Kahdentoista päähenkilön sinfoninen kuvakudos

Englantilais-nigerialaisen Bernardine Evariston teosta Tyttö, nainen, toinen (WSOY, 2022; Girl, Woman, Other, 2019; suomentanut Kaijamari Sivill; 528 sivua) voisi kutsua vaikkapa sinfoniseksi säenovellikokoelmaksi, mutta romaani se runollisista piirteistään ja kahdestatoista eri päähenkilöstään huolimatta on. Ja ainutlaatuinen elämys.

Kuulostaa kovin vakavalta kuvailla, että teos on Booker-palkittu ja Barack Obaman kehuma kuvaus naisista Britannian kolonialistisen historian eri vaiheissa, kun se on huikea lukunautinto täynnä värejä ja ääniä, rakkautta ja raivoa, kohtaamisia ja ohikulkemisia sekä etenkin upeita ihmisiä.

väliajalla hän huomasi, että valkoisen yleisön joukosta muutamat katselivat häntä baaritiskillä eri tavalla kuin aikaisemmin kun hän oli astunut lämpiöön, paljon ystävällisemmin, aivan kuin hän olisi heijastellut heidän katsomaansa näytelmää, ja koska he hyväksyivät näytelmän, he hyväksyivät hänet
yleisössä oli myös enemmän mustia naisia kuin hän oli milloinkaan nähnyt kansallisteatterin näytännöissä

Kehyskertomuksena on näytelmäkirjailija-ohjaaja Amman uusimman teoksen ensi-ilta. Kansallisteatteriin. Amma on tarinan keskushenkilö, johon kaikki romaanin henkilöt tavalla tai toisella linkittyvät. Muut yksitoista päähenkilöä saavat kukin oman lukunsa.

Henkilöt (tytöt, naiset, toiset) ovat kaikki omanlaisiaan ja jokainen saa oman äänen. Eri henkilöiden tarinat tapahtuvat eri aikoina yli vuosisadan aikana (suurin osa tosin lähiaikoina) ja eri lukujen – jotka voisivat olla myös itsenäisiä novelleja – henkilöt esiintyvät toistensa tarinoiden sivuosissa, joten en voi kuin hämmästellä kirjailijan taitoa pitää kaikki langat ja solmut ja silmukat sellaisessa järjestyksessä, että on syntynyt tämä kudos, moniulotteinen kuva. Joku lukija on piirtänyt heidän suhteistaan kartan, jonka kirjailija on jakanut Twitterissä.

Iloiset ja surulliset, hauskat ja vakavat tarinat kuvaavat naisten kautta suuria teemoja: etnisyyttä ja juuria, seksuaalisuutta ja sukupuoli-identiteettiä, luokkayhteiskuntaa ja varallisuuseroja, ystävyyttä ja rakkautta, perhettä ja muita ihmissuhteita, hyväksikäyttöäkin.

Ei kannata säikähtää teemoja eikä sitäkään, että teoksen tyyli on kokeellinen, sillä siihen tottuu nopeasti ja teksti soljuu kuin itsestään. Tekstiä ei varmasti ole ollut aivan helppo suomentaa. Kiitokset hienosta työstä!

Novelleja rajoilta ja rajoista

Maritta Lintusen yhdeksän novellin kokoelma Boriksen lapset (WSOY, 2021; 201 sivua) oli yksi kuudesta Savonia-palkintoehdokkaasta.

Novellien tematiikka liittyy suomalaisten ja venäläisten viha-, rakkaus-, ystävyys- ja naapurisuhteisiin sekä siihen rajaseutuun, jossa ennen asui suomalaisia, jossa sitten sodittiin, ja jonne sen jälkeen siirrettiin asukkaita muun muassa Ukrainasta.

Vilusta väristen kuulostelin, liikahteliko suossa pyrstöjään polskauttelevia alligaattoreita, jotka vartioivat Käkisalmen ja Ukrainan rajaa. Vain korppi raakkui etäällä. Missä korppi, siellä raato, muistin isän sanoneen ja minua alkoi pelottaa. Päätin lähteä ylittämään vielä seuraavan suon, sillä jos arot alkaisivat sen jälkeen, minulla ei olisi mitään hätä. Perille päästyäni kuivattelisin vaatteeni Ukrainan auringossa ja pureskelisin pulleita vehnäntähkiä pahimpaan nälkään. Puoleen välin suota lienen päässyt, sitten se tapahtui.

Niminovellissa arkistonhoitaja kiinnostuu kainuulaispojan 1930-luvulla kirjoittamasta päiväkirjasta, jossa tämä kertoo, miten läksi ilman viulua ja nuotinlukutaitoa Viipuriin ankaran Boris Sirpon soitto-oppilaaksi.

Monessa novellissa eletään haavekuvissa tai etsitään kadonnutta aikaa – vaikkapa taistelukentältä kaivettujen luiden tai Edith Södergranin koivujen avulla – mutta lopulta törmätään aina todellisuuteen.

Lintunen on tarkkanäköinen novellisti, joka hiotulla kielellään tiivistää kokonaisia elämäntarinoita niukkaan novellimittaan.

Kirjankansibingo 2019 – rivit 5-7

Kirjankansibingoilu jatkuu. Haaste löytyy Oksan hyllyltä -blogista. Olen jo neljästi kiljaissut (hiljaa itsekseni) bingo. Nyt bingoan lisää.

Iida ja Riikka Salmisen teoksen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (S&S, 2018; 250 sivua). ”Olipa kerran” -alkuiset lyhyet elämäkerrat on suunnattu lapsilukijoille, mutta kirjan voi hyvin lukea myös aikuinen. Saduista ei ole kyse, vaan haastatteluihin ja kirjallisuuteen perustuvista tositarinoista, jotka kertovat neljänkymmenen tytön/naisen elämästä 1800-luvulta nykypäivään. Vanhin mukaan otetuista, hyväntekijä Aurora Karamzin, syntyi vuonna 1808, ja nuorin, jääkiekkoija Noora Räty, vuonna 1989. 1980-luvulla syntyneitä on mukana eniten eli yhdeksän, ja varmasti he ovatkin nykylapsille samastuttavampia hahmoja kuin 1800-luvun uranuurtajat, joiden maailman täytyy tuntuu uskomattoman kaukaiselta. Omalta synnyinvuosikymmeneltäni on mukana vain kapellimestari Susanna Mälkki; muilta 1900-luvun kymmenluvuilta vähintään kaksi edustajaa. Valinta on varmasti ollut vaikeaa, mutta mielestäni kirjaan on saatu erittäin monipuolinen joukko eri aloilla maailmaa muuttaneita suomalaisia. Vesivärikuvitus on iloinen ja raikas. Kansikuvassa on montakin kirjaa ja saan yläriville viidennen bingoni.

Myös Elina Lappalaisen kirjoittamassa ja Ilona Partasen kuvittamassa Ihmeellinen Minna ja suomalaiset supernaiset (Tammi, 2019; 56 sivua) Kuopioon sijoittuvassa kirjassa  tutustutaan suomalaisten naisten uratarinoihin. Sen kansikuvasta tekee hauskan kannen silmää iskevä Minna Canth -reliefi. Oikeasti Kanttilan seinässä oleva Canth-figuuri ei iske silmää. Alakouluikäsille suunnattu kirja on aikuisellekin mukavaa luettavaa ja katseltavaa, joskin pidän enemmän samantyyppisen Minna! – Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot -lastenkirjan kuvitustyylistä.

Vikas Swarupin esikoisromaani Slummien miljonääri (Loisto, 2019; Q & A, 2005; suomentanut Pirkko Biström; 335 sivua; ilm. alunp. nimellä Tyhjentävä vastaus eli Kuka voittaa miljardin? WSOY, 2005) ei ole varsinainen jännitysromaani, vaikka siinä sellaisiakin elementtejä on. Pokkariversion kansikuvassa voi kuitenkin aistia nimenomaan jännityksen ja saan keskiriville kuudennen bingoni. Danny Boylen elokuvanakin tunnetuksi tulleessa tarinassa 18-vuotias rutiköyhä tarjoilija Ram Mohammad Thomas voittaa television tietokilpailun päävoiton, miljardi rupiaa. Voitonjuhlien sijaan hän joutuu selliin, sillä kouluja käymättömän nuoren miehen voitto saa epäilemään huijausta. Kuulusteluihin Ram saa yllättäen kiinnostuneen oikeusavustajan, jolle voittaja pääsee selittämään, mistä tiesi vastaukset kaikkii kysymyksiin. Näin kerrotaan nuorukaisen koko huikea, rankka, liikuttava ja monivaiheinen elämäntarina. Kirja on nopealukuinen, viihdyttävä ja myös sivistävä.

Lempivärini on violetti. Sen värinen on melkeinen kokonaan Niina Miettisen romaanin Suopursu (Teos, 2019; 240 sivua) kansi. Pohjois-Karjalaan ja 1970-luvulle sijoittuvassa romaanissa on neljä keskeistä henkilöä: Anja, joka on kotitilalla hoitanut taloutta ja äitiä ja joka ei oikein tiedä mitä tekisi ja miten olisi äidin kuoltua; hänen veljensä Pietari, joka hallitsee kotitilaa, vaikka on nuorin; heidän taiteilija-haaveilija-veljensä Hannu, joka asustaa tilan mailla pienessä mökissä; ja kaupunkielämänsä hylännyt Olga, jonka hurauttaa polkupyörällään lapsuusrooleissaan jumittavien sisarusten elämään. Siitä alkaa muutos. Miettisen hiljainen ja vaivihkainen mutta silti voimallinen tyyli vaatii paneutumista, mutta palkitsee lopulta. Seitsemäs bingo!

 

 

Vain kaksi ruutua – ei kuvaa ja kotieläin – jäävät vielä tyhjiksi. Se tarkoittaa paitsi sekä toisen että neljännen rivin ja neljännen sarakkeen, myös molempien kulmasta kulmaan -rivien menettämistä. Olen täyttänyt kaikkiaan 23 bingoruutua ja saanut täyteen jo seitsemän bingoriviä.

Vain kahdella sopivalla kannella saisin kaikkiaan viisi bingoriviä lisää. Pystynkö asettamaan pelaamiselleni rajat vai päädynkö täyttämään loputkin ruudut 25.8. mennessä?