Avainsana-arkisto: Venetsia

Dekkariviikko 2019: Italia

Maalliset jäänteet (Otava, 2019; Earthly Remains, 2017; suomentanut Kaijamari Sivill; 333 sivua) on Donna Leonin kahdeskymmeneskuudes Komisario Brunetti -dekkari. Uskollisesti olen lukenut ne kaikki, vaikkei sarjan muutama edellinen osa olekaan suuremmin sykähdyttänyt. Uusin on kuitenkin taas laadukas ja kiinnostava.

Leon vie komisarionsa tällä kertaa Venetsian ulkopuolelle. Ylirasittunut Brunetti tarvitsee lomasen ja lähtee vaimonsa sukulaisen huvilaan lueskelemaan, lepäilemään ja soutamaan.

Leppoistaminen Sant’Erasmon saarella alkaa hyvissä merkeissä. Brunetti soutelee laguuneilla huvilan eräänlaisen mökkitalkkarin Davide Casatin kanssa, mutta sitten mies katoaa kesäisessä ukkosmyrskyssä.

Teos ei olisi dekkari, jollei Brunetti alkaisi selvittää Casatin kohtaloa. Tapauksen taustat ovat kaukana menneisyydessä. Sitä kaivelemalla paljastuu rumia, suuria salaisuuksia.

Teos on ahmittavan viihdyttävä, mutta Leonille tuttuun tapaan myös yhteiskuntakriittinen. Tällä kertaa keskiössä ovat ympäristörikollisuus, ilmastonmuutos ja vanhusten laitoshoito. Voisiko ajankohtaisempaa dekkaria olla?

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

dekkariviikkopyoryla

 

Mainokset

Perheressukka reissussa

David Nicholls on kevyttä mutta kirpeää viihdettä kirjoittava britti, jonka teosten uusin suomennos Yhtä matkaa (Otava, 2016; Us, 2014; suomentanut Inka Parpola; 445 sivua) pureutuu puolisyvällisen humoristiseen tyyliin kariutuvan avioliiton ja oman lapsen aikuistumisen viisikymppisessä miehessä aiheuttamaan paniikkiin.

Päähenkilö on 54-vuotias biokemisti Douglas Petersen, joka ei ole koskaan rentoutunut ja pitää asiantilaa hyvänä. Sitten Connie-vaimo ilmoittaa haluavansa avioeron juuri, kun pariskunnan on määrä lähteä kiertämään Europpaa pian kotoa pois muuttavan poikansa Albien kanssa. Matka päätetään toteuttaa, mutta yhdistämisen sijaan se erottaakin perheen kolme jäsentä, joista jokainen kipuilee omalla tavallaan ja omista syistään.

Matkakertomuksen väleissä Douglas muistelee parikymmenvuotista avioliittoa, jonka onnistumismahdollisuudet vaikuttavat sitä epätodennäköisemmiltä mitä enemmän parin taustoista, luonteista ja kiinnostuksenkohteista tulee ilmi. Tarina etenee siis kahdella aikatasolla: Connien ja Douglasin nuoruudessa 60-70-lukujen taitteen Lontoossa ja perheen nykyisyydessä meidän aikamme Euroopan kultturimatkailukohteissa.

Kaikki edellä kerrottu huomioiden ei uskoisi, että kyseessä on vetävästi kirjoitettu, hauska, liikuttava, sujuvasti etenevä ja viihdyttävä yhdsitelmä matkakertomusta, parisuhderomaania ja tarinaa itsensä löytämisestä. Nicholls on taitava kirjoittaja, jolta moinen onnistuu.

Surullinen tarina

Dekkariviikon logo

Donna Leonin suositut Venetsiaan sijoittuvat Komisario Brunetti -dekkarit ovat mielenkiintoinen ilmiö. Dekkarijuoni on usein kaikkea muuta kuin varsinaista poliisityötä.

Brunetti kulkee ainutlaatuista kaupunkiaan ikuisesti ihaillen ja maansa raivostuttavaa hallintoa syvästi halveksien jututtamassa kaikessa rauhassa erilaisia ihmisiä, ellei pyydä laitoksen hakkerisihteeriä etsimään laittomasti milloin mitäkin tietoa tai mielistele esimiestään saadakseen etua alaisilleen tai voidakseen rauhassa tutkia kiinnostavaa juttua olipa se tärkeä tai ei. Lounaan ja päivällisen komisariolle valmistaa yleensä kirjallisuudentutkija-opettaja vaimo Paola, jolla vaikuttaa olevan vielä vähemmän työkiireitä kuin puolisollaan.

Kaikki tämä ei kuitenkaan ärsytä, vaan kiehtoo. Uskomatonta.

Samalla kun kuvaa Brunettin (poliisiksi) leppoisaa elämää, yhdysvaltalaissyntyinen Leon ruotii ankarasti pitkäaikaisen asuinmaansa erilaisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia epäkohtia — tällä kertaa erityisesti tietyntyyppistä askeettista uskonnollisuutta sekä julmuutta, jonka taustalla on tietämättömyyttä ja taikauskoa.

Kultamuna (Otava, 2015; The Golden Egg, 2013, suomentanut Kaijamari Sivill; 301 sivua) on sarjan 22. osa. Tarina alkaa Daviden, kuuromykäksi tiedetyn miehen kuolemasta, jota pidetään onnettomuutena tai vahinkona. Käy ilmi, että Davide työskenteli Brunettien käyttämässä pesulassa, ja komisario kiinnostuu kehitysvammaiseksi olettamansa miehen elämästä ja kuolemasta.

Kiinnostus kasvaa, kun ilmenee, ettei Davide virallisesti edes ollut olemassa. Mikä oli Daviden tarina? Kuka hän oli? Miten hän eli? Miksi hän kuoli? Näitä selvitetään lähinnä ihmisiä jututtamalla, vaikka monet ovat vastahakoisia puhumaan poliisille tai ylipäänsä puhumaan. Kuoleman kautta avautuu ankea ja surullinen, lähes uskomaton, elämäntarina.

Mitä siitä, jos Leonin dekkareiden kuva poliisityöstä vaikuttaa epäuskottavalta ja hänen perhe-elämänsä yliauvoisalta, kun kirjailija osaa punoa ovelia juonia ja kirjoittaa kiehtovia tarinoita. Toivottavasti Leon (s. 1942) ennättää ja jaksaa kirjoittaa sarjaa samalla tasolla pysyen vielä toisen mokoman lisää.

Brunetti teurastamossa

Donna Leonin kahdeskymmenesensimmäinen Komisario Brunetti -dekkari Pedon palkka (Otava, 2014; Beastly Things, 2012; suomentanut Kristiina Rikman) on mielestäni yksi sarjan parhaista. Juoni pysyy kasassa ja etenee tasapainoisesti. Guido Brunetti on hyvässä vedossa. Aihepiiri on kiinnostava. Henkilöt ja tapahtumapaikat kuvataan hienosti. Brunettin yksityiselämää on mukana sopivasti eikä se kaappaa pääosaa rikosten selvittämiseltä.

Poliisia työllistää kanavasta löytynyt miehen ruumis. Ilman henkilöpapereitakin hänet pitäisi olla helppo tunnistaa ja jäljittää, sillä hän on sairastanut erittäin harvinaista ja ulkonäköä muokkaavaa Madelungin tautia. Aivan helposti ei kuitenkaan käy ilmi, että mies oli pidetty eläinlääkäri, joka vastaanottotyön lisäksi työskenteli parina päivänä viikossa teurastamossa tarkastuseläinlääkärinä. Sen jälkeen on enää selvitettävä, kuka miehen tappoi ja miksi.

Brunetti ja Vianello joutuvat tutkimusten puitteissa poistumaan mukavuusalueeltaan Venetsiasta muun muassa teurastamoon — kohtaus jonka kuvaus koskettaa ja koettelee poliisien kaikkia aisteja niin että lukijakin sen tuntee — sekä autokyydillä pysäköintipaikkojen etsintään ja liikenneruuhkiin — joiden arkista jokapäiväisyyttä ei-venetsialaisille Brunettin on vaikea käsittää.

Ehkä aihepiiristä johtuen tässä Brunetti-kirjassa on vain yksi ruokailukohtaus komisarion kotona eikä siinäkään kokata. Nuo hetket kuuluvat sarjan tyyliin, mutta ovat mielestäni joskus vieneet liikaakin tilaa dekkarijuonen kustannuksella. Nyt sitten jo odottelin niitä.

Kääntäjillä on tietääkseni nykyisin luvattoman kiire eli liian vähän aikaa suomentaa, jos he aikovat elää työllään. Etenkin kirjan alkupuolella harmittelin, etten lukenut tätä teosta englanniksi niin kuin edellisen. Lukemista häiritsi suomennoksen huolimattomuus, joka ilmeni enimmäkseen vähäisinä pilkkumokina tai hieman outoina sanavalintoina — Brunettin suusta hösseliksi paneminen ei vain minusta kuulosta oikealta eikä Vianellon sukulaispoika kai ehtinyt olla maanviljelijä, jos muutti kaupunkiin jo parikymppisenä, vaan vain maanviljelijäperheestä tai kotoisin maalta — mutta valitettavasti myös joinakin ymmärtämistä häiritsevinä käännösvirheinä.

Brunetti tiesi Paolan salasanan … ’madamemerle’, ei isoja kirjaimia, kaikki yhteen kirjoitettuna, epävarma valinta.

Epävarma? Eikö pikemminkin heikko? Yleensä puhutaan heikoista/vahvoista salasanoista, ei epävarmoista/varmoista. Nyt vaikuttaa siltä kuin varsin itsevarman signora Brunettin salasanavalintaa pidettäisiin epävarmuuden osoituksena.

[Brunetti keskustelee esimiehensä Pattan kanssa:]
”Vianello ei ole kiinni missään tällä hetkellä.”
”Ottakaa kenet haluatte”, Patta sanoi suurpiirteisesti.
[Seuraavalla sivulla, heti tultuaan Pattan huoneesta Brunetti keskustelee sihteeri Elettran kanssa:]
”Joten kysyin Vianelloa, jolla ei ollut mitään sitä vastaan.”

Oikeasti Brunetti kertoo pyytäneensä Pattalta Vianelloa parikseen ja ettei Pattalla ollut mitään sitä vastaan. Hetken mietin, onko Brunettin ja Vianellon välillä telepaattinen yhteys. Sitten päättelin, että englanninkielellä (minulla ei ole alkuteosta) Brunetti lie sanonut jotakin tähän tapaan: ”I asked for Vianello and he had nothing against it”, missä he viittaa Pattaan, ei Vianelloon.

Onneksi suomennos paranee loppua kohti. Pääosin teksti on täysin sujuvaa niin kuin kokeneelta suomentajalta sopii odottaakin.

Pedon palkka on nopealukuinen ja niin sanotusta keveydestä huolimatta myös ajatteluttava dekkari. Pitäytyisinkö vain merenelävä- ja kasvisruokaan seuraavalla Italian-reissulla?

 

Seitsemän rikosromaania

Millaisin perusten rikoskirjallisuus määritellään omaan lokeroonsa, luokitellaan dekkareiksi, katsellaan kevyemmäksi, erotellaan vakavammin otettavasta kaunokirjallisuudesta, vähätellään viihteeksi? Mikä erottaa, mikä yhdistää alkusyksystä lukemiani seitsemää dekkarigenreen määrättyä romaania?

Arnaldur Indriđason on lähettänyt vakikomisario Erlendurinsa lomalle itäiseen Islantiin ja nostanut tuoreimman romaaninsa Sameissa vesissä (Blue Moon, 2010; Myrká,, 2008, suom. Seija Holopainen) päähenkilöksi Elinborgin, joka päätyy tutkimaan tyrmäystippojen vaikutuksen alaisena tapetuksi tulleen miehen tapausta, joka vie hänet sekä vainajan syrjäiseen, sulkeutuneeseen kotikylään että Reykjavikin hämärään alamaailmaan. Menneisyydestä löytyy jälleen motiiveja eikä mikään ole sitä, miltä se aluksi näyttää.

Ann Cleeves päättää Shetlandinsaarille sijoittuvan neliosaisen Jimmy Perez -sarjan mallikkaasti komisarion kotisaarelle Fair Islelle teoksessa Sininen sarastus (Karisto, 2010; Blue lightning, 2010, suom. Annukka Kolehmainen), jossa komisario on tuonut morsiamensa Franin tutustumaan vanhempiinsa. Paikallisen lintuaseman johtaja murhataan. Ja pian myös kokki. Perez joutuu aluksi tutkimaan tapahtumia yksin, koska muutaman päivän ajan saari on myrskyn vuoksi motissa. Niinpä myös epäiltyjen joukko on perinteisen dekkarityylin mukaisesti rajattu. Perez tutkii murhia kotikonnuillaan ja tuttujensa joukossa, joskin lintuaseman bongariporukka on muualta kotoisin. Cleeves hallitsee perinteisen dekkarikaavan loistavasti osaten kirjoittaa sitä hyödyntäen nykyaikaisen, traagisen romaanin.

Karin Fossumin Varoitus (WSOY, 2010; Varsleren, 2009, suom. Tarja Teva) on norjalaiskirjailijan Konrad Sejer -romaaneita ja yksi parhaista. Romaanissa on voimakas tunnelma, joka enteilee pahaa, vaikka tapahtumat alkavatkin kepposista – tosin pahansuovista sellaisista. Kyseessä on taitavasti rakennettu psykologinen ja yhteiskunnallinen romaani ja moraliteetti, jossa ei ole mitään kevyttä.

Mari Jungstedtin Aamun hämärissä (Otava, 2010; I denna ljuva sommartid, 2007, suom. Sanna Manninen) kuuluu siihen toiseen (toista kirjoittaa Anna Jansson) Gotlantiin sijoittuvaan ruotsalaisdekkarisarjaan, jossa päähenkilöitä ovat toimittaja Johan Berg ja poliisit Anders Knutas ja Karin Jacobsson. Fårön pikkusaarella tapahtuu teloitustyyppinen raaka murha. Karin saa jutun johtaakseen, kun Knutas lomailee. Johan yrittää saada Emma Winarven takaisin elämäänsä. Vetävässä tarinassa on jännitystä ja romaantiikkaa. Loppu on epäuskottava. Dekkari on kevyehkö ja varsin viihdyttävä.

Matti Laineen Ammattilainen (Gummerus, 2010) on yhtäältä kertomus Lissabonista Helsinkiin matkustavasta palkkamurhaaja, ex-palkkasoturi, Henrique Cabrasta, ja toisaalta Seve Juneksesta, helsinkiläisestä tapahtumatuottajasta, jolla on ongelmia muillekin jakaa. Molemmat päähenkilöt ovat kiinnostavia ja myös muut henkilöt on kuvattu elävästi ja hyvin. Kirjan kaksi tarinaa sivuavat toisiaan vain paikoin, mutta silti teos on kokonainen ja eheä. Mitään syvällisempää sanomaa ei ole havaittavissa, mutta jännitys toimii.

Amerikkalaissyntyisen venetsialaiskirjailijan Donna Leonin seitsemästoista Komisario Brunetti -romaani Unelmien tyttö (Otava, 2010; The girl of his dreams, 2008; suom. Kristiina Rikman) on saanut hieman kummallisen suomennosnimen, koska kyse on siitä, että kanavasta kuolleena löydetty pieni romanityttö tulee kummittelemaan komisarion uniin. Kyseessä on siis unien tyttö. Aihe on yhteiskunnallisesti ajankohtainen kaikkialla Euroopassa. Kurjissa leireissään elävän vähemmistön asema on jyrkkä vastakohta Venetsian vauraudelle. Brunetti on kummissaan, kun kukaan ei tyttöä kysele; ymmärrys yhteiskunnan ulkopuolella elävien suhteesta viranomaisiin kasvaa samalla, kun käy yhä selvemmäksi, ettei köyhillä ja paperittomilla ole samoja oikeuksia kuin rikkailla, joilla on korkea asema.

James Sallisin Kylmä kyyti (Arktinen banaani, 2010; Drive, 2005, suom. Mika Tiirinen) kunnioittaa kovaksikeitetyn noir-dekkarin perinteitä tehokkaalla, modernilla tavalla. Päähenkilö on nimetön Kuski, joka elättää itsensä Hollywoodin stunt-ajajana päivisin ja rikollisten kuskaajana öisin. Hänen työnsä on ajaa eikä hän tee muuta. Tarina etenee epäkronologisesti ja tinkimättömän omintakeisesti kohti loppua, jonka ei voi odottaa olevan happy end.

Yhdistääkö näitä romaaneja muu kuin rikos? Tuskin. Mikä niitä erottaa? Tyyli, tunnelma, yhteiskunnallisuuden aste, psykologisuuden aste, viihdyttävyyden aste, koskettavuuden aste. Yksikään ei ole huono; useimmat ovat hyviä. Kaikkia voin suositella sekä dekkarien ystäville että heille, joista voi sellaisia tulla.