Ahneen loppu

Johanna Tuomola revittelee viihdyttävästi uudessa dekkarissaan. Vielä kerran (Myllylahti, 2015; 281 sivua) ei jatka Noora Nurkka -poliisiromaanien sarjaa, vaan on satiirinen rikoshupailu. Teoksen pääosassa on yrittäjä ja kaupunginvaltuutettu Eero Lampinen, itserakas ja ylimielinen naistenmies — sellainen huijati ja kieroilija, että useampikin ihminen haluaa hänet hengiltä.

Helposti se ei kuitenkaan käy, vaikka toisistaan — jopa itsestään! — tietämättömien murhaajakandidaattien yritys on kova. Tämän veijaritarinan karrikoituine henkilöhahmoineen voisi todennäköisesti sovittaa kesäteatterien vetonaulaksi.  Kesädekkarinakin se toimii paremmin kuin hyvin.

Dekkariviikon logo

Mainokset

Brunetti teurastamossa

Donna Leonin kahdeskymmenesensimmäinen Komisario Brunetti -dekkari Pedon palkka (Otava, 2014; Beastly Things, 2012; suomentanut Kristiina Rikman) on mielestäni yksi sarjan parhaista. Juoni pysyy kasassa ja etenee tasapainoisesti. Guido Brunetti on hyvässä vedossa. Aihepiiri on kiinnostava. Henkilöt ja tapahtumapaikat kuvataan hienosti. Brunettin yksityiselämää on mukana sopivasti eikä se kaappaa pääosaa rikosten selvittämiseltä.

Poliisia työllistää kanavasta löytynyt miehen ruumis. Ilman henkilöpapereitakin hänet pitäisi olla helppo tunnistaa ja jäljittää, sillä hän on sairastanut erittäin harvinaista ja ulkonäköä muokkaavaa Madelungin tautia. Aivan helposti ei kuitenkaan käy ilmi, että mies oli pidetty eläinlääkäri, joka vastaanottotyön lisäksi työskenteli parina päivänä viikossa teurastamossa tarkastuseläinlääkärinä. Sen jälkeen on enää selvitettävä, kuka miehen tappoi ja miksi.

Brunetti ja Vianello joutuvat tutkimusten puitteissa poistumaan mukavuusalueeltaan Venetsiasta muun muassa teurastamoon — kohtaus jonka kuvaus koskettaa ja koettelee poliisien kaikkia aisteja niin että lukijakin sen tuntee — sekä autokyydillä pysäköintipaikkojen etsintään ja liikenneruuhkiin — joiden arkista jokapäiväisyyttä ei-venetsialaisille Brunettin on vaikea käsittää.

Ehkä aihepiiristä johtuen tässä Brunetti-kirjassa on vain yksi ruokailukohtaus komisarion kotona eikä siinäkään kokata. Nuo hetket kuuluvat sarjan tyyliin, mutta ovat mielestäni joskus vieneet liikaakin tilaa dekkarijuonen kustannuksella. Nyt sitten jo odottelin niitä.

Kääntäjillä on tietääkseni nykyisin luvattoman kiire eli liian vähän aikaa suomentaa, jos he aikovat elää työllään. Etenkin kirjan alkupuolella harmittelin, etten lukenut tätä teosta englanniksi niin kuin edellisen. Lukemista häiritsi suomennoksen huolimattomuus, joka ilmeni enimmäkseen vähäisinä pilkkumokina tai hieman outoina sanavalintoina — Brunettin suusta hösseliksi paneminen ei vain minusta kuulosta oikealta eikä Vianellon sukulaispoika kai ehtinyt olla maanviljelijä, jos muutti kaupunkiin jo parikymppisenä, vaan vain maanviljelijäperheestä tai kotoisin maalta — mutta valitettavasti myös joinakin ymmärtämistä häiritsevinä käännösvirheinä.

Brunetti tiesi Paolan salasanan … ’madamemerle’, ei isoja kirjaimia, kaikki yhteen kirjoitettuna, epävarma valinta.

Epävarma? Eikö pikemminkin heikko? Yleensä puhutaan heikoista/vahvoista salasanoista, ei epävarmoista/varmoista. Nyt vaikuttaa siltä kuin varsin itsevarman signora Brunettin salasanavalintaa pidettäisiin epävarmuuden osoituksena.

[Brunetti keskustelee esimiehensä Pattan kanssa:]
”Vianello ei ole kiinni missään tällä hetkellä.”
”Ottakaa kenet haluatte”, Patta sanoi suurpiirteisesti.
[Seuraavalla sivulla, heti tultuaan Pattan huoneesta Brunetti keskustelee sihteeri Elettran kanssa:]
”Joten kysyin Vianelloa, jolla ei ollut mitään sitä vastaan.”

Oikeasti Brunetti kertoo pyytäneensä Pattalta Vianelloa parikseen ja ettei Pattalla ollut mitään sitä vastaan. Hetken mietin, onko Brunettin ja Vianellon välillä telepaattinen yhteys. Sitten päättelin, että englanninkielellä (minulla ei ole alkuteosta) Brunetti lie sanonut jotakin tähän tapaan: ”I asked for Vianello and he had nothing against it”, missä he viittaa Pattaan, ei Vianelloon.

Onneksi suomennos paranee loppua kohti. Pääosin teksti on täysin sujuvaa niin kuin kokeneelta suomentajalta sopii odottaakin.

Pedon palkka on nopealukuinen ja niin sanotusta keveydestä huolimatta myös ajatteluttava dekkari. Pitäytyisinkö vain merenelävä- ja kasvisruokaan seuraavalla Italian-reissulla?

 

Ahneus

Ruotsalaisten Nuri Kinon ja Jenny Nordbergin Hyväntekijät (Gummerus, 2009) on romaani hyväntekeväisyyden varjolla tehdyistä rikoksista, joiden ainoana motiivina on suunnaton ahneus.

Kirjan päähenkilö Ninos Melke Mire, assyrialaissyntyinen monialayrittäjä, saa vahingossa vihjeen, että kierrätysvaateketju BHH huijaa hyväuskoisia vaatelahjoittajia ja vapaaehtoistyöntekijöitään.

Ninos kokee hyväntekeväisyydellä huijaamisen hyvin epäoikeudenmukaisena ja keinottelee itsensä toimittajaharjoittelijaksi voidakseen tutkia asiaa syvemmältä ja saadakseen sen julkisuuteen. Entisen lahkolaisen Ingridin, toimittaja Emilin sekä ystäviensä ja sukulaistensa avulla Ninos pääsee maailmanlaajuisen talousrikollisuuden jäljille. Toimintaa ohjailee uskonlahko, joka ei kaihda mitään keinoja kavaltaakseen tuotot yksivaltaisen johtajansa käyttöön. Hyväuskoisia vapaaehtoistyöntekijöitä aivopestään ja riistetään, mutta Ruotsin viranomaiset ovat voimattomia tai välinpitämättömiä, eikä mediaakaan juuri kiinnosta.

Romaani on lukemisen arvoinen sekä aiheensa ja juonikuvioidensa että kiinnostavan päähenkilönsä vuoksi. Melko laaja ja koukeroinen se kuitenkin on; pieni tiivistäminen olisi tehnyt tarinasta sujuvamman ja vakuuttavamman. Vauhdikuutta ja juonikoukeroita romaanista ei puutu.

Hyväntekijöiden taustalla on todellisia tapahtumia. Nuri Kino oli vuonna 2011 paljastamassa tanskalaisen lahkon kavaltavan UFF-vaateketjun tuottoja.