Minna Canthia sarjakuvina

Yöpöydän kirjat -blogi haastaa Minna Canthin syntymäpäivän sekä tasa-arvon päivän juhlintaan.

Kuva: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat -blogi.

Postauksen otsikko on sarjakuva-antologian Minna & miehet (Asema / Pohjois-Savon taidetoimikunta, 2010; 118 sivua) alaotsikko. Miehet ovat sarjakuvien tekijät Jyrki Nissinen, Jyrki Heikkinen, Jope Pitkänen, Reijo Kärkkäinen, Petteri Tikkanen ja Pentti Otsamo. Esipuheen on kirjoittanut Sari Hakala.

Jyrki Nissinen on tarttunut teokseen Köyhää kansaa – kuvaus työväen elämästä (1886). Hän on piirtänyt pääasiassa valkoisella mustalle paksusti ja painokkaasti. Selkeää, tehokasta, synkkää ja uskollista, mutta myös modernia: ”Aikamoista settiä! Vau! Aaargh!” Toimii.

Jyrki Heikkisen viiva on vastakohtaista: himmeää ja huteraa kuvaa, pientä tekstiä. Heikkisen näkemys novellista Epäluulo (1891) avautuu sarjakuvasta minulle turhan hankalasti. Hänen piirrosjälkensä on minulle liian hentoa, jotenkin heikkoa.

Jope Pitkäsen Kiss&tell ei perustu Canthin tekstiin, vaan on sarjakuvataiteilijan hauska rakkauskirje Minna Canthille tämän patsaan äärellä. Aika herttaista.

Reijo Kärkkäisen valinta on novelli Eräs Puijolla käynti (1891), jonka hän on ilmavasti piirtänyt vauhdikkaaksi sarjakuvaksi. Hienoa.

Petteri Tikkanen on piirtänyt omintakeiseksi hyönteissarjakuvaksi novellin Hemmo (1877). En täysin lämmennyt tälle tyylille.

Pentti Otsamon pitkälti valkoisella mustalle tussattu Kuoleva lapsi on vähintään yhtä järkyttävän riipaiseva kuin alkuteosnovelli (1888). Teoksen pysäyttävä päätös.

Jokaisella piirtäjällä on aivan omanlaisensa tyyli ja tapa tehdä sarjakuvaa, mikä tekee teoksesta monipuolisesti antoisan. En ole ahkera sarjakuvien lukija, mutta minusta on mainiota, että tällainen teos on aikanaan tehty.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää!

Ajatonta novellistiikkaa

Ihmisen kuvia (Gummerus, 2019; toimittanut Minna Maijala; 299 sivua) on kokoelma Minna Canthin novelleja. Canthin novellit kuvaavat ihmisten arkea ja ihmissuhteita sekä asenteita ja ennakkoluuloja.

Kokoelmassa on yhdeksän novellia vuosilta 1987-1895 ja mukana on aiemmin julkaisematon, käsikirjoituksena löytynyt ja ajoittamaton Hullu-suutari. Sen voi kuvitella jääneen julkaisematta ajankohtanaan suorastaan anarkistisena. Onhan ennenkuulumatonta, että suutari Jeesuksen opetuksiin vedoten tekee varakkaan perheen nurkissa paljasjaloin kituvalle vanhukselle kengät nahasta, joka on tarkoitettu perheen lasten tieskuinkamonensiin kenkiin. Olisiko täysin ymmärretty novellin ironista kertojanääntäkään?

Eiköhän siinä erehdyksessä ole yksi kristitty syntynyt kristittyyn maahan?…

Naturalistisessa — tai inhorealistisessa, kuten oli tapana moittia — Kuoleva lapsi -novellissa (1887) on kaiken kurjuuden kuvauksessa upeaa toistoon perustuvaa runollisuutta.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö.

Epäluulo (1891) on aluksi humoristinen ja lopulta traaginen kertomus, jossa on montakin viestiä — yhtenä kenties se, mihin puhumattomuus ja toisen ymmärtämättömäksi tuomitseminen voi äärimmillään johtaa.

…mutta Herman ei antaantunut selityksiin. Sanoi vain joko: eihän minua mikään vaivaa, taikka: elä ole utelias, mitäpä sinä sillä tiedolla teet, et sinä niitä seikkoja kuitenkaan ymmärrä j.n.e.

Lääkäri-novellissa (1891-92) on melkein yllättävää nykyaikaisuutta, jossa lääkäri edustaa modernia ajattelua, kenties myös medikalisaatiota, ja pappi vanhanaikaisuutta ja jyrkkää vanhakantaisuutta.

”Sinä arvelet, että lääkärin pitäisi antaa lausuntonsa joka ikisestä rikollisesta, ennenkuin hänet tuomitaan?”
”Niin, kyllä se on minun mielipiteeni.”

Kauppias Roller (1887), Missä onni? (1895) ja Eräänä sunnuntaina (1888) kertovat omilla tavoillaan masennuksesta.

Novellit on julkaistu alkuperäisessä kieliasussaan, mutta ne ovat silti helppolukuisia. Hiviö-sanan (iho) merkityskin onneksi selviää asiayhteyksistä. Jotkin sanat kirjoitettiin silloin toisin kuin nyt, ja välimerkityskin haki vielä muotojaan.

Ainakin kokoelman pisimmästä novellista Agnes on kuitenkin julkaistu myös maksuton selkomukaelma, jos vanhanaikaisen kielen lukeminen tuntuu hankalalta. Agnes on melkein pienoisromaani, joka kirkastaa ja laventaa Canthin kirjailijakuvaa, joka usein yritetään ahtaa pelkästään vähäosaisten puolestapuhujan rooliin. Tämä novelli on psykologisesti tarkkaa naiskuvaa naisten ystävyydestä ja sen muuttumisesta, mustasukkaisuudesta sekä naisen roolin ahtaudesta ja muutospaineesta kirjoitusajankohtanaan.

– Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille — eivätkä ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi.

Myös novellissa Ystävykset (1890) käsitellään naisten ystävyyttä.

Vaikka kieli on hieman vanhanaikaista ja yhteiskunta kovin toisenlainen kuin nyt, on tämän hienon kokoelman novellien teemoissa ajattomuutta ja melkein kuin viestejä omaan aikaamme. Canth elää.

Novelleja sadan vuoden takaa

Olen — sattuneesta syystä — lukenut vuosia sitten (lähes) kaikki kansalliskirjailija Joel Lehtosen (1881-1934) teokset, mutta mielessäni on usein käynyt ajatus palata näihin klassikoihin uudelleen.

Nyt lukemiseksi valikoitui novellikokoelma Kuolleet omenapuut, mutta terveitä ihmisiä, s.o. moukkia ja moukkaherroja suloisessa rauhassa, myös hiukan sodassa, Muttisen Aapelin ympärillä; runollista proosaa vuonna 1918 (sarjassa Kootut teokset, osan VII alkupuoli. Otava, 1935; 128 sivua) kotini kirjahyllystä, johon se on puolison perintönä päässyt. Novellikokoelmasta puhutaan Putkinotko-sarjan toisena osana, koska sitä edeltäneessä romaanissa Kerran kesällä (1917) ja seuranneessa alun perin kaksiosaisena (Putkinotkon metsäläiset, 1919 ja Putkinotkon herrastelijat, 1920) ilmestyneessä romaanissa Putkinotko kohdataan samoja henkilöitä samoilla tapahtumapaikoilla eli maalla Putkinotkossa (Lehtosen Inha-niminen tila Säämingissä) ja nimettömässä itäsuomalaisessa pikkukaupungissa (Savonlinna).

Kokoelmassa on kymmenen novellia. Pääosaa lähes kaikissa esittää kirjakauppias Muttinen, joka on juuri ostanut Putkinotkon tilan. Niin hänen ystävättärensä Lyygia  — suloisessa aloitusnovellissa ”Muttisen onni eli laulu Lyygialle” — kuin tilanhoitajansa Juutas Käkriäinenkin — herkullisessa ”Herra ja moukka eli mitä kylvää, sitä korjaa”-novellissa — kuvataan tässä teoksessa ensimmäistä kertaa.

Alkupuolen tarinoiden lähes idyllisistä, joskin ironian sävyttämistä, tunnelmista siirrytään kuin vaivihkaa lopun sisällissota-aiheisiin, joista Lehtonen siis kirjoitti heti tapahtuma-aikana. ”Muttisen Aapeli sodassa eli lapsettoman Mannun kosto” kuvannee hyvin myös kirjailijan itsensä ristiriitaisia ajatuksia suomalaisten ryhdyttyä tappamaan toisiaan. Myös sankarimyyteille liioitellen irvaileva ”Bongmanin kuolema eli …pro patria mori” liittyy sotateemaan, josta kirjailija näyttää heti sodan jälkeen ilmestyneessä kokoelmassa pystyneen kirjoittamaan eri osapuolten aseman oivaltaen, mutta kummankaan raakuksia hyväksymättä.

Tapansa mukaan Lehtonen ei ole henkilöilleen erityisen lempeä, vaan lähinnä ankara. Novellit piirtävät pilakuvia, joiden huumori on usein suorastaan ilkeää. Liioitteleva hupailu ”Urheilija Tommola” on kuitenkin varsin hauskaa luettavaa ja ”Parturi Kikka eli runoilija ynnä Don Juan” sekin aika hupaisa, kun taas juopon elämästä kertova ”Heitukan kohtalo eli muuan maalaisäiti” on varsin surumielinen, ”Lauri Falk ja Svea eli rakkauden kuvitteluvoima” suorastaan julma lakonisuudessaan ja pilkallisen melankolinen ”Pikku Liisa eli romantiikan prinsessa” aika ankea. Niminovelli ”Kuolleet omenapuut tai miksikä ei perunoita?” on sekin alaviereinen, mutta myös realistinen kuvaten hienosti Muttisen elämänasennetta ja luonnetta.

Osallistun tällä tekstillä Kirjabloggaajien neljänteen klassikkohaasteeseen, jonka ohjeet kuuluvat näin:

1. Valitse jokin klassikko, jonka olet jo pitkään halunnut lukea ja ilmoita valinnastasi tämän postauksen kommenttikenttään.
2. Lue valitsemasi klassikko.
3. Kirjoita postaus lukemastasi klassikosta ja julkaise postauksesi 31.1.2017.Linkitä postauksesi koontipostaukseen.
4. Kehu itseäsi: selätit klassikon — ja ehkä jopa nautit siitä! Toista kohta neljä, useasti.

Ei tässä hienossa novellikokoelmassa mitään varsinaista selättämistä ollut. Ainoa hankala paikka olivat lukuisat kolmet pisteet,  joita Lehtonen viljeli nykylukijan mielestä paikoin ylenpalttisesti. Kehun siis itseäni kolmen pisteen liioittelevan käytön sietämisestä ja siitä, että uusien kirjojen tulvan keskellä sain luettua tämän klassikon — ja toki nautin siitä. Nautin jopa sekä kokoelman että novellien ritirampsuisista nimistä, joiden kaltaisiin Lehtonen oli tuohon aikaan mieltynyt:

Mutta toiselle sisälehdelle tahtoisin jälleen (samoin kuin mainitussa romaanissa, jonka olette lukenut) vanhamuotoisen, arkaaisen selittelyotsikon, lisärubriikkeineen. – kirje Kalle Carlstedtille

Tiedoksi vielä, että kirjan tuorein painos on ilmestynyt vuonna 1995 SKS:n Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa — saatavana ainakin kirjastoista. E-kirjana teoksen voi ladata maksutta Projekti Lönnrotista tai Elisa-kirjasta. Kannattaa tutustua.