta, ja omaansa, sekä varjelevat erityisesti yhden potilaan henkilöllisyyttä. Potilaita, jotka kuulevat ääniä, valehtelevat maanisesti tai vaikenevat kuin muuri, ei ole sen helpompaa pitää luotettavina todistajina. Ruumiita saadaan lisää ennen kuin synkkääkin synkempi totuus paljastuu. Ei ole vaikeaa arvata, mistä Itävallan rikoshistorian perhetragedioista Marien/Jasminin, tärkeimmän ja haastavimman potilastodistajan, kohtalo on saanut innoituksensa.

Beatricen yksityiselämä on toisaalta huonommalla — raivostuttava ex-puoliso yrittää viedä lasten huoltajuuden kokonaan — ja toisaalta paremmalla tolalla kuin aiemmin — suhde työpari Floriniin alkaa kukoistaa. Kuten sarjan aiemmissakin osissa (Vii5i ja Sokeat linnut) päähenkilön arjen ja yksityiselämän kuvaus keventää karmeaa rikosjuonta.

Suomennos saa välillä pohtimaan, onko alkuteoskin näin puhekielinen: ”Naisen täytyi kyetä hirmu monisyiseen ajatuksenjuoksuun…”  ja kiinnittämään huomiota kirjoitus- ja pronominivirheisiin (”Ei mitään, kun kukaan ei huolehti niistä. Silloin tällöin, jos joku osasto on ihan täynnä eikä mistään muualta saa sänkyjä, joku näistä puhdistetaan ja viedään ylös.”)

Ehdottomasti lukemisen arvoinen rikosromaani silti.

Minne tytöt kadonneet?

Otsikon tähän kirjoitukseeni lainaan Leena Lehtolaisen uusimmasta dekkarista, mutta intialaisen Kishwar Desain Pimeyden lapset (Like, 2010; Witness the Night, suom. Terhi Kuusisto) on huomattavasti synkempää ja rankempaa tekstiä maailman tyttöjen kovista kohtaloista kuin uusin Maria Kallio -dekkari.

Pimeyden lapsistakin voi puhua murhamysteerinä, mutta oikeasti se on järkyttävä kuvaus tyttölasten asemasta Intiassa. Laittomien, sukupuolen määritykseen perustuvien aborttien vuoksi heitä syntyy paljon vähemmän kuin poikia. Vauvaiässä heitä kuolee enemmän kuin poikia, koska heitä ei ruokita eikä hoideta kunnolla. Heitä myös surmataan, poltetaan, syövytetään hapolla, kaupataan, orjuutetaan ja suljetaan laitoksiin.

Teoksen päähenkilö on vapaaehtoissosiaalityöntekijä Simran Singh. Hänet kutsutaan entiseen kotikyläänsä Punjabissa auttamaan Durgan tapauksen selvittämisessä. 14-vuotias Durga on tutkintavankeudessa murhista epäiltynä. Tytön koko perhe, 13 ihmistä, on tapettu yhdessä yössä ja talo yritetty polttaa. Durga on raiskattu, mutta hän ei suostu puhumaan yön tapahtumista.

Kun Simran alkaa selvitellä tapauksen taustoja voidakseen auttaa Durgaa, johtavat jäljet muun muassa korruptoituneitten poliisien pakeille, Durgan ja hänen kadonneen sisarensa hurmaavan kotiopettajan luo, sanoinkuvaamattomaan mielisairaalaan ja yksityisille aborttiklinikoille.

Vähitellen Durga alkaa luottaa Simraniin, joka kauhistuu arvostetun ja rikkaan sikhiperheen salaisuuksista. Valitettavasti perheen tapa surmata tai abortoida tyttövauvat sekä kohdella hengissä selvinneitä huonosti on pitkälti myös maan tapa, erityisesti maaseudulla. Tyttövauvoja tapetaan, koska heistä ei ole taloudellista hyötyä. Vanhemmat myös ajattelevat, että tyttöjä on turha kouluttaa, koska he menevät naimisiin ja hyödyttävät miehen perhettä. Intialainen äiti voi lapsensa surmatessaan kokea vapauttavansa tyttären kurjasta naisen elämästä.

Pimeyden lapset on romaani, mutta se perustuu todellisuuteen. Todellisuuteen, jonka toivoisi olevan sepitettyä.

Pientä keveyttä romaanin tuo Simranin itseironinen ja itsenäinen hahmo.