Kirjabloggaajien klassikkohaaste 18: Emily Dickinson

Ankin kirjablogi vetää tämänkertaista klassikkohaastetta, jonka säännöt kuuluvat näin: Valitaan klassikko, joka on jo pitkään ollut lukulistalla, ja luetaan se. Kirjoitetaan postaus ja julkaistaan se määräpäivänä, tällä kertaa 31.1.2024. (Haaste toistuu puolivuosittain.) Linkitetään oma postaus vetovuoroisen koontipostauksen. Kehutaan itseä klassikon selättämisestä.

Veden oppii janosta
ja maan merenkäynnistä,
liidon kivusta,
rauhan pistinraudasta,
rakkauden haudasta,
linnut lumesta.

Tällä kertaa kehun itseäni Emily Dickinsonin (1830-1886) klassikkorunojen lukemisesta. Dickinson ei tosin ole ollut lukulistallani pitkään, vaan vasta sen jälkeen, kun hiljattain luin Vappu Kannaksen hienon romaanin Kimalaisten kirja (S&S, 2023). Romaanin päähenkilöitä ovat Emilyn sijaan hänen lähipiirinsä, etenkin sisar ja veljen rakastajatar, jotka lopulta kamppailevat oikeudesta Emilyn kirjalliseen perintöön ainakin toiseen polveen saakka. Erakkorunoilija on romaanissa taustalla niin kuin ilmeisesti oli elämässäkin.

Luettavaksi valikoitui suomennoskokoelma Golgatan kuningatar (Tammi, 2004; 154 sivua), jonka on suomentanut ja toimittanut Merja Virolainen. Hän on myös kirjoittanut teoksen alkuun ”Saatteeksi” ja ”Suomennoksesta” sekä loppuun ”Suomentajan huomautuksia”, ”Ensisäkeet” (= käännösten ja alkuperäistekstien yhdistäminen sekä ns. Johnsonin numero ja kunkin runon arvioitu kirjoitusvuosi) ja Dickinsonin lyhyen elämäkerran).

Kaikista edellä mainituista on paljon iloa runojen lukijalle ja itse luin ne ilolla ja mielenkiinnolla. Vaikka runot voi tietenkin lukea ja kokea myös ilman niitä, suosittelen myös kaikkea taustatietoa.

Nauttia tahtoo sydän ensiksi
ja sitten väistää kipua
ja sitten vähän lääkettä
tuskien turruttajaksi.
ja sitten edes joskus nukkua
ja sitten, jos sen mitenkään
inkvisiittori voi suoda,
oikeutta saada vain kuolla.

Suomennoskokoelmassa on 78 Dickinsonin kaikkiaan noin 1775 säilyneestä runosta tai runofragmentista. Hänen runojaan on julkaistu suomeksi 1930-luvulta lähtien, muttei likikään kaikkia. Alkukielellä kaiketi kaiken kattava on Thomas H. Johnsonin toimittama The Poems of Emily Dickinson — Including variant readings critically compared with all known manuscripts, vols. I-III, 1955), sillä runoilijan elinaikana hänen runojaan julkaistiin vain kymmenkunta; nekin ilman hänen lupaansa.

Osa runoista teki minuun suuren vaikutuksen ja luin ne moneen kertaan. Joistakin en ainakaan nyt saa mitään niin sanotusti irti; en tunteen, en sanojen, en rytmin tasolla. Joskus ymmärrän runon sisällöllisen monimielisyyden tai ironian tai ainakin luulen niin. Mutta en aina eikä tarvitsekaan.

Monet runoista käsittelevät kärsimystä ja kuolemaa, mutta eivät kaikki. Tämä on luontoaiheinen on varsin hauska:

Hei mehiläinen, vauhtia!
Jo eilen ehdin vakuuttaa
eräälle tutullesi:
”Se on jo matkalla!”
Työn touhussa jo sammakot,
saapuivat viime viikolla.
Jo linnut palanneet.
Apila lämmin, tuuhea.
Saat kirjeeni kuun viimeinen.
Lähetä vastaus heti
tai tule itse mieluiten.
Terveisin kärpänen.

Emily Dickinson kuuluu merkittävimpiin 1800-luvun yhdysvaltalaiskirjailijoihin. Hän oli omaleimainen ja edellä aikaansa: modernisti ennen modernismin syntyä. Klassikkorunoilija.

Miksi The Handmaid’s Tale ansaitsisi uuden suomennoksen — 4. Lisätyt kohdat

Aloitin muutama viikko sitten pienen sarjan aiheesta Miksi The Handmaid’s Tale ansaitsisi uuden suomennoksen. Käsittelen näissä kirjoituksissa suomalaisten versioiden outouksia. Johdannossa kerroin syitä tähän kirjotussarjaan, sitten pohdin väärinkorjaamista ja viimeksi keskityin suomennosnimeen.

Nyt kummastelen suomennosten lauseita ja virkkeitä, joita ei ole alkuteoksessa. Ne ovat samoja sekä alkuperäisessä suomennoksessa että niin sanotussa korjatussa suomennoksessa. Ensimmäinen tällainen kohta on aivan ensimmäisessä luvussa.

Sara-täti ja Elizabeth-täti olivat vahdissa; heillä oli karjapiikki josta sai sähköiskun ja nahkavyössä pienoisradiopuhelin, joka oli yhteydessä keskustietokoneeseen.

Alkutekstissä virke tädeistä ja sähköisistä paimensauvoista päättyy nahkavöihin:

Aunt Sara and Aunt Elizabeth patrolled; they had electric cattle prods slung on thongs from their lether belts.

Seuraava huomaamani lisäys on neljännessä luvussa:

 – Eilisen jälkeen on kukistettu lisää kapinallisia.

– Kiitos olkoon, minä vastaan. En kysy mistä hän sen tietää. Ei sellaisesta ainakaan eilisillan uutisissa mainittu. – Keitä he olivat?

Missä kumman uutisissa? Ei niitä tässä mainita:

”They’ve defeated more of the rebels, since yesterday.”

”Praise be,” I say. I don’t ask her how she knows. ”What were they?”

Seuraavan lisäyksen huomasin vasta luvussa 41. En väitä, etteikö niitä voisi olla välilläkin. En verrannut joka virkettä tai kappaletta, vaan luin alkuteosta ja suomennosta vuorotellen luku kerrallaan.

Puhun ihan liikaa. Kerron hänelle asioita joita minun ei pitäisi kertoa. Kerron Moirasta, Gleniläisestä ja maydaysta. Vaikka en kyllä Lukesta.

Maydaysta?

I talk too much. I tell him things I shouldn’t. I tell him about Moira, about Ofglen; not about Luke though.

Epilogiin eli Historioitsijoiden huomioihin on kasautunut monenlaisia kummallisuuksia. Ensin hämmentää tämä pieni lisäys:

Hänen esitelmänsä nimi on ”Orjattaren tarinaan liittyvät aitousongelmat”. Annan siis nyt puheenvuoron professori Wadelle. Pyydän anteeksi. Professori Pieixotolle.

Professori Kuunsirppi* ei sekoita nimiä alkutekstissä:

The title of his talk is ”Problems of Authentication in Reference to The Handmaid’s Tale”. Professor Pieixoto.

Seuraavaksi ihmetyttää tämä kohta, josta osa näyttäisi puuttuvan** ja osaa en onnistuu paikantamaan alkuteoksesta:

… tarjoutunut tilaisuus näiden äänitteiden tekemiseen. Oli tietenkin yhtä mahdollista, että nauhat oli kuljetettu taloon myöhemmin.

Talossa numero 2190 asuva perhe oli ikävä kyllä pitänyt sitä hallussaan vasta kahdeksan vuotta eikä siltä herunut meille mitään käyttökelpoisia tietoja. Seuraavaksi yritimme saada selvyyttä asioihin talon aiempien kauppakirjojen avulla, niin puutteellisia kuin ne olivatkin. Lopulta löysimme enemmänkin hyvällä onnella kuin älyllämme kaksi vanhaa naista, jotka kertoivat syntyneensä ja kasvaneensa tässä mainitussa talossa.

Alkuteoksessa näin:

…during which she would have had the opportunity to make the recordings. Of course, there was nothing to rule out the possibility that the tapes had been moved to the site in question after they had been made. We hoped to be able to trace and locate the the descendants of the hypothetical occupants, whom we hoped might lead us to other material: diaries, perhaps, or even family anecdotes passed down through the generations.

Unfortunately, this trail led nowhere. Possibly these people, if they had indeed been a link in the underground chain, had been discovered and arrested, in which case any documentation referring to them would have been destroyed.

Koko epilogi on suomennoksessa melko sekava, joten otan mukaan enää yhden selkeän lisäyksen:

Mitä me maksaisimmekaan paristakymmenestä liuskasta Waterfordin yksityistietokoneen tekstiä! Mutta eipä kai meillä ole oikeutta moittia kertojaamme siitä, ettei hän niissä oloissa hypännyt mieluummin tietokoneapulaise sänkyyn. (Naurua.) Meidän on toden totta oltava kiitollisia kaikista muruistakin, mitä historian jumalatar suvaitsee eteemme ripotella.

Englanniksi:

What would we not give, now, for even twenty pages or so of print-out from Waterford’s private computer! However, we must be grateful for any crumbs the Goddess of History has deigned to vouchsafe us.

Voin kestää sen, että suvaitsee meille suoda on käännetty suvaitsee eteemme ripotella, mutta suomentajan ilmeisesti itse keksimää tietokoneapulaisen sänkyyn hyppäämisen toivetta en saata sietää.

Jos romaanista kuitenkin on olemassa englanniksi sellaisia (vanhempia tai uudempia) painoksia, joissa radiopuhelimet ja keskustietokone, eiliset uutiset, mayday, nimisekoilu, talo 2190, kaksi vanhaa naista ja tietokoneapulaisen sänky ovat mukana näissä kohtauksissa, kertokaa minulle. Muuten jään edelleen ihmettelemään näitä lisäyksiä.

*Oma kysymyksensä on sekin, miksi nimi Crescent Moon on käännetty suomeksi, mutta esimerkiksi nimeä Serena Joy ei ole.

**Puuttuvia kohtia ja suomennokseen muutettua kappaleiden järjestystä sekä ilmeisiä väärinkäsityksiä käsittelen tarkemmin sarjan seuraavissa osissa.

Miksi The Handmaid’s Tale ansaitsisi uuden suomennoksen — 3. Nimi

Aloitin kaksi viikkoa sitten pienen sarjan aiheesta Miksi The Handmaid’s Tale ansaitsisi uuden suomennoksen. Käsittelen näissä postauksissa suomalaisten versioiden outouksia. Johdannossa kerroin syitä tähän kirjotussarjaan ja viikko sitten pohdin väärinkorjaamista.

Tässä osassa keskityn suomennosnimeen Orjattaresi. Minua häiritsee eniten omistusliite eli possessiivisuffiksi. Siinä ei ole mitään järkeä. Romaanin kertoja puhuttelee kuulijaa (lukijaa*). Hän kertoo tarinaansa jollekulle, jonka toivoo sen kuuntelevan (lukevan). Eikä tuo joku todellakaan ole komentaja eli se henkilö, jonka orjatar hän on. Ei ole siis mitään syytä liittää kirjan nimeen omistusliitettä. Se on harhaanjohtavaa ja väärin.

Pelkkä Orjatar siis riittäisi. Se kelpaisi suomennoksen nimeksi, mutta silti toivoisin, että teoksen suomennosnimi olisi alkuteoksen mukaan Orjattaren tarina. Pelkkä Orjatar hukkaisi viittauksen Geoffrey Chaucerin Canterburyn tarinoihin. Tätä viittausta jopa selitetään romaanin epilogissa. Selkeä yhteys löytyy myös siitä, että niin Chaucer kuin Atwoodkin välttävät nimien käyttöä ja viittaavat (pää)henkilöihinsä yleensä heidän tehtävänsa kautta: munkki, kauppias, mylläri, kutoja… orjatar, komentaja.

Jos romaani suomennettaisiin uudelleen, uskoisin se ilmestyvän suomeksi oikealla nimellään.

*Miksi kirjoitan kuulijasta ja kuuntelemista ja merkitsen lukijan ja lukemisen ympärille sulut? Epilogin mukaan Orjattaren tarina on tallennettu ja säilynyt äänitteinä. Kertojan ajatellaan siis puhuneen tarinansa, ei kirjoittaneen sitä. Toisaalta se on kuitenkin kirjoitettu teos, jonka voimme lukea. (Tai kuunnella äänikirjana.)