Dekkariviikko 2021: Äiti

Kylmä viima hyydytti Saaran selkärankaa. Jos heille ei alkaisi kuulua lasta,…

Kirsi Pehkosen Kotiapulainen (Reuna, 2021; 199 sivua) on omaperäinen psykologinen jännäri. Luin kirjan niin sanotusti yhdeltä istumalta, sillä tässäkin tyylilajissa Pehkonen kirjoitta selkeää ja nopealukuista proosaa – tosin aivan eri rekisterissä kuin maalaisromanttisessa Jylhäsalmi-sarjassa tai dekkarissa Karhuvaaran uhri.

Opettajapariskunta Saaran ja Heikin unelma lapsesta kariutuu Saaran hormonien hyrräämättömyyteen. Elimistö hylkii hormonilääkitystä, mutta toimisiko luomuhoito? Vanha kätilö vinkkaa feromonialtistuksesta ja epätoivoiset tarttuvat oljenkorteen. Tehdään kirjallinen työsopimus ja kaikki tuntuu olevan kohdallaan, mutta onko kuitenkaan?

Tämä mahdollisuus oli tupsahtanut heidän eteensä ilman että he olivat sitä edes osanneet kysyä. Tilaisuuteen oli tartuttava koko nyt tai kenties vasta vuoden kuluttua.

Tieteellinen teoria yhdessä elävien naisten kuukautiskierron synkronoitumisesta, jonka aiheuttavat feromonit, on vuodelta 1971, jolloin psykologi Martha McClintock julkaisi tutkimuksensa arvostetussa Nature-tiedelehdessä. (McClintock MK. Menstrual synchorony and suppression. Nature. 1971 Jan 22;229(5282):244-5.) Käytännössä monet naiset ovat huomanneet ilmiön, mutta johtuuko se feromoneista? Teoria on siis kiistanalainen, mutta oivallinen lähtökohta tälle trillerille.

Ellasta ei voinut kertoa vielä. Ehkä myöhemmin, jos kaikki onnistuisi.

Ella palkataan kotiapulaisen nimikkeellä erittämään voimakkaita feromonejaan pariskunnan kotiin. Tarkoituksena on saada Saaran munasolut liikkeelle, mutta onko kaikki sitä, miltä näyttää? Onko Ella moninkertainen äiti ja kokenut feromonialtistaja vai jotakin aivan muuta? Miten tilanne vaikuttaa Heikkiin ja parisuhteeseen?

Saara puristi tyynyä itseään vasten, tunsi tukehtuvansa siihen paikkaan. Huoneessa ei ollut tarpeeksi happea heille molemmille.

Lukujen väleissä toistuva ja muutama sana kerrallaan etenevä katkelma huijaa ajatuksia eri suuntiin ja nostaa tehokkaasti jännitystä. Tarinaa on pakko sanoa hyytäväksi. Loppuratkaisusta en uskalla kirjoittaa muuta kuin sen, ettei siitä voi paljastaa mitään. Kannattaa lukea itse.

Yöpöydän kirjat

Lannistumaton

Hilja Pärssisestä (o.s. Lindgren, myöhemmin Liinamaa) tuli 23.5.1907 yksi maailman 19 ensimmäisestä naiskansanedustajasta. Vaikka Australiassa ja Uudessa-Seelannissa olisi lain mukaan voinut olla naisia parlamentissa Suomea aiemmin, ei heitä sinne äänestetty. Toisin oli Suomessa.

Raili Mikkasen elämäkertaromaani Hilja, yksi maailman ensimmäisistä – välähdyksiä Hilja Pärssisen, opettajan, runoilijan, kansanedustajan, pakolaisen, vangin sekä työväen, naisten ja lasten puolestapuhujan elämästä (Robustos, 2017; 320 sivua) kertoo Hiljan elämäntarinan hänen muistellessaan sitä sairaalassa hieman ennen kuolemaansa.

Maassa ja maailmassa, johon Hilja oli vuonna 1876 syntynyt, ei naisilla ollut valtaa edes omaan palkkaansa tai omaisuutensa, sillä avioliitossa naisen omaisuuden hallinta oli miehen käsissä. Eipä tasa-arvoa ollut yhteiskunnassa muutenkaan, kun noin 8 %:lla oli äänioikeus säätyvaltiopäivillä.

Ahkera ja tarmokas Hilja opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa, jossa hän myös tutustui tulevaan aviopuolisoonsa Jaakkoon, joka oli lukija- ja tutkijaluonne vastakohtana tulisieluisesti maailmanparantamiselle omistautuvalle vaimolleen. Opettajan työssään Hilja ei voinut olla huomaamatta lasten ja perheiden köyhyyttä ja sen kautta yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jonka poistamiselle hän lopulta omisti lähes kaiken aikansa.

Lisäksi Hilja opiskeli kieliä, käänsi ja laati lehtijuttuja ja pamfletteja sekä kirjoitti runoja, joita myös esitti eri tilaisuuksissa. Niitä kertyikin melkoiset määrät aluksi kulttuuri- ja yhdistystoiminnassa ja sitten puoluepolitiikassa. Sisällisodan jälkeisessä poliittisessa kaaoksessa Pärssiset harhailivat kaksi vuotta Neuvosto-Venäjällä nähden nälkää ja käsittämätöntä kurjuutta. Suomeen paluu tarkoitti vankeustuomiota, jonka kärsittyään Hilja palasi jatkamaan eduskuntatyötä.

Mikkasen tyyli on varsin yksinkertaista ja todella helppolukuista, vaikka harvalukuiset dialogit, erityisesti Hiljan ja Jaakon väliset, ovatkin kovin jäykän kuuloisia. Hilja Liinamaa-Pärssinen oli lannistumaton tahtonainen, joka joutui kokemaan monta pettymystä ja vastoinkäymistä, mutta sai kokea myös suuria onnistumisia ja menestyksen hetkiä. Yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajsta on taatusti oman kirjansa ansainnut. Mikkanen muistuttaa samalla, ettei suomalainen hyvinvointiyhteiskunta syntynyt itsestään.

Lääke ei toimi

Brittikäsikirjoittaja, -ohjaaja, -näyttelijä ja -kirjailija Julian Fellowes tunnetaan parhaiten tv-sarja Downton Abbeyn luojana. Tuore romaani Belgravia (Otava, 2016; Julian Fellowes’s Belgravia, 2016; suomentanut Markku Päkkilä; 477 sivua) ratsastaa ainakin Suomessa suosikkisarjan maineella ja ilmoittaa tarjoavansa ”lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen”.

Ainakaan minuun lääke ei tepsi. Olen taidokkaan Downton Abbeyn suuri ihailija, mutta kirjaa lukiessani huomasin aiempaa selvemmin, ettei sarjan suosio — ainakaan minun kohdallani — perustu niinkään käsikirjoitukseen, tarinaan, vaan ja etenkin loistavaan näyttelijätyöhön sekä kuvalla kertomisen, ”elokuvittamisen”, taitoon. En usko, että Downton lumoaisi minua romaanina yhtään sen enempää kuin Belgraviakaan.

Belgraviasta puuttuu siis casting. En tiedä, keitä nämä moninaiset henkilöt — heikkouksineen, vikoineen, oikkuineen, luonteenpiirteineen — ovat, eikä Fellowes kirjoita heitä eläviksi niin, että voisin tuntea heidät. Ehkä hän on tottunut siihen, että näyttelijät herättävät hahmot henkiin? Kun näyttelijät puuttuvat, ovat kirjoitetut henkilöt melkein kuin puu-ukkoja tai paperinukkeja. En myöskään ”näe” tapahtumapaikkoja, vaikka niitä yritetään jossain määrin kuvata. Jotain hyvin oleellista puuttuu, vaikka juoni onkin kiinnostavan monimutkainen ja tarinan käänteet vuoroin romanttisia ja vuoroin raadollisia.

Kaikki alkaa vuonna 1815 Brysselissä Waterloon taistelun aattona. Aatelinen upseeri Edmund ja porvarisperheen tytär Sophia ovat rakastavaisia, joiden ensimmäiset yhteiset tanssiaset päättyvät taistelukutsuun. Rakkaustarina päättyy monin tavoin traagisesti. Toinen epäsäätyinen rakkaustarina sijoituu vuoden 1841 Lontooseen, uuteen Belgravian kaupunginosaan, ja sen taustalla kummittelevat vuosikymmenten takaisen tarinan hahmot. Nämä kaksi juonta kietovat yhteen kauppiastaustaisen rakennuttajaporhon nousukassuvun ja ikiaatelisen, ylpeän perheen, jonka jokainen vesa ei ole arvonsa ansainnut.

Romaani on täynnä henkilöhahmoja, joiden herkullisuus heräisi henkiin näyttämöllä tai televisiosovituksessa. Se pursuaa tapaamisia, joissa käydyt keskustelut olisi kuultava, ja kohtaamisia, joissa luodut katseet haluaisin nähdä. Yleensä onnistun visualisoimaan lukemieni romaanien henkilöt ja tilanteet, mutta nyt se ei onnistu. En oikein tiedä, mitä jäin kaipaamaan, ja mikä oikein puuttui, mutta melko puiseva ja paperinmakuinen tämä lukukokemus oli. Ehkä vain odotin liikaa.