Nimeni on Shylock

Venetsian kauppias (The Merchant of Venice) on William Shakespearen näytelmä, joka tunnetaan paremmin Shylock-nimisestä juutalaisesta kuin nimihenkilöstään Antoniosta. Shylock, ikuinen (Johnny Kniga, 2020; Shylock is my name, 2016: suomentanut Kaijamari Sivill; 314 sivua) on Howard Jacobsonin romaaniversiointi Venetsian kauppiaasta.

Shakespearen ristiriitaisimmaksi teokseksi sanotussa näytelmässä nuori Bassanio lainaa kosiomatkarahaa kauppias Antoniolta, joka puolestaan lainaa juutalainen Shylockilta. Tämä inhoaa Antoniota, joka on sylkenyt hänen päälleen, joten lainan ehtona on lihapala Antonion kehosta, jollei lainaa makseta takaisin. Shylock on raivoissaan, koska tytär on karannut kristityn miehen kanssa. Bassanion kosiomatka Portian luo onnistuu, mutta Antonion lainanmaksu ei. Palattuaan Bassanio haluaa maksaa velan, mutta Shylock vaatii paunan Antonion lihaa. Valeoikeudenkäynnissä se myönnetään hänelle, mutta ilman verenvuodatusta, koska verta ei sopimuksessa mainita. Shylock joutuu syytteeseen tappoyrityksestä, menettää omaisuutensa ja pakotetaan kääntymään kristinuskoon. Tarinaan liittyy sormuksia, käsineitä, valepukuja jne. Lopussa kaikki paitsi Shylock ovat onnellisia.

Minä en ole sinä, Strulovitch ajatteli. En herätä samanlaista inhoa. Olen eri ihminen ja elän eri ajassa.
Silti melkein harmitti, että niin oli.

Näistä aineksista Jacobson muotoilee modernin romaanin, jonka alussa varakas taidekauppias Simon Strulovitch kohtaa luoteisenglantilaisella hautausmaalla miehen, joka lukee vaimonsa haudalla tälle kirjaa. Hän kutsuu Shylockiksi osoittautuneen vieraan kotiinsa.

Hän mietti, olisiko Shylock yhtä olohuoneessa. Tai oliko koskaan siellä ollutkaan.

Strulovitchin teini-ikäinen tytär Beatrice tuottaa isälleen huolta ja murhetta, eikä vähiten heilastelemalla ei-juutalaisten jalkapalloilijan Gratanin kanssa. Gratan liikkuu samoissa piireissä kuin taidevälittäjä D’Anton ja tv-tähti Plurabelle. Henkilöt ovat oikeastaan kaikki aivan kamalia, mutta varsin kiehtovia. Mukana juonen moninaisissa käänteissä ovat niin sormukset, käsineet kuin valepuvutkin.

”Olen herra Strulovichin tuttava”; Shylock sanoi. ”En edusta häntä enkä ole hänellä töissä.”
”Voisinko siinä tapauksessa keskustella hänen itsensä kanssa?”
”Hän ei ole paikalla. Voitte puhua minulle. Hän pitää minua omanatuntonaan.”

Strulovitch ja Shylock pohtivat koko kirjan ajan kuolemaa, elämää, perhettä, rakkautta, varallisuutta ja juutalaisuutta. Romaani on hirtehisen hauska, juonellisesti oivaltava ja viiltävän kriittinen versiointi, tulkinta ja väännelmä klassikkonäytelmän teemoista ja sen ristiriitaisista hahmoista.

Romaanin voi mielestäni lukea itsenäisenä teoksenakin, mutta enemmän saa irti, jos lukee tai kertaa alkuteoksen pääpiirteet – jollei koko näytelmää. Se on suomennettu kolmesti: Paavo Cajanderin suomennos Venetian kauppias on vuodelta 1882 ja luettavissa Project Gutenbergissä, Yrjö Jylhän suomennos vuodelta 1956 ja Tiina Ohinmaan vuodelta 2013.

Booker-palkittua brittikirjailijaa Howard Jacobsonia (s. 1942) ei jostain syystä ole aiemmin suomennettu, joten Shakespeare-versioiden romaanisarja tuo hänet ensi kertaa saataville suomeksi. Olen aiemmin kirjoittanut sarjan teoksista Noidan sikiö (Margaret Atwood), Äkäpussi (Anne Tyler) ja Aikakuilu (Jeanette Winterson).

Kuuskytluvun Kuopiossa

Kulmakaupan naiset (Tammi, 1999; 301 sivua) on Marja-Leena Tiaisen 1960-luvun puolivälin Kuopioon, erityisesti Linnanpellolla sijaitsevaan Kulmakauppaan, sijoittuva romaani. Päähenkilöinä on joukko eri-ikäisiä naisia, joiden elämää seurataan noin vuoden ajan. Jokaisella on omat murheensa ja onnensa; surut useinkin suurempia kuin pienet ilot.

Maila Jäntti on pitänyt kauppaa miehensä Sepon kanssa, mutta jäänyt eron jälkeen kauppiaaksi ja 10-vuotiaan pojan kanssa yksin, kun kauppaedustajaksi ryhtynyt mies on perustanut uuden perheen Helsinkiin. Vanhanaikainen ja remontin tarpeessa oleva ruoka- ja siirtomaatavarakauppa on tiukoilla, kun lähistölle avattu uusi itsepalvelumyymälä vetää asiakkaita, ja terveystarkastaja huomauttaa milloin mistäkin epäkohdasta.

Kotiinkuljetuksen avulla pikkukauppa saa toistaiseksi pidettyä joukon uskollisia asiakkaita, mutta vähitellen Mailan on harkittava siitä luopumista ja joko isäntämies Kyöstin kosintaan suostumista tai palkkatyötä; kauppiaana hän tienaa itselleen vähemmän kukaan pienipalkkaisista työntekijöistään.

Kaupan juoksutyttönä painavia kasseja naapurustoon raahaa Mailan pikkusisko Eeva-Liisa, joka haaveilee Ateneumiin pyrkimisestä ja saa siihen kannustusta taidemaalarilta, jolle käy viemässä tilattuja tavaroita. Onnenonkijatyyppinen, kevytkenkäinen Soili tulee kauppa-apulaiseksi, kun tarinan ainoa sopuisasta perhe-elämästä nauttiva henkilöhahmo Kerttu joutuu pitkälle sairauslomalle. Toisen myyjän Helinän elämäniloa ja -piiriä rajoittaa mustasukkainen ja humalassa väkivaltainen puoliso.

Tiaisen kirjoittama ajankuva on yksityiskohtainen ja aito. Hän luo sitä muun muassa elokuvien, musiikin, vaatteiden, paikkojen ja elävästi kuvattujen tilanteiden kautta.  Kuopion uusi teatteritalo (1963) on lähes uusi ja jonkun mainitaan pari kesää aiemmin nähneen Rollarit Yyterissä (1965). Muistan maitopussit, joihin Mailan kaupassa juuri siirrytään irtomaidon myynnistä, mutta muuten romaani kuvaa vuosikymmentä, josta minulla on vain hataria muistikuvia. Tiainen näyttää mukaansa tempaavan tarinan ja kiinnostavien henkilöiden kautta myös sen, miten elinaikanani vaikkapa yleinen elintaso on parantunut, asuminen väljentynyt ja sen taso noussut, naisten asema (lähes) tasa-arvoistunut ja yhteiskunta muutenkin nykyaikaistunut.

Romaani kuvaa paitsi pää- ja sivuhenkilöidensä elämää myös muuttuvaa yhteiskuntaa, jonka ilmiöitä ovat niin avioerot, kaupungistuminen kuin vanhempien yhteiskuntaluokasta irtautuminenkin. Luontevasti kirjoitettu, sujuvasti etenevä ja realistinen romaani puolen vuosisadan takaisista ajoista, joista toisaalta on ikuisuus ja toisaalta vain silmänräpäys.

P. S. Henkilökohtaisesti teos on minulle jonkinlainen merkkitapaus siksi, että sitä lukiessa kohtasin ensi kerran romaanin sivuilla oman nimeni: Mailan ex-miehen Sepon ja tämän uuden vaimon Auran tyttären nimi on Tuulevi. Meitä on vähän: Tuulevi-nimi on annettu 435:lle lapselle, joista suurin osa, 307, 1960-70-luvuilla, mutta se ole (koskaan ollut) nimipäiväkalenterissa. Itse elin parikymppiseksi ennen kuin kohtasin ensimmäisen kaiman.

Lääke ei toimi

Brittikäsikirjoittaja, -ohjaaja, -näyttelijä ja -kirjailija Julian Fellowes tunnetaan parhaiten tv-sarja Downton Abbeyn luojana. Tuore romaani Belgravia (Otava, 2016; Julian Fellowes’s Belgravia, 2016; suomentanut Markku Päkkilä; 477 sivua) ratsastaa ainakin Suomessa suosikkisarjan maineella ja ilmoittaa tarjoavansa ”lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen”.

Ainakaan minuun lääke ei tepsi. Olen taidokkaan Downton Abbeyn suuri ihailija, mutta kirjaa lukiessani huomasin aiempaa selvemmin, ettei sarjan suosio — ainakaan minun kohdallani — perustu niinkään käsikirjoitukseen, tarinaan, vaan ja etenkin loistavaan näyttelijätyöhön sekä kuvalla kertomisen, ”elokuvittamisen”, taitoon. En usko, että Downton lumoaisi minua romaanina yhtään sen enempää kuin Belgraviakaan.

Belgraviasta puuttuu siis casting. En tiedä, keitä nämä moninaiset henkilöt — heikkouksineen, vikoineen, oikkuineen, luonteenpiirteineen — ovat, eikä Fellowes kirjoita heitä eläviksi niin, että voisin tuntea heidät. Ehkä hän on tottunut siihen, että näyttelijät herättävät hahmot henkiin? Kun näyttelijät puuttuvat, ovat kirjoitetut henkilöt melkein kuin puu-ukkoja tai paperinukkeja. En myöskään ”näe” tapahtumapaikkoja, vaikka niitä yritetään jossain määrin kuvata. Jotain hyvin oleellista puuttuu, vaikka juoni onkin kiinnostavan monimutkainen ja tarinan käänteet vuoroin romanttisia ja vuoroin raadollisia.

Kaikki alkaa vuonna 1815 Brysselissä Waterloon taistelun aattona. Aatelinen upseeri Edmund ja porvarisperheen tytär Sophia ovat rakastavaisia, joiden ensimmäiset yhteiset tanssiaset päättyvät taistelukutsuun. Rakkaustarina päättyy monin tavoin traagisesti. Toinen epäsäätyinen rakkaustarina sijoituu vuoden 1841 Lontooseen, uuteen Belgravian kaupunginosaan, ja sen taustalla kummittelevat vuosikymmenten takaisen tarinan hahmot. Nämä kaksi juonta kietovat yhteen kauppiastaustaisen rakennuttajaporhon nousukassuvun ja ikiaatelisen, ylpeän perheen, jonka jokainen vesa ei ole arvonsa ansainnut.

Romaani on täynnä henkilöhahmoja, joiden herkullisuus heräisi henkiin näyttämöllä tai televisiosovituksessa. Se pursuaa tapaamisia, joissa käydyt keskustelut olisi kuultava, ja kohtaamisia, joissa luodut katseet haluaisin nähdä. Yleensä onnistun visualisoimaan lukemieni romaanien henkilöt ja tilanteet, mutta nyt se ei onnistu. En oikein tiedä, mitä jäin kaipaamaan, ja mikä oikein puuttui, mutta melko puiseva ja paperinmakuinen tämä lukukokemus oli. Ehkä vain odotin liikaa.