Lannistumaton

Hilja Pärssisestä (o.s. Lindgren, myöhemmin Liinamaa) tuli 23.5.1907 yksi maailman 19 ensimmäisestä naiskansanedustajasta. Vaikka Australiassa ja Uudessa-Seelannissa olisi lain mukaan voinut olla naisia parlamentissa Suomea aiemmin, ei heitä sinne äänestetty. Toisin oli Suomessa.

Raili Mikkasen elämäkertaromaani Hilja, yksi maailman ensimmäisistä – välähdyksiä Hilja Pärssisen, opettajan, runoilijan, kansanedustajan, pakolaisen, vangin sekä työväen, naisten ja lasten puolestapuhujan elämästä (Robustos, 2017; 320 sivua) kertoo Hiljan elämäntarinan hänen muistellessaan sitä sairaalassa hieman ennen kuolemaansa.

Maassa ja maailmassa, johon Hilja oli vuonna 1876 syntynyt, ei naisilla ollut valtaa edes omaan palkkaansa tai omaisuutensa, sillä avioliitossa naisen omaisuuden hallinta oli miehen käsissä. Eipä tasa-arvoa ollut yhteiskunnassa muutenkaan, kun noin 8 %:lla oli äänioikeus säätyvaltiopäivillä.

Ahkera ja tarmokas Hilja opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa, jossa hän myös tutustui tulevaan aviopuolisoonsa Jaakkoon, joka oli lukija- ja tutkijaluonne vastakohtana tulisieluisesti maailmanparantamiselle omistautuvalle vaimolleen. Opettajan työssään Hilja ei voinut olla huomaamatta lasten ja perheiden köyhyyttä ja sen kautta yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jonka poistamiselle hän lopulta omisti lähes kaiken aikansa.

Lisäksi Hilja opiskeli kieliä, käänsi ja laati lehtijuttuja ja pamfletteja sekä kirjoitti runoja, joita myös esitti eri tilaisuuksissa. Niitä kertyikin melkoiset määrät aluksi kulttuuri- ja yhdistystoiminnassa ja sitten puoluepolitiikassa. Sisällisodan jälkeisessä poliittisessa kaaoksessa Pärssiset harhailivat kaksi vuotta Neuvosto-Venäjällä nähden nälkää ja käsittämätöntä kurjuutta. Suomeen paluu tarkoitti vankeustuomiota, jonka kärsittyään Hilja palasi jatkamaan eduskuntatyötä.

Mikkasen tyyli on varsin yksinkertaista ja todella helppolukuista, vaikka harvalukuiset dialogit, erityisesti Hiljan ja Jaakon väliset, ovatkin kovin jäykän kuuloisia. Hilja Liinamaa-Pärssinen oli lannistumaton tahtonainen, joka joutui kokemaan monta pettymystä ja vastoinkäymistä, mutta sai kokea myös suuria onnistumisia ja menestyksen hetkiä. Yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajsta on taatusti oman kirjansa ansainnut. Mikkanen muistuttaa samalla, ettei suomalainen hyvinvointiyhteiskunta syntynyt itsestään.

Mainokset

Farssikirjailijan tilitys

Kun mies elättää itseään kirjailijana, ei välty kiusaukselta yrittää sanoa jotakin rehellistä. Krapulapäivinä miettii itseään, vetää esiin kysymyksiä joihin ei ole muuta vastausta kuin se mikä sinussa itsessäsi, ja sitten panee paperille tilanteen, kohtauksen, ja ennen kuin huomaakaan on kirjoittamassa näytelmää jota työväenluokka ei ole tilannut.

Jussi Kylätaskun Revari (WSOY, 1975; 135 sivua) kertoo kirjailijan alter egosta Jalmari eli Jallu Pussitalosta, joka tuomitaan toveripiirissä revariksi. Revari tarkoittaa revisionistia, ja revisionismi on sosialistinen ideologia, joka pyrkii välttämään luokkataistelua, eli marxilaisuutta loivempi yhteiskuntafilosofinen aate, jota voidaan sanoa myös taipumukseksi kompromisseihin. Revari on siis sopuratkaisuihin taipuvainen luokkataistelun välttelijä. Teoksen maailmassa vuonna 1975 se tarkoittaa, että Jallu on luopunut taistolaisuudesta.

Minulle osoitettiin oikeaa tietä. Minä panin visusti merkille missä se kulkee ja mihin johtaa, välttääkseni sen ainaisesti. Minä halusin turtua, jäykistyä, kääriä poroporvarillisuuteni punalippuun. Mutta en onnistunut. … Mutta ei minusta revari tullut sinun ansiostasi.

Päähenkilö ja minäkertoja Pussitalo on farssikirjailija, joka varsin sekavasti selvittää viinanhuuruista ja kriisintäyteistä kirjallista, poliittista ja seksuaalista elämäänsä. Hän myös kirjoittaa kirjaa, tätä kirjaa. Mukana on on myös unijaksoja, muun muassa armeijapainajainen, ja lapsuusmuistoja, lukukokemukseni kannalta teoksen miellyttävimpiä osuuksia; luokkataistelun näkökulmasta epäilemättä porvallisen joutavanpäiväistä nostalgiaa.

Siinä ne nyt ovat jälleen, nurin jyrätyt Jalmarin kulmat, joihin uneksin poikain seikkailukirjat. Puolimatkankadulta Osmonmäelle, ratapihalta torille. Työläisten mentyä katu lekotteli vielä hetken tyhjänä. Lidmanin leipomn pulla-auto haki ensimmäisen lastin. Avattiin Jokisen maitokauppa, parturi, urheiluliike, Ruskon kenkäkauppa, ja tori heräsi eloon. Patarummun kokoinen kello lyhtypylväässä teki tunnin täyteen, haukotteli ja jatkoi sekuntien seulomista, ikävää kuin marjojen perkaaminen myytäväksi. Sarkatakkiset pulut katsastivat mitä maalaisilla oli kaupan.

Teos on satiirinen itsetilitys siitä, miten käy, kun taide yritetään alistaa aatteelle ja kulttuuri ylipolitisoituu. Avainromaanikin se on (ollut), mutta nyt 42 vuotta myöhemmin sillä, keitä todellisia henkilöitä — muita kuin itseään — Kylätasku aikoinaan reposteli ja irvi, ei taida enää merkitystä olla.

Minun farsseissani on aina ketsuppia. Minä olen pieni pyylevä kaveri, mutta minussa asuu demoni, tiedän ettei elämä lopu tähän päiväjärjestykseen, kello kahtakymmentäneljää seuraa kaksikymmentäviisi, eikä meitä jaeta silloin susiin ja lampaisiin, susista on tehty selvä. Jos minä olisin pessimisti, minä olisin kristitty tai mielisairas. Minä olen elukka, tahdon elää kuin elukka, ja kuolla.

Kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan, joka on myös luettavissa verkossa. Suomalaiset kirjabloggaajat osallistuvat Kirjojen Suomi -haasteeseen ja lukevat kaikki 101 kirjaa. Minulle osui arvonnassa tämä teos vuodelta, jonka tammikuussa vietin yhdettätoista syntymäpäivääni.

a
Joululahjakirjan ( ja -suklaan) lumoissa 70-luvun puolivälin tienoilla. Kuva: Riitta Ovaska
Luin silloin(kin) paljon ja koko ajan. Sisareni väittää, että kyvyttömyyni muistaa tarkasti tapahtumia tai tilanteita lapsuudestani tai nuoruudestani johtuu siitä, että elin suurimman osan tuosta ajasta kirjojen maailmoissa. Se voi hyvinkin olla totta. Joka tapauksessa henkilökohtaiset muistikuvani 70-luvusta ovat hajanaisia ja huteria.

Revari ei ollut erityisen miellyttävää luettavaa, vaikka se alun tahmomisen jälkeen etenikin kohtalaisen kiinnostavasti. En pysty arviomaan, miten hyvin teos kuvaa vuoden 1975 Suomea ja suomalaisia, mutta koen, että melko pienen piirin sekoiluista on kyse.

Kyllä minä todellisuuden hyväksyn. Mutta pitkäveteistä tämä on. En minä ymmärrä aikani sairautta, kuolevien osaston varmin tapaus, jonka terapiakseen on kannettava koko kerroksen ulostukset pihalle. Minä vain istun ja kirjoitan itsestäni kaiken mikä ei ole kirjoittamisen arvoista. Kun tämä saisi olla viimeinen kirja jonka kukaan tekee!

Onneksi ei saanut.

 

Jussi (oik. Juhani) Kylätasku (Tampere 1943 – Porvoo 2005) oli runoilija — esikoisteos Kosketuskohdat (1966) — ja käsikirjoittaja — tunnetuin ehkäpä Risto Jarvan ja Kullervo Kukkasjärven kanssa käsikirjoitettu menestyselokuva Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) — sekä näytelmä-, kuunnelma- ja proosakirjailija. Revari on toinen hänen harvakseltaan ilmestyneistä kahdeksasta romaanistaan. Näytelmistä tunnetuimpia lienevät Kyllikki ja Runar (1974) sekä Lea-palkitut Haapoja (1988), Keisari ja poika (1992) ja Hetki lähtöni lyö (1992).

Voit lukea Revarin verkossa maksutta, samoin muut 101 kirjaa -listan teokset. Voit myös katsoa Yle Areenasta kirjailija Keijo Siekkisen ja toimittaja Seppo Puttosen keskustelun Revarista.

kirjablogit_pysty

101 kirjaa & kirjabloggaajat

Ylen itsenäisyyden juhlavuoden suuri kirjallisuushanke Kirjojen Suomi tarjoaa tv- ja radio-ohjelmia, podcasteja ja yle.fi/kirjojensuomi-sivuston. Yleiset kirjastot järjestävät näihin kirjoihin liittyen tapahtumia eri puolilla Suomea. Ajatuksena on saada suomalaiset lukemaan lisää kotimaista kaunokirjallisuutta.

Kirjabloggaajat ovat hankkeessa mukana erityisesti ohjelmasarjaan 101 kirjaa liittyen. Yli kahdeksankymmentä kirjablogia ja -bloggaajaa on mukana tässä koko vuoden kestävässä sarjassa, sillä esiteltävät kirjat arvottiin bloggaajien luettaviksi. Kukin meistä julkaisee oman/omat juttunsa listan kirjasta omassa blogissaan samana päivänä kuin kirjaohjelma lähetetään.

Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen valitsemalla listalla on kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Sarjassa kysytään, millaisen kuvan ne antavat Suomesta ja suomalaisista. Minulle arpa antoi vuoden 1975 ja Jussi Kylätaskun romaanin Revari (WSOY, 1975). Osuipahan ainakin ennenlukematon teos.

Muut listan teokset ovat:

  • 2016: Ilkka Remes, Kiirastuli
  • 2015: Elina Hirvonen, Kun aika loppuu
  • 2014: Pajtim Statovic, Kissani Jugoslavia
  • 2013: Pauliina Rauhala, Taivaslaulu
  • 2012: Juha Seppälä, Mr. Smith
  • 2011: Rosa Liksom, Hytti nro 6
  • 2010: Markus Nummi, Karkkipäivä
  • 2009: Maarit Verronen, Normaalia elämää
  • 2008: Sofi Oksanen, Puhdistus
  • 2007: Risto Isomäki, Litium 6
  • 2006: Leena Krohn, Mehiläispaviljonki
  • 2005: Arto Salminen, Kalavale
  • 2004: Reko Lundán, Rinnakkain
  • 2003: Lars Sund, Erikin kirja
  • 2002: Kari Hotakainen, Juoksuhaudantie
  • 2001: Jari Tervo, Suomemme heimo
  • 2000: Jusa Peltoniemi, Jäähyväiset sukuromaanille
  • 1999: Veronica Pimenoff, Maa ilman vettä
  • 1998: Hannu Raittila, Ei minulta mitään puutu
  • 1997: Mauri Kunnas, Koiramäen joulukirkko
  • 1996: Kreetta Onkeli, Ilonen talo
  • 1995: Kalle Päätalo, Hyvästi, Iijoki
  • 1994: Matti Paloheimo, Valkoinen Mandela
  • 1993: Matti Yrjänä Joensuu, Harjunpää ja rakkauden nälkä
  • 1992: Daniel Katz, Saksalainen sikakoira
  • 1991: Erno Paasilinna, Kauppamiehet isänmaan asialla
  • 1990: Olli Jalonen, Isäksi ja tyttäreksi
  • 1989: Annika Idström, Kirjeitä Trinidadiin
  • 1988: Kari Kontio & Tuomas Nevanlinna, Kirjava lehmä
  • 1987: Eeva Kilpi, Animalia
  • 1986: Antti Tuuri, Ameriikan raitti
  • 1985: Matti Pulkkinen, Romaanihenkilön kuolema
  • 1984: Pirkko Saisio, Kainin tytär
  • 1983: Joni Skiftesvik, Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
  • 1982: Kaari Utrio, Ruusulaakso
  • 1981: Anja Kauranen, Sonja O. kävi täällä
  • 1980: Kauko Röyhkä, Tien laidalla Waterloo
  • 1979: Jukka Asikainen, Arto Melleri & Heikki Vuento, Pete Q
  • 1978: Juhani Peltonen, Elmo
  • 1977: Paavo Haavikko, Kansakunnan linja
  • 1976: Risto Rasa, Kaksi seppää
  • 1974: Veijo Meri, Kuviteltu kuolema
  • 1973: Heikki Turunen, Simpauttaja
  • 1972: Arto Paasilinna, Operaatio Finlandia
  • 1971: Eeva Joenpelto, Vesissä toinen silmä
  • 1970: Lassi Sinkkonen, Solveigin laulu
  • 1969: Jarkko Laine, Niin kulki Kolumbus
  • 1968: Tytti Parras, Jojo
  • 1967: Hannu Salama, Minä, Olli ja Orvokki
  • 1966: Arvo Salo, Lapualaisooppera
  • 1965: Timo K. Mukka, Tabu
  • 1964: Marja-Leena Mikkola, Tyttö kuin kitara
  • 1963: Paavo Rintala, Sissiluutnantti
  • 1962: Pentti Saarikoski, Mitä tapahtuu todella?
  • 1961: Anni Polva, Tiinalla on hyvä sydän
  • 1960: Marja-Liisa Vartio, Kaikki naiset näkevät unia
  • 1959: Anders Cleve, Katukiviä
  • 1958: Aapeli, Pikku Pietarin piha
  • 1957: Kirsi Kunnas, Tiitiäisen tarinoita
  • 1956: Irja Virtanen, Kenttäharmaita naisia
  • 1955: Rauha S. Virtanen, Seljan tytöt
  • 1954: Väinö Linna, Tuntematon sotilas
  • 1953: Aino Räsänen, Näkemiin, Helena!
  • 1952: Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija
  • 1951: Yrjö Kokko, Sudenhampainen kaulanauha
  • 1950: Tove Jansson, Muumipapan urotyöt
  • 1949: Valentin, Ruma Elsa
  • 1948: Elvi Sinervo, Vuorelle nousu
  • 1947: Outsider, Kilroy oli täällä
  • 1946: Jussi Talvi, Tällaista oli palata
  • 1945: Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen
  • 1944: Armas J. Pulla, ”Jees, leskiyli-insinöörskä!” sanoi vääpeli Ryhmy
  • 1943: Matti Hälli, Suopursu kukkii
  • 1942: Eila Pennanen. Ennen sotaa oli nuoruus
  • 1941: Helvi Hämäläinen, Säädyllinen murhenäytelmä
  • 1940: Erkki Palolampi, Kollaa kestää
  • 1939: Hella Wuolijoki, Niskavuoren leipä
  • 1938: Olavi Paavolainen, Risti ja hakaristi
  • 1937: Martti Laine, Kuilu
  • 1936: Sally Salminen, Katriina
  • 1935: Saima Harmaja, Sateen jälkeen
  • 1934: Katri Vala, Paluu
  • 1933: Joel Lehtonen, Henkien taistelu
  • 1932: Toivo Pekkanen, Tehtaan varjossa
  • 1931: Pentti Haanpää, Noitaympyrä
  • 1930: Iris Uurto, Ruumiin ikävä
  • 1929: Aarno Karimo, Kumpujen yöstä
  • 1928: Aino Kallas, Sudenmorsian
  • 1927: Unto Seppänen, Taakankantajat
  • 1926: Hilja Valtonen, Nuoren opettajattaren varaventtiili
  • 1925:Edith Södergran, Maa jota ei ole
  • 1924: Maria Jotuni, Tohvelisankarin rouva
  • 1923: Kaarlo Hänninen, Kiveliön karkurit
  • 1922: Anni Swan, Pikkupappilassa
  • 1921: Olli, Mustapartainen mies herättää pahennusta
  • 1920: Juhani Aho, Muistatko?
  • 1919: Frans Emil Sillanpää, Hurskas kurjuus
  • 1918: Eino Leino, Vapauden kirja
  • 1917: Konrad Lehtimäki, Ylös helvetistä

Vuoden 2017 kirja, se 101., on tietysti vielä valitsematta.

Merkitsin lihavoimalla ne 40 listan kirjaa, jotka tiedän varmasti lukeneeni — kahdesta olen blogannutkin — ja kursiivilla ne 17, jotka olen ehkä/luultavasti lukenut tai joista tiedän lukeneeni ainakin osan. Katsotaan, muuttuuko listani tämän vuoden aikana. Yli puolet on sentään varmasti lukemattomia. Ja ainakin yksi tulee ennen kesää luettua.