Kun pieni jää suurten jalkoihin

Sota oli jättänyt jälkensä, mutta kesäisen pyhäpäivän kuumuudessa kaikki huolet ja menetykset olivat kuin pois haihtuneet. Hän katseli noita ihmisiä, jotka olivat kyllä vieraita, mutta eivät vihamielisiä. Eivät missään tapauksessa vihollisia. Vihaa synnyttivät vain heidän johtajansa ja ne, jotka rikastuivat ja hyötyivät vihasta.”

Virolaisen Ilmar Taskan romaani Pobeda 1946 (WSOY, 2018; Pobeda 1946, 2016; suomentanut Jouko Vanhanen; 315 sivua) on synkästä aiheestaan helppolukuinen ja sujuva romaani. Samaan aikaan raskas ja herkkä teos kertoo pienestä pojasta, joka tutustuu Pobedalla ajelevaan setään sodanjälkeisessä Tallinnassa.

Nainen tiesi, ettei se loppuisi koskaan.

He tahtovat, että myisin mieheni ja jopa oman sisareni. Kenet vielä?

He ovat sulkeneet rajat ja lopettaneet sodan. Nyt on tarpeen luoda uusia vihollisia. Manipuloida, valehdella, vainota.”

Mistäpä voisi pikkupoika aavistaa, että hänet värvätään vakoilijaksi, että hän saattaa vaaraan niin takahuoneessa piileksivän isänsä, peräänantamattoman äitinsä kuin oopperalaulaja-tätinsäkin.

Poika koetti ratkaista, kuka puhui totta. Kieroiliko setä vai valehteliko täti? Kuka oli sankari ja kuka kansanvihollinen? Saattoiko toisen sankari olla toisen petturi?”

Lukiessani romaania eläydyin vahvasti päähenkilön, pojan, maailmaan — koin näkeväni aikuisten oudon maailman hänen kauttaan. Nyt jälkiajatuksissani aikuisten tekojen uhriksi joutuva poika rinnastuu pieneen Viroon, joka jää suurvaltojen valtapelien pelinappulaksi.

Osallistun tämän kirjan lukemisella ja tästä kirjoittamalla Reader, why did I marry him? -blogin Rakas Viro -haasteeseen.

Kovaa peliä Viipurissa

En olisi tullut lukeneeksi sotahistorioitsijana tunnetun Mikko Porvalin Karelia noir -sarjan kakkososaa Veri ei vaikene (Atena, 2016; 339 sivua), ellei Suomen dekkariseura olisi palkinnut sitä Vuoden johtolangalla. Onneksi palkitsi, sillä olisin muuten jäänyt paitsi asiantuntevaa ajankuvaa 1930-luvun Viipurista, kiehtovaa toden ja keksityn sekoitusta sekä pelottavia rinnastuksia romaanin kuvaaman sotaa ennakoivan vastakkaisasettelun ajan ja nykymaailman tapahtumien välillä. Viimeisimmältä haluaisinkin välttyä, mutta eihän siltä voi silmiään ummistaa.

Romaanin tapahtumat alkavat tositapahtumista eli 1930-luvun tunnetuimpiin kuuluvasta muilutuksesta, jonka uhri oli heinjokelainen suutari Erik Mättö. Romaanin tapahtumat  päättyvät talvisodan pommituksiin Viipurissa. Siihen väliin mahtuu valtavasti sisältöä: lapualaisten uho ja kyyditykset, kommunistien tihutyöt, viinatrokarien väkivalta, poliisimurhat, poliittinen epävarmuus ja vastakkainasettelu, kieltolain kumoamisen seuraukset, poliisin resurssipula, päähenkilöiden yksityiselämän mullistukset, koko kuohuva ja räjähdysaltis kolmikymmenluku.

Kertojana on Jussi Kähönen, etsiväkomisario, joka kertoo omasta sekä esimiehensä ja työparinsa Salomon Eckertin työstä ja elämästä. Oli yllättävän kiinnostavaa lukea rikospoliisin toiminnasta ja rikostutkimusmenetelmien kehittymisestä 1930-luvulla. Niistä kirjoittaessaan Porvali on parhaimmillaan, samoin Viipurin historiaa rikkain yksityiskohdin kuvatessaan. Ihmissuhteiden kuvaaminen sen sijaan on paikoin hieman raakilemaista.

Myös romaanin sisäinen tasapaino tuntuu jääneen vähän vinksalleen. Alkuosan lähes päiväntarkasti etenevä, faktapohjainen juonenkuljetus toimii hienosti. Erilaisilla keinoilla ansiokas keskiosa, jossa Kähönen joutuu tutkimaan Eckertin ampumista, vaikuttaa siihen verrattuna harppovan eteenpäin. Talvisodan pommituksia Viipurissa kuvaava loppuosa on enemmän sota- kuin rikosromaani, mutta tavattoman konkreettinen ja koskettava. Kokonaisvaikutelmaksi jäi melkein kuin olisi lukenut kaksi tai kolmekin romaania yksissä kansissa. Onneksi hyvää romaania.

”Koko neuvostoelämä oli sepitettyä.”

Sofi Oksanen ja Imbi Paju ovat toimittaneet laajan artikkelikokoelman Kaiken takana oli pelko : kuinka Viro menetti historiansa ja kuinka se saadaan takaisin (WSOY, 2009), joka nimestään huolimatta käsittelee myös muiden Baltian maiden lähihistoriaa – ensimmäistä itsenäisyyttä, miehitystä, elämää neuvostotasavalloissa ja uuden itsenäisyyden aikaa.

Kokoelmassa on nelisenkymmentä artikkelia, joiden taso vaihtelee tieteellisestä tutkimuksesta muistelmapalasiin. Osa teksteistä on hyvinkin syvällisiä ja tarkkoja, osa huitaistun oloisia. 563 sivussa on kenties neljännes sellaista, jonka pois jättäminen olisi parantanut kokonaisuutta.

Kirjan keskeisimpi kysymyksiä ovat: Miksi stalinistisen Neuvostoliiton tekemät ihmisoikeusrikokset on lähes vaiettu ja jokseenkin sivuutettu, ainakin verrattuna natsi-Saksan tekemiin rikoksiin? Miten käsitellä, purkaa ja ymmärtää neuvostosorron uhrien kärsimyksiä leireillä, vankiloissa ja mielisairaaloissa? Kansanmurhan kaltaisiin suuriin aiheisiin kytkeyvät myös symboli- ja muistomerkkikysymykset: Iivi Anna Masson artikkelissa ”Hauras ja haavoittuva totuus” (s. 212-218) pohditaan ”pronssipatsasjupakkaan” liittyen näin: ”Venäjän näkemys tässä kiistassa sai yllättävän paljon ymmärrystä moniarvoisuuttaa ylistävässä Euroopassa. Samaa ymmärrystä tuskin osoitettaisiin uusnatseille, jotka puolustaisivat SS-sotilaan patsasta —”.

Artikkelin aiheiden kirjo on laaja käsitemäärittelyistä (”Sovjetisoinnin käsitteestä”) ja oikeustieteellisistä tutkielmista (”Baltian valloituksen oikeudenvastaisuus”) Gulag-muistoihin ja -muistelmiin, sorron kansanterveydellisistä vaikutuksista ja miehityksen taloudellisista seurauksista kollektiiviseen muistiin ja poliittisiin vitseihin.

Artikkeikokoelmalla on monista ansioistaan – laaja kattavuus, erilaisten aiheiden nostaminen julkisuuteen, keskustelun herättäminen ym. – huolimatta myös ongelmansa, joista osan olisi kaiketi voinut jo toiseen painokseen (jota luin) korjata. Ivo Jurveen artikkeli ”KGB, Stasi ja Viron tiedusteluhistoria” (s.131-166)  jäi kiinnostavuudestaan huolimatta lukematta, koska sen ymmärtäminen ilman kuvioita, joihin tekstissä viitataan, mutta joita ei missään näy, on liian hankalaa. Samoin lukuisat kielivirheet ja käännösten ilmeinen hätäisyys vähensivät lukuiloa; välillä jopa haittasivat ymmärtämistä: esim. silloin kun ”haluttomuutta olla tietämättä” pitäisi olla ”haluttomuutta tietää” tai ”halua olla tietämättä” (s. 404). Myös asiavirheet tämäntyyppisessä teoksessa, jonka ajatuksena on nimenomaan tuoda tosiasioita julki ja kirjoittaa uudelleen ja todeksi aiemmin väärennettyä historiaa, harmittavat: Vaikka Laura Assmuth onkin tutkinut nimenomaan Viron ja Latvian itäisiä rajaseutuja Venäjälle, on silti virheellistä unohtaa Kaliningrad ja väittää, ettei Liettualla ole yhteistä rajaa Venäjän kanssa (s. 499).  Toimittajien tehtäviin olisi myös kuulunut lähdeviitekäytännön yhtenäistäminen; nyt sen sekalaisuus syö uskottavuutta.

Puutteistaan ja (ehkä tarkoituksellisesta) epätasaisuudestaan huolimatta teos on mitä suositeltavinta luettavaa kenelle tahansa Viron, muiden Baltian maiden, Venäjän, Puolan, Suomen, koko Euroopan lähimenneisyydestä kiinnostuneelle.