Tosia ja keksittyjä patikointitarinoita

Johanna Sinisalo on yksi Suomen parhaita kirjailijoita. Hänen uusin teoksensa Salattuja voimia : opas valoisille ja pimeille poluille (Teos, 2012) yhdistää novellin, tositarinan ja faktatiedon toimivaksi kokonaisuudeksi, jonka teemana on patikointi. Niminovelli Salattuja voimia on oikeastaan pienoisromaani; muut tarinat lyhyempiä.

Sinisalo kirjoittaa sujuvasti ja taitavasti niin kaunokirjallista kuin asiatekstiäkin. Mielenkiintoista tässä teoksessa on se, että kirjailija paljastaa, mistä on saanut idean, aiheen kuhunkin kertomukseensa ja/tai johonkuhun henkilöhahmoon, sekä paljonko jossakin jutussa on totta ja minkä verran mielikuvituksen tuotetta.

Patikointiharrastuksen aloittamisesta kiinnostuneelle kirjassa on myös runsaasti kokeneen kävelymatkailijan tarjoamaa faktatietoa ja opastusta; turhan pienellä präntillä tosin. Muun eli kaunokirjallisen osuuden lukeminen ei kuitenkaan edellytä minkäänlaista patikointi-innostusta.

Mainokset

Kuukauden pyöräretki

Osmo Soininvaara bloggasi kesällä 2007 kuukauden ajan Helsingin Sanomille fillarireissultaan Tallinnasta Nizzaan. Viime vuonna Teos julkaisi blogiin pohjautuvan tekstin kirjana Fillarilla Nizzaan. Itse ajan polkupyörällä todella vähän, joten nimenomaan fillarireissun kuvaus ei minua sen erityisemmin kiinnostanut; sen sijaan tartuin opukseen siksi, että reitti näytti kulkevan monien mp-reissuilta tuttujen seutujen läpi.

Reissun lähtökohta oli vitsi tai vedonlöynti. Karkea arvio matkan pituudesta oli 3000 km eikä aikaa työkiireiden vuoksi ollut kuin kuukausi. Isoja teitä oli siis lähdettävä liikkeelle. En voi edes kuvitella, miten loppumattoman tylsältä viivasuora ja vilkasliikenteinen Via Baltica tuntuu fillarivauhdilla, kun se nopeammallakin vehkeellä on puuduttava. Eksymisiä sattui, aika paha kaatuminenkin, samoin vastatuulta, sadetta, hellettä ja joskus aika huonoja reittivalintoja; matkaakin kertyi lähes 400 km yli arvioidun kolmen tuhannen, mutta aika riitti, eikä mukaan mahtunut kuin yksi pieni fuskaus, 60 kilometrin pätkä junakyydillä Saksasta Itävaltaan.

Kirjaa lukiessani opin paitsi monta asiaa (matka)polkupyöräilystä myös sen, että samoja asioita muutkin suomalaiset Euroopan teitä reissatessaan miettivät: vertailevat kotimaataan ja matkailukohdettaaan, pohtien vaikkapa sitä, miten muissa maissa paitsi Suomessa pienessäkin kylässä (joka lisäksi usein on nätti, jollei jopa kaunis, toisin kuin ruma Suomi*) on tarjolla monenmoisia palveluita; taikka pohtivat raskaan liikenteen seassa tuskaillessaan, onko välttämätöntä rahdata niin monin miljoonin rekkakuormin tavaraa edestakaisiin pitkin Euroopan teitä – tyyliin Ramlösaa Ranskaan ja Eviania Ruotsiin.

Mielenkiintoinen, nopealukuinen kirja – myös muille kuin pyöräilijöille, matkailijoille ja/tai vihreille.

* Tarkennettakoon, että mielestäni Suomi on kaunis maa, muttei rakennuskantansa ansiosta, vaan siitä huolimatta.

Melkoinen matka

Jos vertaa nykypäivän moottoripyörämatkailua siihen, millaista se oli heti toisen maailmansodan jälkeen, puhuu melkein eri asiasta. Tiet ja pyörät, vaatteet ja varusteet, rajanylitys-, tulli- ja viisumimuodollisuudet, valuutat, kielitaidot ja -taidottomuudet, sodanjälkeisen Euroopan poliittinen ja taloudellinen tilanne – kaikki oli toisin vuonna 1950.

Silti myös silloin oli olemassa sellaisia ihmisiä kuin Jorma Riutta ja kaverinsa Olli, jotka matkustivat touko-elokuussa 1950 läpi sodasta yhä toipumassa olevan Euroopan Afrikan pohjoisrannikolle ja takaisin 350-kuutioisella Jawalla. Vähin varoin liikkeelle lähteneiden nuorukaisten reissu sujui yöpyen enimmäkseen teltassa teiden varsilla ilman patjoja ja makuupusseja (aluksi ilman peittoakin), useimmiten puroissa peseytyen, pääasiassa leipää ja säilykelihaa einehtien, hiihtoasuissaan ja monoissaan monin paikoin uteliaisuutta ja hilpeyttä heärättäen. Tästä matkasta kertoo Riutan omakustanne Moottoripyörä Jawalla läpi tuhotun Euroopan Pohjois-Afrikkaan (2000).

Kotikutoisen oloinen painate vilisee kirjoitusvirheitä, mutta on muuten yllättävän sujuvaa luettavaa. Vaikutuksen tekee silti ilman muuta sisältö eikä tyyli, sillä kyseessä on autenttinen dokumentti seikkailusta, joka tuntuu sitä uskomattomammalta mitä lakonisemmin se kuvataan.

Kirjoittaja ei paisuttele yhtäkään vastoinkäymistä, muttei kyllä riemuakaan; matkailaisten tunteet saa halutessaan tulkita rivien välistä. Vaativiakin nämä halpamatkailijat osaavat köyhyydessään olla: ei heihin tee vaikutusta läheskään jokainen kauniiksi kehuttu seutu tai upeaksi ylistetty maisema, puhumattakaan siitä, miten nirsoja he ovat naiskauneuden suhteen. Osaavat he myös vaatia palvelua ja vastinetta vähille rahoilleen, samoin kuin hyödyntää ystävällisten ihmisten avuliaisuutta. Melkoisista ennakkoluuloistaan huolimatta he oppivat kuin huomaamatta matkallaan suvaitsevaisuutta eri kulttuureja kohtaan.