Lannistumaton

Hilja Pärssisestä (o.s. Lindgren, myöhemmin Liinamaa) tuli 23.5.1907 yksi maailman 19 ensimmäisestä naiskansanedustajasta. Vaikka Australiassa ja Uudessa-Seelannissa olisi lain mukaan voinut olla naisia parlamentissa Suomea aiemmin, ei heitä sinne äänestetty. Toisin oli Suomessa.

Raili Mikkasen elämäkertaromaani Hilja, yksi maailman ensimmäisistä – välähdyksiä Hilja Pärssisen, opettajan, runoilijan, kansanedustajan, pakolaisen, vangin sekä työväen, naisten ja lasten puolestapuhujan elämästä (Robustos, 2017; 320 sivua) kertoo Hiljan elämäntarinan hänen muistellessaan sitä sairaalassa hieman ennen kuolemaansa.

Maassa ja maailmassa, johon Hilja oli vuonna 1876 syntynyt, ei naisilla ollut valtaa edes omaan palkkaansa tai omaisuutensa, sillä avioliitossa naisen omaisuuden hallinta oli miehen käsissä. Eipä tasa-arvoa ollut yhteiskunnassa muutenkaan, kun noin 8 %:lla oli äänioikeus säätyvaltiopäivillä.

Ahkera ja tarmokas Hilja opiskeli opettajaksi Sortavalan seminaarissa, jossa hän myös tutustui tulevaan aviopuolisoonsa Jaakkoon, joka oli lukija- ja tutkijaluonne vastakohtana tulisieluisesti maailmanparantamiselle omistautuvalle vaimolleen. Opettajan työssään Hilja ei voinut olla huomaamatta lasten ja perheiden köyhyyttä ja sen kautta yhteiskunnallista epätasa-arvoa, jonka poistamiselle hän lopulta omisti lähes kaiken aikansa.

Lisäksi Hilja opiskeli kieliä, käänsi ja laati lehtijuttuja ja pamfletteja sekä kirjoitti runoja, joita myös esitti eri tilaisuuksissa. Niitä kertyikin melkoiset määrät aluksi kulttuuri- ja yhdistystoiminnassa ja sitten puoluepolitiikassa. Sisällisodan jälkeisessä poliittisessa kaaoksessa Pärssiset harhailivat kaksi vuotta Neuvosto-Venäjällä nähden nälkää ja käsittämätöntä kurjuutta. Suomeen paluu tarkoitti vankeustuomiota, jonka kärsittyään Hilja palasi jatkamaan eduskuntatyötä.

Mikkasen tyyli on varsin yksinkertaista ja todella helppolukuista, vaikka harvalukuiset dialogit, erityisesti Hiljan ja Jaakon väliset, ovatkin kovin jäykän kuuloisia. Hilja Liinamaa-Pärssinen oli lannistumaton tahtonainen, joka joutui kokemaan monta pettymystä ja vastoinkäymistä, mutta sai kokea myös suuria onnistumisia ja menestyksen hetkiä. Yksi maailman ensimmäisistä naiskansanedustajsta on taatusti oman kirjansa ansainnut. Mikkanen muistuttaa samalla, ettei suomalainen hyvinvointiyhteiskunta syntynyt itsestään.

Novelleja sadan vuoden takaa

Olen — sattuneesta syystä — lukenut vuosia sitten (lähes) kaikki kansalliskirjailija Joel Lehtosen (1881-1934) teokset, mutta mielessäni on usein käynyt ajatus palata näihin klassikoihin uudelleen.

Nyt lukemiseksi valikoitui novellikokoelma Kuolleet omenapuut, mutta terveitä ihmisiä, s.o. moukkia ja moukkaherroja suloisessa rauhassa, myös hiukan sodassa, Muttisen Aapelin ympärillä; runollista proosaa vuonna 1918 (sarjassa Kootut teokset, osan VII alkupuoli. Otava, 1935; 128 sivua) kotini kirjahyllystä, johon se on puolison perintönä päässyt. Novellikokoelmasta puhutaan Putkinotko-sarjan toisena osana, koska sitä edeltäneessä romaanissa Kerran kesällä (1917) ja seuranneessa alun perin kaksiosaisena (Putkinotkon metsäläiset, 1919 ja Putkinotkon herrastelijat, 1920) ilmestyneessä romaanissa Putkinotko kohdataan samoja henkilöitä samoilla tapahtumapaikoilla eli maalla Putkinotkossa (Lehtosen Inha-niminen tila Säämingissä) ja nimettömässä itäsuomalaisessa pikkukaupungissa (Savonlinna).

Kokoelmassa on kymmenen novellia. Pääosaa lähes kaikissa esittää kirjakauppias Muttinen, joka on juuri ostanut Putkinotkon tilan. Niin hänen ystävättärensä Lyygia  — suloisessa aloitusnovellissa ”Muttisen onni eli laulu Lyygialle” — kuin tilanhoitajansa Juutas Käkriäinenkin — herkullisessa ”Herra ja moukka eli mitä kylvää, sitä korjaa”-novellissa — kuvataan tässä teoksessa ensimmäistä kertaa.

Alkupuolen tarinoiden lähes idyllisistä, joskin ironian sävyttämistä, tunnelmista siirrytään kuin vaivihkaa lopun sisällissota-aiheisiin, joista Lehtonen siis kirjoitti heti tapahtuma-aikana. ”Muttisen Aapeli sodassa eli lapsettoman Mannun kosto” kuvannee hyvin myös kirjailijan itsensä ristiriitaisia ajatuksia suomalaisten ryhdyttyä tappamaan toisiaan. Myös sankarimyyteille liioitellen irvaileva ”Bongmanin kuolema eli …pro patria mori” liittyy sotateemaan, josta kirjailija näyttää heti sodan jälkeen ilmestyneessä kokoelmassa pystyneen kirjoittamaan eri osapuolten aseman oivaltaen, mutta kummankaan raakuksia hyväksymättä.

Tapansa mukaan Lehtonen ei ole henkilöilleen erityisen lempeä, vaan lähinnä ankara. Novellit piirtävät pilakuvia, joiden huumori on usein suorastaan ilkeää. Liioitteleva hupailu ”Urheilija Tommola” on kuitenkin varsin hauskaa luettavaa ja ”Parturi Kikka eli runoilija ynnä Don Juan” sekin aika hupaisa, kun taas juopon elämästä kertova ”Heitukan kohtalo eli muuan maalaisäiti” on varsin surumielinen, ”Lauri Falk ja Svea eli rakkauden kuvitteluvoima” suorastaan julma lakonisuudessaan ja pilkallisen melankolinen ”Pikku Liisa eli romantiikan prinsessa” aika ankea. Niminovelli ”Kuolleet omenapuut tai miksikä ei perunoita?” on sekin alaviereinen, mutta myös realistinen kuvaten hienosti Muttisen elämänasennetta ja luonnetta.

Osallistun tällä tekstillä Kirjabloggaajien neljänteen klassikkohaasteeseen, jonka ohjeet kuuluvat näin:

1. Valitse jokin klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään.
2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2017.Linkitä postauksesi koontipostaukseen.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon — ja ehkä jopa nautit siitä! Toista kohta neljä, useasti.

Ei tässä hienossa novellikokoelmassa mitään varsinaista selättämistä ollut. Ainoa hankala paikka olivat lukuisat kolmet pisteet,  joita Lehtonen viljeli nykylukijan mielestä paikoin ylenpalttisesti. Kehun siis itseäni kolmen pisteen liioittelevan käytön sietämisestä ja siitä, että uusien kirjojen tulvan keskellä sain luettua tämän klassikon — ja toki nautin siitä. Nautin jopa sekä kokoelman että novellien ritirampsuisista nimistä, joiden kaltaisiin Lehtonen oli tuohon aikaan mieltynyt:

Mutta toiselle sisälehdelle tahtoisin jälleen (samoin kuin mainitussa romaanissa, jonka olette lukenut) vanhamuotoisen, arkaaisen selittelyotsikon, lisärubriikkeineen. – kirje Kalle Carlstedtille

Tiedoksi vielä, että kirjan tuorein painos on ilmestynyt vuonna 1995 SKS:n Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa — saatavana ainakin kirjastoista. E-kirjana teoksen voi ladata maksutta Projekti Lönnrotista tai Elisa-kirjasta. Kannattaa tutustua.

Rakkautta sodan varjossa (insalata)

Anilda Ibrahimin toinen romaani Ajan riekaleita (Tammi, 2013; L’amore e gli stracci del tempo, 2009, suomentanut Helinä Kangas; 328 sivua) kertoo Balkanin sodan jalkoihin jäävän nuorenparin tarinan kauniin pakahduttavasti.

Albaaniperheen tytär Ajkuna ja serbiperheen poika Zlatan ovat kosovolaisia ystäväperheiden lapsia ja lapsuudenystäviä — kuin sisar ja veli — kunnes heistä tulee rakastavaisia. Sitten sisällissota tempaa heidät eroon toisistaan.

He pitävät kiinni nuoruuden lupauksistaan läpi pakolaisvuosien ja uusien ihmissuhteiden, mutta kantaako suurinkaan rakkaus läpi rankkojen sotakokemusten ja yli ajan, joka väistämättä muuttaa ihmistä?

Albanialaissyntyinen italialaiskirjailija Anilda Ibrahimi kirjoittaa kauniisti ja lämmöllä, joten traagista tarinaa ei ole raskas lukea. Henkilökuvaus on luontevaa. Erityisen läheiseksi tulee Ajkuna, joka kätkee ahdistuksensa ahkeruuteen ja piilottaa pelkonsa sääntöjen tarkkaan noudattamiseen.

Romaanin tunnelma on kauniin surumielinen.

 

Tämä on kuudes kirja-annos omassa Italia-haasteessani.