Hilja Pärssisestä (o.s. Lindgren, myöhemmin Liinamaa) tuli 23.5.1907 yksi maailman 19 ensimmäisestä naiskansanedustajasta. Vaikka Australiassa ja Uudessa-Seelannissa olisi lain mukaan voinut olla naisia parlamentissa Suomea aiemmin, ei heitä sinne äänestetty. Toisin oli Suomessa.
Raili Mikkasen elämäkertaromaani Hilja, yksi maailman ensimmäisistä – välähdyksiä Hilja Pärssisen, opettajan, runoilijan, kansanedustajan, pakolaisen, vangin sekä työväen, naisten ja lasten puolestapuhujan elämästä (Robustos, 2017; 320 sivua) kertoo Hiljan elämäntarinan hänen muistellessaan sitä sairaalassa hieman ennen kuolemaansa.
Maassa ja maailmassa, johon Hilja oli vuonna 1876 syntynyt, ei naisilla ollut valtaa edes omaan palkkaansa tai omaisuutensa, sillä avioliitossa naisen omaisuuden hallinta oli miehen käsissä. Eipä tasa-arvoa ollut yhteiskunnassa muutenkaan, kun noin 8 %:lla oli äänioikeus säätyvaltiopäivillä.
Ahkera ja tarmokas Hilja opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa, jossa hän myös tutustui tulevaan aviopuolisoonsa Jaakkoon, joka oli lukija- ja tutkijaluonne vastakohtana tulisieluisesti maailmanparantamiselle omistautuvalle vaimolleen. Opettajan työssään Hilja ei voinut olla huomaamatta lasten ja perheiden köyhyyttä ja sen kautta yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jonka poistamiselle hän lopulta omisti lähes kaiken aikansa.
Lisäksi Hilja opiskeli kieliä, käänsi ja laati lehtijuttuja ja pamfletteja sekä kirjoitti runoja, joita myös esitti eri tilaisuuksissa. Niitä kertyikin melkoiset määrät aluksi kulttuuri- ja yhdistystoiminnassa ja sitten puoluepolitiikassa. Sisällisodan jälkeisessä poliittisessa kaaoksessa Pärssiset harhailivat kaksi vuotta Neuvosto-Venäjällä nähden nälkää ja käsittämätöntä kurjuutta. Suomeen paluu tarkoitti vankeustuomiota, jonka kärsittyään Hilja palasi jatkamaan eduskuntatyötä.
Mikkasen tyyli on varsin yksinkertaista ja todella helppolukuista, vaikka harvalukuiset dialogit, erityisesti Hiljan ja Jaakon väliset, ovatkin kovin jäykän kuuloisia. Hilja Liinamaa-Pärssinen oli lannistumaton tahtonainen, joka joutui kokemaan monta pettymystä ja vastoinkäymistä, mutta sai kokea myös suuria onnistumisia ja menestyksen hetkiä. Yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajsta on taatusti oman kirjansa ansainnut. Mikkanen muistuttaa samalla, ettei suomalainen hyvinvointiyhteiskunta syntynyt itsestään.
Kun mies elättää itseään kirjailijana, ei välty kiusaukselta yrittää sanoa jotakin rehellistä. Krapulapäivinä miettii itseään, vetää esiin kysymyksiä joihin ei ole muuta vastausta kuin se mikä sinussa itsessäsi, ja sitten panee paperille tilanteen, kohtauksen, ja ennen kuin huomaakaan on kirjoittamassa näytelmää jota työväenluokka ei ole tilannut.
JussiKylätaskun Revari (WSOY, 1975; 135 sivua) kertoo kirjailijan alter egosta Jalmari eli Jallu Pussitalosta, joka tuomitaan toveripiirissä revariksi. Revari tarkoittaa revisionistia, ja revisionismi on sosialistinen ideologia, joka pyrkii välttämään luokkataistelua, eli marxilaisuutta loivempi yhteiskuntafilosofinen aate, jota voidaan sanoa myös taipumukseksi kompromisseihin. Revari on siis sopuratkaisuihin taipuvainen luokkataistelun välttelijä. Teoksen maailmassa vuonna 1975 se tarkoittaa, että Jallu on luopunut taistolaisuudesta.
Minulle osoitettiin oikeaa tietä. Minä panin visusti merkille missä se kulkee ja mihin johtaa, välttääkseni sen ainaisesti. Minä halusin turtua, jäykistyä, kääriä poroporvarillisuuteni punalippuun. Mutta en onnistunut. … Mutta ei minusta revari tullut sinun ansiostasi.
Päähenkilö ja minäkertoja Pussitalo on farssikirjailija, joka varsin sekavasti selvittää viinanhuuruista ja kriisintäyteistä kirjallista, poliittista ja seksuaalista elämäänsä. Hän myös kirjoittaa kirjaa, tätä kirjaa. Mukana on on myös unijaksoja, muun muassa armeijapainajainen, ja lapsuusmuistoja, lukukokemukseni kannalta teoksen miellyttävimpiä osuuksia; luokkataistelun näkökulmasta epäilemättä porvallisen joutavanpäiväistä nostalgiaa.
Siinä ne nyt ovat jälleen, nurin jyrätyt Jalmarin kulmat, joihin uneksin poikain seikkailukirjat. Puolimatkankadulta Osmonmäelle, ratapihalta torille. Työläisten mentyä katu lekotteli vielä hetken tyhjänä. Lidmanin leipomn pulla-auto haki ensimmäisen lastin. Avattiin Jokisen maitokauppa, parturi, urheiluliike, Ruskon kenkäkauppa, ja tori heräsi eloon. Patarummun kokoinen kello lyhtypylväässä teki tunnin täyteen, haukotteli ja jatkoi sekuntien seulomista, ikävää kuin marjojen perkaaminen myytäväksi. Sarkatakkiset pulut katsastivat mitä maalaisilla oli kaupan.
Teos on satiirinen itsetilitys siitä, miten käy, kun taide yritetään alistaa aatteelle ja kulttuuri ylipolitisoituu. Avainromaanikin se on (ollut), mutta nyt 42 vuotta myöhemmin sillä, keitä todellisia henkilöitä — muita kuin itseään — Kylätasku aikoinaan reposteli ja irvi, ei taida enää merkitystä olla.
Minun farsseissani on aina ketsuppia. Minä olen pieni pyylevä kaveri, mutta minussa asuu demoni, tiedän ettei elämä lopu tähän päiväjärjestykseen, kello kahtakymmentäneljää seuraa kaksikymmentäviisi, eikä meitä jaeta silloin susiin ja lampaisiin, susista on tehty selvä. Jos minä olisin pessimisti, minä olisin kristitty tai mielisairas. Minä olen elukka, tahdon elää kuin elukka, ja kuolla.
Kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan, joka on myös luettavissa verkossa. Suomalaiset kirjabloggaajat osallistuvat Kirjojen Suomi -haasteeseen ja lukevat kaikki 101 kirjaa. Minulle osui arvonnassa tämä teos vuodelta, jonka tammikuussa vietin yhdettätoista syntymäpäivääni.
Joululahjakirjan ( ja -suklaan) lumoissa 70-luvun puolivälin tienoilla. Kuva: Riitta OvaskaLuin silloin(kin) paljon ja koko ajan. Sisareni väittää, että kyvyttömyyni muistaa tarkasti tapahtumia tai tilanteita lapsuudestani tai nuoruudestani johtuu siitä, että elin suurimman osan tuosta ajasta kirjojen maailmoissa. Se voi hyvinkin olla totta. Joka tapauksessa henkilökohtaiset muistikuvani 70-luvusta ovat hajanaisia ja huteria.
Revari ei ollut erityisen miellyttävää luettavaa, vaikka se alun tahmomisen jälkeen etenikin kohtalaisen kiinnostavasti. En pysty arviomaan, miten hyvin teos kuvaa vuoden 1975 Suomea ja suomalaisia, mutta koen, että melko pienen piirin sekoiluista on kyse.
Kyllä minä todellisuuden hyväksyn. Mutta pitkäveteistä tämä on. En minä ymmärrä aikani sairautta, kuolevien osaston varmin tapaus, jonka terapiakseen on kannettava koko kerroksen ulostukset pihalle. Minä vain istun ja kirjoitan itsestäni kaiken mikä ei ole kirjoittamisen arvoista. Kun tämä saisi olla viimeinen kirja jonka kukaan tekee!
Onneksi ei saanut.
Jussi (oik. Juhani) Kylätasku (Tampere 1943 – Porvoo 2005) oli runoilija — esikoisteos Kosketuskohdat (1966) — ja käsikirjoittaja — tunnetuin ehkäpä Risto Jarvan ja Kullervo Kukkasjärven kanssa käsikirjoitettu menestyselokuva Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) — sekä näytelmä-, kuunnelma- ja proosakirjailija. Revari on toinen hänen harvakseltaan ilmestyneistä kahdeksasta romaanistaan. Näytelmistä tunnetuimpia lienevät Kyllikki ja Runar (1974) sekä Lea-palkitut Haapoja (1988), Keisari ja poika (1992) ja Hetki lähtöni lyö (1992).
Voit lukea Revarin verkossa maksutta, samoin muut 101 kirjaa -listan teokset. Voit myös katsoa Yle Areenasta kirjailija Keijo Siekkisen ja toimittaja Seppo Puttosen keskustelun Revarista.
Ylen itsenäisyyden juhlavuoden suuri kirjallisuushanke Kirjojen Suomi tarjoaa tv- ja radio-ohjelmia, podcasteja ja yle.fi/kirjojensuomi-sivuston. Yleiset kirjastot järjestävät näihin kirjoihin liittyen tapahtumia eri puolilla Suomea. Ajatuksena on saada suomalaiset lukemaan lisää kotimaista kaunokirjallisuutta.
Kirjabloggaajat ovat hankkeessa mukana erityisesti ohjelmasarjaan 101 kirjaa liittyen. Yli kahdeksankymmentä kirjablogia ja -bloggaajaa on mukana tässä koko vuoden kestävässä sarjassa, sillä esiteltävät kirjat arvottiin bloggaajien luettaviksi. Kukin meistä julkaisee oman/omat juttunsa listan kirjasta omassa blogissaan samana päivänä kuin kirjaohjelma lähetetään.
Nadja Nowakin ja Seppo Puttosen valitsemalla listalla on kirja jokaiselta itsenäisyyden vuodelta. Sarjassa kysytään, millaisen kuvan ne antavat Suomesta ja suomalaisista. Minulle arpa antoi vuoden 1975 ja Jussi Kylätaskun romaanin Revari (WSOY, 1975). Osuipahan ainakin ennenlukematon teos.
1988: Kari Kontio & Tuomas Nevanlinna, Kirjava lehmä
1987: Eeva Kilpi, Animalia
1986: Antti Tuuri, Ameriikan raitti
1985: Matti Pulkkinen, Romaanihenkilön kuolema
1984: Pirkko Saisio, Kainin tytär
1983: Joni Skiftesvik, Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
1982: Kaari Utrio, Ruusulaakso
1981: Anja Kauranen, Sonja O. kävi täällä
1980: Kauko Röyhkä, Tien laidalla Waterloo
1979: Jukka Asikainen, Arto Melleri & Heikki Vuento, Pete Q
1978: Juhani Peltonen, Elmo
1977: Paavo Haavikko, Kansakunnan linja
1976: Risto Rasa, Kaksi seppää
1974: Veijo Meri, Kuviteltu kuolema
1973: Heikki Turunen, Simpauttaja
1972: Arto Paasilinna, Operaatio Finlandia
1971: Eeva Joenpelto, Vesissä toinen silmä
1970: Lassi Sinkkonen, Solveigin laulu
1969: Jarkko Laine, Niin kulki Kolumbus
1968: Tytti Parras, Jojo
1967: Hannu Salama, Minä, Olli ja Orvokki
1966: Arvo Salo, Lapualaisooppera
1965: Timo K. Mukka, Tabu
1964: Marja-Leena Mikkola, Tyttö kuin kitara
1963: Paavo Rintala, Sissiluutnantti
1962: Pentti Saarikoski, Mitä tapahtuu todella?
1961: Anni Polva, Tiinalla on hyvä sydän
1960: Marja-Liisa Vartio, Kaikki naiset näkevät unia
1959: Anders Cleve, Katukiviä
1958: Aapeli, Pikku Pietarin piha
1957: Kirsi Kunnas, Tiitiäisen tarinoita
1956: Irja Virtanen, Kenttäharmaita naisia
1955: Rauha S. Virtanen, Seljan tytöt
1954: Väinö Linna, Tuntematon sotilas
1953: Aino Räsänen, Näkemiin, Helena!
1952: Veikko Huovinen, Havukka-ahon ajattelija
1951: Yrjö Kokko, Sudenhampainen kaulanauha
1950: Tove Jansson, Muumipapan urotyöt
1949: Valentin, Ruma Elsa
1948: Elvi Sinervo, Vuorelle nousu
1947: Outsider, Kilroy oli täällä
1946: Jussi Talvi, Tällaista oli palata
1945: Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen
1944: Armas J. Pulla, ”Jees, leskiyli-insinöörskä!” sanoi vääpeli Ryhmy
1943: Matti Hälli, Suopursu kukkii
1942: Eila Pennanen. Ennen sotaa oli nuoruus
1941: Helvi Hämäläinen, Säädyllinen murhenäytelmä
1940: Erkki Palolampi, Kollaa kestää
1939: Hella Wuolijoki, Niskavuoren leipä
1938: Olavi Paavolainen, Risti ja hakaristi
1937: Martti Laine, Kuilu
1936: Sally Salminen, Katriina
1935: Saima Harmaja, Sateen jälkeen
1934: Katri Vala, Paluu
1933: Joel Lehtonen, Henkien taistelu
1932: Toivo Pekkanen, Tehtaan varjossa
1931: Pentti Haanpää, Noitaympyrä
1930: Iris Uurto, Ruumiin ikävä
1929: Aarno Karimo, Kumpujen yöstä
1928: Aino Kallas, Sudenmorsian
1927: Unto Seppänen, Taakankantajat
1926: Hilja Valtonen, Nuoren opettajattaren varaventtiili
1925:Edith Södergran, Maa jota ei ole
1924: Maria Jotuni, Tohvelisankarin rouva
1923: Kaarlo Hänninen, Kiveliön karkurit
1922: Anni Swan, Pikkupappilassa
1921: Olli, Mustapartainen mies herättää pahennusta
1920: Juhani Aho, Muistatko?
1919: Frans Emil Sillanpää, Hurskas kurjuus
1918: Eino Leino, Vapauden kirja
1917: Konrad Lehtimäki, Ylös helvetistä
Vuoden 2017 kirja, se 101., on tietysti vielä valitsematta.
Merkitsin lihavoimalla ne 40 listan kirjaa, jotka tiedän varmasti lukeneeni — kahdesta olen blogannutkin — ja kursiivilla ne 17, jotka olen ehkä/luultavasti lukenut tai joista tiedän lukeneeni ainakin osan. Katsotaan, muuttuuko listani tämän vuoden aikana. Yli puolet on sentään varmasti lukemattomia. Ja ainakin yksi tulee ennen kesää luettua.
Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.
Tuulevin lukublogi 